Armosta Ja Synnistä

Armosta ja synnistä TK Juha Leinonen [email protected] 6. maaliskuuta 2009

I Kukaan ei voi uskoa, ellei tahdo, kirjoitti p. Augustinus. Tarkastelen tässä lyhyessä kirjoitelmassa Jumalan armoa ja pelastetuksi tulemista tahdon kautta. Jumala tahtoo pelastaa kaikki ja käyttää siinä armoaan. Aloitan muutamalla taustoittavalla määrittelyllä. Ensinnäkin, on muistettava, mikä on armon ja laupeuden ero. Laupeus on Jumalan hyvyyttä ja sitä, että Hän osoittaa meille hyvyyttään, että Hän lähettää meille armonsa. Armo puolestaan on meissä vaikuttava Jumalan voima. Armo ei tarkoita "Ansioton Rakkaus Minun Osakseni", vaan se on jumalallinen voima, joka annetaan armonvälineiden kautta ja joka vaikuttaa meissä kaiken hyvän. Armo on jumalallista energiaa, Jumalan toiminto, joka vaikuttaa. Voidaan puhua erilaisista armoista, sillä Jumala tekee mitä kulloinkin tahtoo. Toiseksi, tämä armo välitetään ensisijaisesti evankeliumin ja Kirkon pyhien sakramenttien kautta. Ne ovat armonvälineitä, joita käyttäen Jumala välittää armoaan, kuhunkin välineeseen sille sopivalla tavalla. Evankeliumi kuultuna ja saarnattuna välittää armoa. Kasteessa armo välitetään veden kautta; konfirmaatiossa, sairaiden voitelussa ja vihkimyksen sakramentissa se välitetään kätten päälle panemisen ja öljyn kautta; avioliitossa molemminpuolisen suostumuksen kautta; ripissä absoluutio välittää armon; ehtoollisessa armo tulee leivän Kristuksen ruumiin ja veren kautta. Kukin näistä sakramenteista välittää sille ominaisen armon, sillä Jumalan lupauksen mukaisesti Hän toimii eri tavalla kunkin sakramentin kautta. Toissijaisesti voidaan myös nähdä siunausten, vihkimysten, rukousten ja katumuksen toimivan armonvälineinä. Ne eivät kuitenkaan itsessään välitä armoa, vaan valmistavat armon vastaanottamiseen. (KKK 1667–1673) Kolmanneksi, pahaa tahtova ihminen ei tahdo hyvää. Syntiinlangennut ihminen, jota Jumala ei ole kääntänyt, tahtoo pahaa, sillä hänen tahtonsakin on langennut. Hän ei voi itse kääntyä, koska hän ei tahdo kääntyä. Hän ei voi tulla hyvää tahtovaksi, koska hyvän tahtominen on itsessään hyvää. Pahaa tahtoessaan hän ei tahto hyvää, eli hän ei tahdo tahtoa hyvää, eikä voisikaan, ilman jumalallista vaikutusta. Neljänneksi, on muistettava, että syntejä on erilaisia ja niillä on ero vakavuudessa. Kaikki synnit eivät ole yhtä painavia! Sille, joka ei ole kääntynyt, ovat kaikki synnit kuolemansyntejä ja ne pitävät hänet edelleen pahaan kääntyneenä. Sille, joka on armon

1

tilassa, on kuitenkin kahdenlaisia syntejä: kuolemansyntejä ja veniaalisyntejä. Pelastetuille lievät synnit eli veniaalisynnit eivät aikaansaa heidän lankeemustaan, vaikkakin vahingoittavat heitä ja heidän suhdettaan Jumalaan sitä kuitenkaan kokonaan rikkomatta. Hekin voivat kuitenkin kääntyä pois Jumalasta kuolemansynneillä, jotka rikkovat heidän uskonsa Jumalaan ja heidän rakkautensa Häneen. Veniaalisyntikin voi kasvaa kuolemansynniksi, jos se jätetään huomiotta. Tunnustuskirjojen vakaa kanta on, että vanhurskauttava ”usko ei esiinny rinnan kuolemansynnin kanssa”, vaan tämä usko ”saa aikaan hyviä hedelmiä” (Apol. IV, Usko Kristukseen vanhurskauttaa). Nykyluterilaisuuden redusoitu kanta on, että ainoa kuolemansynti on epäusko. Jos näin olisi, aivan turhaahan olisi puhua siitä, että usko ei ole siellä, missä on epäuskoa, tämähän on jo määritelmien perusteella selvää. Meidän on pitäydyttävä vanhassa kuolemansyntien ja veniaalisyntien jaottelussa. Kuolemansynneiksi ei luettako niitä seitsemää, jotka tuolla nimellä usein kulkevat, mutta ovat itseasiassa pääpaheita. Siinä, missä Tunnustuskirjat puhuvat uskon sammumisesta, roomalaiskatolinen opetus puhuu ennemmin rakkaudesta: ”Kuolemansynti on raskas rikkomus Jumalan lakia vastaan ja sellaisena se tuhoaa jumalallisen rakkauden ihmisen sydämessä.” (KKK 1855)

II Nyt on puhuttava siitä, mistä on aikomukseni ollut kirjoittaa, nimittäin siitä, kuinka Jumala tuo ihmiset kääntymykseen ja pelastukseen. Syntiinlankeemuksen perusteella on selkeää, ettei ihminen pysty itse itseään kääntämään Jumalan puoleen. Hän ei ensinnäkään tunne Jumalaa, eikä hän tahdon olleena pahaan kääntyneenä pysty sitä hyvään kääntämään, vaikka Hänet tuntisikin. Kun nyt Jumala tahtoo kääntää ihmisen tahdon hyvään ja pelastaa hänet, hän lähettää armonsa, jonka tuo meille armonvälineissä toimiva Pyhä Henki. Ensimmäinen armonväline aikuisille on pyhä evankeliumi, jonka kuuleminen saa heidät tulemaan kääntymykseen. Kirkoissamme vallitseva tapa on kuitenkin lapsikaste, jolloin ensimmäinen armonväline on usein kasteen pyhä sakramentti. Ensimmäinen armo tarkoittaa sitä, että kun langenneessa tilassa oleva ihminen tulee armon vaikutuksen alaisuuteen. Pyhä Henki armollaan kääntää hänen tahtonsa pahasta hyvään. Tämä on kääntymys, uudestisyntyminen ja vanhurskauttaminen, jonka saa aikaan yksin ja omalla työllään – toisin sanoen, monergistisesti – Jumala. Tässä ei ole ihmisellä mitään tekemistä; eihän hän voi pahaa tahtovana kääntää tahtoaan hyvään. Kun nyt Jumala on kääntänyt ihmisen puoleensa, ihminen voi tehdä yhteistyötä (synergia) tämän armon kanssa ja siihen hänet on kutsuttu. Yhteistyössä armon kanssa hänen vanhurskautensa ja pyhyytensä kasvaa ja hän juurtuu yhä enemmän Jumalaan ja Hänen rakkauteensa. Rakkaus alkaa vaikuttaa hänessä ja hän alkaa tehdä armon kanssa yhteistyössä hyviä tekoja, armon hedelmiä. Luterilainen tunnustus puhuu nimenomaisesti uskosta vanhurskauttavana. Esitykseni perusteella siis Jumala herättää ihmisessä uskon, ja tämä uskon herättäminen on tahdon kääntäminen hyvään. Niinpä siis se tapa, jolla Pyhä Henki kääntää ihmisen tahdon, on juurikin uskon herättäminen.

2

III Sakramentin halveksunta kadottaa, ei sakramentin puute. Sakramentin halveksunta on kadottavaa, koska se on Jumalan armon halveksuntaa, sen saman armon halveksuntaa, joka meissä vaikuttaa pelastuksen. Niinpä armon vaikuttamina kaikkia kääntymykseen tulleita kutsutaan kasteelle tai ripille. Se, joka ei ole vielä Kirkon jäsen, kastautuu ja siinä puhdistuu kaikista synneistään. Jos katekumeeni tai vauva kuitenkin kuolee ennen kastetta, ei kasteen puutteesta voida päätellä, että hän on kadotettu. Katekumeeni pelastuu sen ensimmäisen armon perusteella, jolla Jumala hänet kasteelle kutsui. Vauvan kohdalla tilanne on mutkikkaampi, koska hän ei ole voinut ymmärtää evankeliumia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö evankeliumi silti voisi hänessä salatulla tavalla vaikuttaa ensimmäistä armoa ja kääntymystä. Kaste siis seuraa kääntymystä. Jos jostain syystä vauva kastettaessa ei ole vielä evankeliumin vaikutuksesta kääntynyt, kastevedessä hänelle annettava armo viimeistään saa sen aikaan ja ottaa Jumalan kansan, Kirkon, yhteyteen Kristuksen ruumiin jäseneksi ja puhdistaa kaikesta synnistä. Näkymätön armo on saanut aikaan ihmisessä näkymättömän kääntymyksen, joka alkaa vasta vähitellen tuottaa hedelmiä, joista ensimmäinen on armon ääreen hakeutuminen. Emme saa tuomita ketään kasteelle hakeutuvaa, ja väittää, ettei Pyhä Henki ole antanut heille armoaan, vaan heille tulee antaa kasteen armo, jotta armo vaikuttaisi yhä enemmän heidän pelastustaan. Kaste on kuitenkin ainutkertainen. Jos se on kerran saatu ja sen armosta on langettu pois, tulee langenneen sen sijaan hakeutua ripille. Tämän hakeutumisen saa tietenkin aikaan ensimmäinen armo. Jos kastettu kristitty, vaikkakin synnin tilassa, kuolee ilman, että saisi rippiä, ei hän ole kadotettu, vaan pelastuu sen ensimmäisen armon avulla, jonka Pyhä Henki on hänelle antanut ja joka on vaikuttanut hänessä ripittäytymisen halun. Me ihmiset emme näe näkymätöntä, sisäistä armoa, joka vaikuttaa ihmisissä, emmekä siksi voi ketään myöskään tuomita. Emme voi nähdä, puuttuuko joltain armo, t.s. onko hän kääntynyt vai ei, mutta voimme nähdä armon sen sitoutuessa merkkeihin ja luottaa siihen, että nämä merkit, sakramentit, todella välittävät armon. Kaste ja rippi ovat siis ensimmäisen armon merkkejä ja toisaalta sen välittäjiä. Toisaalta ensimmäinen armo on saanut ihmiset kääntymykseen ja hakeutumaan näiden kahden pyhän merkin ääreen, eli toisaalta he ovat jo vanhurskautettuja, mutta toisaalta vasta nämä kaksi pyhää merkkiä välittävät ensimmäisen armon ja vapauttavat synnistä, joka estää meitä olemasta Jumalan yhteydessä. Näiden sakramenttien kautta kääntyneet tulevat tai palaavat Kirkon yhteyteen, jonka täydellisin merkki on eukaristian kaikkeinpyhin sakramentti. Eukaristian sakramenttia ei ole tarkoitettu varsinaisesti kääntymyksen sakramentiksi, kuten kaste ja rippi, vaan se on tarkoitettu Kirkon yhteydessä oleville tämän yhteyden näkyväksi merkiksi ja todellisuudeksi.

Niitä vastaan, jotka halveksivat kasteen pyhää sakramenttia Olen tässä esityksessäni puhunut ensimmäisestä armosta ja Kirkon yhteyteen tulemisesta ja myös kääntymyksen kahdesta sakramentista, kasteesta ja parannuksesta. Olen jo hieman puhunut siitä, kuinka sakramentin halveksunta kadottaa, mutta ei sen puute. Olen kirjoittanut siitä, kuinka tämä koskee niitä, jotka ovat hakeutumassa kasteelle tai 3

ripille. Äkillinen kuolema viimeistä lohdutusta saamatta ei kadota, vaan näiden sakramenttien halveksunta. Olen jo viitannut siihen, että syy tähän on näissä pyhissä merkeissä lepäävän armon, eli Jumalan voiman ja toiminnan halveksiminen. Kuinka kukaan voisi pelastua, jos hän halveksii sitä armoa, jolla Jumala on nähnyt hyväksi hänet pelastaa? Kuinka kukaan voisi myöskään pelastua, jos hän halveksii sitä todellisuutta – puhun Kirkosta – johon Jumala on nähnyt hyväksi hänet pelastaa? Kirjoitan nyt niitä vastaan, jotka halveksivat kasteen sakramenttia. He ovat tehneet itsestään jumalankieltäjiä kieltäessään kasteessa lepäävän jumalallisen voiman. Heistä on tullut jumalankieltäjiä ja jumalanpilkkaajia. Eiväthän he pilkkaa pelkästään vanhempia, jotka ovat lapsensa kasteelle tuoneet ilman mitään tämän omaa myötävaikutusta Jumalan pelastettavaksi, vaan itse Jumalaa ja Kristusta, joka pelastaa kasteen kautta. Toinen joukko, jotka ovat Jumalalle kauhistus, ovat uudestikastajat. He halveksuvat ja sylkevät kasteessa olevan Jumalan armon päälle ja hylkäävät sen, näin erottautuen Jumalasta ja Hänen Kirkostaan. Yleensä he kastavat toisen kerran sen, joka on lapsena saanut kasteen vasten omaa tahtoaan. Toisaalta heidän ajatuksessaan on tietty järki, niin kuin olen jo aikaisemmin osoittanut: kastehan seuraa varsinaisesti evankeliumin julistuksen aikaansaamaa kääntymystä. Mutta kuitenkin kastaessaan uudestaan he hylkäävät Jumalan armon ja väittävät, ettei Jumala pysy lupauksissaan. He sanovat, ei Jumalan armo yksin riitä, vaan tarvitaan myös ihmisen tahto. Näin he itse asiassa tuhoavat ensimmäisen armon ja muuttavat sen pyhityksen armoksi. He tallaavat maahan Hänen sanansa ja lupauksensa ja riekkuvat: ei, ihmisen tahdon kääntymys pelastaa meidät! Mitä jumalanpilkkaa! Vastikään olen kuullut, että helluntailaiset eivät hyväksy mitään muuta kastetta kuin uskovien kasteen, joka on toimitettu upotuskasteena. Eräs rippikouluiässä luterilaiseen kirkkoon kastettu joutui ottamaan uuden kasteen liittyessään helluntaiseurakuntaan. Mitä jumalanpilkkaa, sanon minä! Olen jo yllä esittänyt miksi: siinä tehdään Jumalan ansaitsemattomasta armosta omalla kääntymyksellä ansaittua armoa. Siinä pilkataan sitä armoa, joka on vaikuttanut jo siinä oikeassa kasteessa, eikä luoteta Jumalan lupaukseen ja käskyyn, jonka perusteella ensimmäinen kaste toimitettiin. Liittyy siihen monia muitakin lankeemuksia totuudesta. Riittäköön tämä noita synnintekijöitä vastaan.

IV Nyt olen kirjoittanut tarpeeksi siitä, mikä meidät pelastaa, mutta vielä on sanottava sana siitä, mikä meidät kadottaa. Olen lähestynyt asiaa tahdon kautta. Se, joka tahtoo hyvää, mutta tekee siitä huolimatta pahaa – nimittäin tahtomattaan, tietämättään tai epäonnistuen – ei lankea Jumalan armosta. Tästä todistaa Paavali, joka kirjoittaa, En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä vihaan ja en tahdo. (Room. 7) Ei hänkään ollut vailla syntiä, vaikka olikin pyhimys. Kukapa nyt pystyisi välttämään jokapäiväisiä ja lieviä syntejä kokonaan, että voisi sanoa kaikkea syntiä tarkoittaen: En ole tehnyt syntiä. Minä olen puhdas. (Job 33) Jumalan Pyhä Henki voi kyllä antaa armonsa vaikuttaa niinkin paljon, ettemme tee missään syntiä. Minä tiedän vain kaksi, jotka ovat tähän pystyneet: Jeesus Kristus, meidän Herramme, jo4

ka oli täysin ilman syntiä oman voimansa perusteella, ja hänen autuas Äitinsä, joka oli puhdas sikiämisestään asti Pyhän Hengen varjelemana armon astiana. Heitä lukuunottamatta ovat kaikki pyhimyksetkin, myös Paavali, tehneet lieviä syntejä – ja jopa vakaviakin, mutta he ovat aina palanneet armon kutsumana takaisin Kirkon helmaan ja saaneet syntien anteeksiannon ja sovituksen. Jumala pelastaa meidät kääntämällä meidän tahtomme hyvään antaen meille uskon. Ihminen ei voisi omin voimin kääntää tahtoaan hyvään, mutta omin voimin ja omasta syystään hän kyllä voi sen pahaan palauttaa. Tämän näemme jo alkuisämme ja – äidimme lankeemuksessa, kun he käänsivät tahtonsa Jumalan ikuisesta, muuttamattomasta ja korkeimmasta hyvästä pois. Näin heidän tahtonsa lankesi, ei pelkästään alempaan hyvään; he olivat nyt hyljänneet Jumalan kaiken elämän ja tiedon lähteenä, ja niinpä kaikki alempi hyvä oli heille pahaa. Kun teemme kuolemansynnin, siinä on kyse siitä, että täysin vapaasti ja pakottamatta, omasta tahdostamme ja täysin tietoisesti teemme sellaisen vakavan teon, joka paitsi rikkoo jumalallisen rakkauden sisällämme myös sammuttaa uskon. Esimerkiksi täysin tiedostettu ja laskelmoitu, omasta vapaasta tahdosta tehty murha on kuolemansynti. Se kääntää tahtomme pahaan ja niin me lankeamme hyvyydestä. Se on täysin omaa syytämme. Pahan syy ei ole Jumalassa. Emme voi ulkoistaa sitä myöskään Saatanan, vaikka hän onkin Kiusaaja. Saatana voi vain houkutella sitä, joka on tullut kääntymykseen; kuolemansynti on aina oma valintamme. Emme voi myöskään ulkoistaa kuolemansynnin syytä maailmaan, joka on toki houkutuksia täynnä, emmekä edes omaan epätäydelliseen lihaamme. Liha, maailma ja Saatana kyllä houkuttelevat meitä, mutta ne eivät aikaansaa tahdon myöntymystä tähän pahuuteen, jossa koira palaa oksennukselleen (Sananl. 26). Mutta saavathan koiratkin pöydän alla syödä Jumalan lapsilta putoilevia palasia (Mark. 7) ja Hengen armo yltää myös sinne, missä on pahuutta. Siellähän se on ilmeisimmillään, kirkas valo vasten pimeää. Lankeemuksemme tuohon pimeyteen on täysin omaa syytämme, jos kuolemansynnin teemme. Siihen lääkkeeksi meille on annettu pyhä rippi, sillä Herramme antoi apostoleilleen tuon synneistä päästämisen ja sitomisen lääkelaukun. Tuon lääkelaukun voimakas sana on pappien ja piispojen suussa; heillä on synneistä päästämisen valta. Kuulen nyt lukijoiden kohahtavan ja sanovan, ”mutta onhan minullakin maallikkona oikeus antaa syntejä anteeksi”. Niin, tällainen harha on pesiytynyt meidän joukkoomme, mutta se on, niin kuin olen sanonut, harha. Herramme Kristus antoi lääkelaukun sielunlääkäreiden käsiin. Hän oli itse heidät kouluttanut ja tehnyt heistä pyhän viran kantajia. Heistä ensimmäisiä olivat ne kaksitoista. Lukekaa Raamattunne: heille annettiin käsky viettää ehtoollista, heille annettiin rippiavain, heille annettiin kaste– ja lähetyskäsky. Olihan Jeesuksella lukuisia muitakin opetuslapsia, mutta nuo kaksitoista saivat aivan erityisen velvollisuuden Kirkossa: toimia sielujen paimenina. Kirkon ikiaikaiseen traditioon liittyen piispat yhä kantavat noiden kahdentoista apostolista virkaa ja kutsuvat pappeja avustamaan heitä tuon viran toteuttamisessa ja diakoneja palvelemaan kansaa. Kaikki sakramentit kuuluvat vain palveluviran hoitoon. Kyse ei ole oman itsensä toteuttamisesta tai edustamisesta, vaan he edustavat Kristusta toimittaessaan pyhää palvelusta kansalle. Kansan palvelijoina ja orjina me olemme korottaneet heidät myös meidän johtajiksemme, sillä näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi (Matt. 20), niin kuin Herra sanoi: emphminä, teidän Kuninkaanne, olen tei5

dän keskellänne niin kuin se, joka palvelee (Luuk. 22). Toki voimme lohduttaa toisiamme ja julistaa evankeliumia eli ilosanomaa toinen toisillemme veljien keskinäisen lohdutuksen muodossa. Elämämme pitää olla evankeliumin todistusta, ei toreilla huutaen ja julistaen, vaan eläen jumalallisten käskyjen mukaan lihallisista haluista pidättäytyen. Tämä toistemme lohduttaminen on osaltaan evankeliumin julistusta ja sekin välittää sen ensimmäisen armon, joka saa meidät hakeutumaan ripille. Mutta rippiavainta kantavat vain vihkimyksen sakramentin saaneet, papit ja piispat, ja vain he voivat julistaa Kristuksen arvovallalla syntejä anteeksi. Maallikot lohduttakoot toisiaan, mutta papit parantakoot sieluja.

V Olen taas esityksessäni eksynyt niihin epäkohtiin, jotka vallitsevat keskuudessamme. Antakaa minulle anteeksi. Älkää luulko, että edustan pappiskeskeisyyttä siksi, että tahtoisin omaa asemaani jotenkin kohottaa. Ei, teen sen siksi, että se on totuus. Minähän olen maallikko itse, enkä ole mistään vihkimyksestä osallinen. Tahtoisin ehkä olla, mutta jos tarvitaan, pidättäydyn vihkimyksestä, jotta käy ilmi, etten korota palvelijoita siksi, että tahtoisin itseni korotettavan, vaan siksi, että se on totuus, jonka Kirkon vuosituhantisen todistuksen meille välittämä evankeliumi paljastaa. Sanon vielä muutaman sanan Jumalan laista, joka osoittaa meillä, mikä on syntiä ja mikä ei. Kovin on sekaisin sellainen opetus, jossa väitetään, että Kirkolla ei ole mitään sanottavaa etiikan ja moraalin alueella, vaan että etiikka ja moraali kuuluvat puhtaasti järjen ja päättelyn alueelle. Typeryyttähän se on, joka ei ota lainkaan huomioon sitä, että ihmisen järki on langennut, eikä voi päätellä absoluuttisen oikein mitään. Tämän vuoksi myös eettisessä keskustelussa täytyy Kirkolla olla pyhistä kirjoituksista nouseva ääni kertomassa Jumalan lakia. Tämä Jumalan laki on kyllä kirjoitettuna luontoon ja ihmisen sydämeen, mutta ei ihminen sitä sieltä voi järkeillä esiin. Lisäksi, nykyään järkikin on heitetty suolle. Ei sillä ole enää mitään tekemistä missään, ja yhteiskunnan lait tehdään sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja mikä on helppoa, ei sen mukaan, mikä on oikein. Meidän kristittyjen on noustava ja rohkeasti julistettava sitä käsitystä, joka meille järkemme, Raamatun todistuksen ja omantunnon perusteella on selkeää. Luonnollinen moraalilaki, joka on muuttumaton halki aikojen, voidaan ymmärtää historian edetessä paitsi paremmin, myös huonommin. Kehitysoptimistisena aikanamme ei ole lainkaan varmaa, että näkemyksemme luonnollisesta moraalilaista olisi jotenkin parempi kuin sata vuotta sitten. Meidän täytyy alistaa se yhä uudelleen järjen ja omantunnon tarkastelun alle; ja omantunnon on oltava sidottu pyhiin kirjoituksiin. Selkeimpänä moraalisena säädöksenä sieltä löydämme kymmenen käskyä, joka onkin hyvä luonnollisen moraalilain tiivistelmä. Sen pitäisi ohjata myös yhteiskunnallisia lakejamme, niin ettei kukaan yhteiskunnallisiin lakeihin luottaen tekisi tietämättään syntiä. Vaikka tuollainen synti ei olekaan kuolemansynti – sehän on tehty yhteiskunnallisen lain ohjaamana ja todellisesta laista tietämättönä – vahingoittavat kaikki synnit, tehtiin ne tietämättä tai tiedostetusti, ihmistä, hänen suhdettaan Jumalaan, toisiin, itseensä ja luontoon. 6

Nyt lienee kuitenkin aika päättää tämä kirjoitukseni. Älkää tehkö syntiä, rakkaat veljet, vaan pidättäytykää noudattamasta lihanne mielihaluja. Minä tiedän, että se on vaikeata. Ja jos lankeattekin, rukoilkaa armoa itsellenne ja kaikille, jotta niissä, jotka eivät vielä ole kääntymyksessä, se vaikuttaisi kääntymyksen, ja niissä, jotka ovat jo kääntyneet, se vaikuttaisi Jumalan mielen mukaisen elämän ja pyhityksen kasvun, Jumalan kunniaksi ja kirkkaudeksi.

T ULKOON ARMO ,

JA KADOTKOON MAAILMA .

7