Kirkon Katolisuuden Käytännöllisiä Implikaatioita

Kirkon katolisuuden käytännöllisiä implikaatioita TK Juha Leinonen ([email protected]) 1. kesäkuuta 2009 Me tunnustamme yhden, pyhän, katolisen (catholicam) ja apostolisen kirkon, mutta lieneekö tämä uskontunnuksen tärkeä lause – jopa niin tärkeä, että sekä roomalaiskatoliset että ortodoksit ovat kääntäneet sen, me uskomme - - kirkkoon – millään tavalla todellisuutta Suomen evankelisluterilaisen kirkon rippikoulussa ja uskonelämässä? Välillä tuntuu, että ei, kirkon katolisuus on kadotettu näköala. On eksytty uskolle tai ainakin perinteisille uskontunnustuksille vieraisiin jaotteluihin ja alettu puhua kahdesta kirkosta, näkyvästä ja näkymättömästä. Yhtäältä jotkut ovat tehneet virheen ja tehneet kirkon jäsenyydestä pelastumisen ehdon, ikään kuin jäsenyys olisi proprie dicta pelastuksemme aikaansaaja. Tätä näkemystä on kritisoitu: ”Meitä ei pelasta se, että nimi on kirkonkirjoissa.” Toisaalta jotkut ovat kehittäneet ekklesiologiaa, jossa väite kirkon pelastavuudesta hyväksytään, mutta kirkon jäsenyyden merkki ei olekaan enää ulkoinen kaste, vaan sisäinen usko ja luottamus. On aivan oikein opettaa, ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta (extra ecclesiam nulla salus). Tämä johtuu siitä, että kirkossa on läsnä pyhät asiat eli armonvälineet, joiden yhteydessä (communio sanctorum) me tulemme osallisiksi Jumalan armosta, joka yksin saa aikaan uskon, sovituksen, lunastuksen ja vanhurskauden. Tärkeimpiä ovat armonvälineet, joiden välityksellä Kristus – niin kuin ne asettaessaan lupasi – välittää armoaan. Näiden armonvälineiden ja Jumalan pelastustalouden hoitajiksi on pappisviran kantajat asetettu, ensimmäisten joukossa piispa. ”Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on”. (Ign. Smyr. 8:2) Kirkon katolisuuden vaatimus muistuttaa meitä: kirkko on siellä, missä Jeesus Kristus on. Kristuksen läsnäolo on puolestaan havaittava hänen läsnäolonsa välittävien armonvälineiden näkyvästä läsnäolosta. Joten, siellä missä näen kastettavan, siellä missä näemme ehtoollista vietettävän, siellä missä pappi antaa Kristuksen antamalla vallalla syntejä anteeksi, missä pyhiä kirjoituksia luetaan, siellä on kirkko, Jumalan kansa (1. Piet. 2), Kristuksen ruumis (1. Kor. 12; Ef. 1) ja Pyhän Hengen temppeli (1. Kor. 3). Kirkon katolisuus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään ulkoisiin, näkyviin merkkeihin, vaan myös julkilausuttuun opetukseen. (Ef. 4) Tämän vuoksi meillä ei ole yhteyttä väärin opettavien kanssa. Me emme osallistu niiden aterialle, jotka väittävät ehtoollisen olevan vain muistoateria ja ettei siinä jaeta Kristuksen ruumista; me kastamme vain kerran ja hylkäämme opetuksen siitä, ettei lapsikaste olisi pätevä. Me emme ole siis ole yhteydessä niihin, jotka opettavat vastoin jumalallista totuutta, mutta kuitenkaan emme kiellä, etteikö Jumalan voima olisi heidän keskuudessaan ennen kaikkea pyhien kirjoitusten armorikkaan sanan kautta. 1

Katolisuus tarkoittaa opillisessa mielessä sitä, että koko oppi pidetään puhtaana ja väärentämättömänä. Tämä on ilman muuta vaikeaa tultaessa kolmannelle vuosituhannelle, jolloin omaoppisten lahkojen määrä on kasvanut ja erilaisia kirkkoja, jotka väittävät olevansa Kristuksen perustamia, on tuhansia. Kirkko on kuitenkin yksi. Opillinen ykseys ja katolisuus ovat lähellä toisiaan. Toisaalta, totuudella on rajat, mutta toisaalta, katolinen oppi ei ole historiallinen yksittäisten oikeassaolleiden piispojen linja, vaan historiallinen lukuisten oikein opettaneiden joukko. Kirkolliskokousten päätökset, näin usein ajatellaan, nähdään ennemminkin rajauksena kuin tarkkana määrittelynä. Konsiilit piirsivät rajat, joita meidän ole syytä siirtää. Rajojen sisällä on kuitenkin runsaasti liikkumavaraa. Heresian luonteeseen kuuluu valinta ja tarkka, eksakti määritteleminen, jossa ei anneta kirkon ja sen opin katoliseen luonteeseen soveltuvaa liikkumavaraa. Tämän vuoksi moderni pastori on suurten haasteiden edessä: uudet filosofiat, ajatukset, maailmankuva, kaikki asettavat uusia kysymyksiä, ”onko tämä uskon mukaista vai tulisiko se rajata ulos?” Meidän on syytä tuntea ne rajat, joita ekumeeniset kirkolliskokoukset, erityisesti ne seitsemän ensimmäistä, asettivat. Opillinen katolisuus muistuttaa myös siitä, että paitsi me ja kaikki tänä päivänä kirkon yhteydessä olevat, myös kaikki isät ja äidit ovat osa kirkkoa. Katolisuuteen kuuluu, että tunnistamme yhteytemme esimerkiksi p. Ignatiokseen, p. Augustinukseen, p. Gregorius Suureen ja moniin muihin kirkon historiassa rukoilleisiin, kirjoittaneisiin ja vaikuttaneisiin isiin ja äiteihin. Jos luulemme olevamme opillisesti kovin paljon etevämpiä kuin he, tai oletamme heidän menevän joissain keskeisissä asioissa täysin metsään, eikö se ole enemmän ylpeyttä kuin kiitollisuutta Jumalan antamasta suuresta lahjasta, traditiosta? Meidän tulee suhtautua meitä edeltäneeseen uskoon kunnioittavasti, mutta ei myöskään lukkiutua tiettyjen kirjoittajien – kuten esimerkiksi p. Augustinuksen, p. Tuomaan tai autuaan Lutherin – uskonkäsityksiin. Ei, meidän tulee elää katolisen uskon virrassa. On tietenkin selvää, että tämä virta on niin laaja, kiitos Pyhän Hengen, joka yhä vuodattaa siihen uutta voimallaan, että yksilöt eivät voi uskoa kaikesta samalla tavalla. Uskon ykseys ja katolisuus ei synny samanlaisesta uskomisesta, vaan samasta uskonkohteesta – Kolmiyhteisestä Jumalasta ja siitä totuudesta, jonka Hän on välittänyt meille pyhän kirkkonsa kautta. Kirkon katolisuus on meille vaatimus. Meidän tulee olla yhteydessä Kristuksen kirkkoon, emmekä saa sulkeutua itseemme, omiin ajatuksiimme emmekä omaan porukkaan. Yhteisön sulkeutuminen johtaa ennen pitkää lahkolaisuuteen, joka on synti. (Gal. 5) Yhteisö, joka ei etsi yhteyttä niihin, jotka kuuluvat samaan uskon, opin ja armonvälineiden katolisuuteen, on vaarassa menettää katolisuutensa juuri oman toimintansa perusteella. Olen nyt kirjoittanut pitkälti taustaa, ja vähitellen pääsen käytännöllisiin implikaatioihin. Aikomukseni oli alunperin kirjoittaa koskien rippikoulua, mutta olen nähnyt parhaaksi kasvattaa näkökulmaa. Aloitetaan uskonelämän keskuksesta, pyhästä messusta. Missä määrin kirkon tulee pitäytyä ikiaikaisissa käytännöissä, missä määrin omaksua uutta? Tämä on niin laaja kysymys, että melkein pelkään vastata siihen, mutta sanottakoon nyt jotain. Jos kirkko on todella katolinen, sen pelastustalous noudattaa olennaisilta osiltaan kirkon ikiaikaisia käytäntöjä. Kun menen toisten kristillisten jumalanpalvelusyhteisöjen jumalanpalvelukseen – esimerkiksi toisella paikkakunnalla –, eivät tietenkään kaikki osat palveluksesta ole samanlaisia, eikä tarvitsekaan olla. Itse korkeakirkollisena liturgikkona pidän parhaana sellaista messua, johon osallistutaan ruumiin, ääneen, sielun ja hengen tasolla, mutta tunnistan kirkon katolisuuden myös nuorekkaassa gospelmessussa. Kirkon katolisuuden tunnistaminen rukouksen käytännöissä vaatii harjaantumista: osaatko löytää Loreton litanian

2

lukemisesta sen saman kirkon katolisuuden, mikä vallitsee körttiseuroissa? Olemme vaarassa rampautua hengellisesti, mikä unohdamme kirkon ja uskon universaaliuden. Sanon suoraan: reformaation jälkeinen luterilaisen uskonelämän kehitys on saanut aikaan syviä vallihautoja, joiden yli on vaikeata kulkea ja tunnistaa kirkon katolisuus. Ensimmäinen askel tähän on ilman muuta se, että tunnistamme itse olevamme katolisia, tai ainakin myönnämme, että meidän tulisi olla sellaisia. Jotta tämä olisi mahdollista, on syytä palauttaa katolinen takaisin uskontunnustukseen! Katolinen ei tarkoita, eikä palaudu yhteiseen, yleiseen tai kristilliseen. Luterilaiset tunnustuskirjat eivät koskaan käytä kirkosta nimeä luterilainen tai protestanttinen, vaan kyseessä on lähes aina katolinen kirkko. Heti vanhan kirkon uskontunnustuksen jälkeen korkea-arvoisin tunnustuksemme opettaa, ettei meidän uskossamme ja opissamme ”ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua.” (Augsburgin tunnustus) Sen jälkeen, kun tunnemme itsemme, ja tiedämme, mitä me totuuden mukaisesti opetamme, on syytä käydä tutustumassa vaikkapa anglikaanien uskonelämään. Heidän kanssaan meillä on myös alttariyhteys, eli voimme osallistua heidän ehtoolliselleen. Koska luterilaisuus reformaation poleemisesta tilanteesta johtuen tuntee melkein aina olevansa jotenkin suhteessa ”isoäitiin”, eli roomalaiskatoliseen kirkkoon, on syytä tutustua heidänkin uskonnäkemykseensä. Tässä en tarkoita kiistakysymyksiä – vaikka niitäkin tulee yrittää selvittää – vaan ennen kaikkea meidän tulee keskustella rauhassa siitä, mistä olemme yhtä mieltä. Meillä ei ole heidän kanssaan alttariyhteyttä. On väärin osallistua sellaisten kirkkojen ehtoolliselle, joihin meillä ei ole yhteyttä. Erityisesti roomalaiskatolisilla heidän oma oppinsa ja säädöksensä kieltävät kirkkoon kuulumattomia osallistumasta. Vaikka emme voi toteuttaa ateriayhteyttä tässä kaikkeinpyhimmässä ateriassa, voimme ja meidän jopa tulee toteuttaa rukousyhteyttä. Lisäksi ohjaisin mielelläni kaikkia tutustumaan ortodoksisuuteen. Luterilaisuus ja roomalaiskatolisuus ovat hirveän lähellä toisiaan, ja meidän on helppo löytää samankaltaisuuksia toisistamme. Mutta suurempaa ja parempaa on se, että me löydämme ne uskon samankaltaisuudet myös niistä, joiden ulkonainen riitus on erilainen kuin meillä. Olen lähinnä listannut teille nk. vanhoja kirkkokuntia, sillä niitä kohti minulla itselläni on suurimmat sympatiat. Emme voi kuitenkaan jättää huomiotta niitä, jotka erkanivat meistä reformaation synnytystuskissa: reformoituja, anabaptisteja ja monia muita ja yhä edelleen pirstoutuneita lahkoja. Meidän tulee olla yhteydessä heihin sikäli kuin totuus meitä sallii niin tekemään; meidän tulee olla evankeliumin valo, joka on asetettu vuorelle loistamaan ja valaisemaan. (Matt. 5) Muistutan vielä siitä, että vaikka meillä ja monilla muilla kristillisillä uskonyhteisöillä on yhteys vähintään yhdessä, nimittäin siinä, että iankaikkinen ja ääretön Jumala, kaiken Luoja, on yksi olemus kolmessa persoonassa, Isä ja Poika ja Pyhä Henki, tämä yhteys, eikä myöskään sitä seuraavissa opinkohdissa – kaksiluonto-opissa, vanhurskauttamisopissa, sakramenttiopissa, jne. – vallitseva yhteys ei oikeuta meitä harppomaan unohtaen sen, mikä on soveliasta ja totuuden mukaista. Erityisen kiellettyä on osallistua ehtoolliselle huijaten, vastoin toisen kirkon sääntöjä. Se on suoraan sanottuna synti. Sangen vaarallista on myös uhmata oman kirkon sääntöjä, jos on säädetty kielto osallistua muihin ateriayhteyksiin. Ehtoollinen on osoitus kirkollisesta yhteydestä ja sen viimeinen vahvistaja, joka täydellistää meidän yhteytemme toisiimme ja kaikkiin kristityihin. Minua piinaa se, että joudumme olemaan erossa toisistamme. Se on kuitenkin toistaiseksi voimassa oleva todellisuus. Tämä on piinallista.

3

Lopuksi, kysymys, joka kirvoitti minut alunperin kirjoittamaan tämän pienen tekstin: kuinka kirkon katolisuutta voisi opettaa rippikoulussa? On syytä aloittaa pienestä. Ensin on ymmärrettävä, että rippikouluryhmä on kasteensa perusteella yhtä. Siitä on edettävä ja tajuttava, että me kuulumme tiettyyn paikalliseen seurakuntaan ja tiettyyn hiippakuntaan. Tämä voi luonnistua helpoiten niin, että tutustutaan seurakunnan kirkkoherraan. Papisto ei saa olla kylmä ja virkamiesmainen, vaan heidän tulee hoitaa isällisesti virkaa, joka heillä on. Jos on mahdollista, olisi syytä myös tutustua piispaan, mieluiten niin, että hän ja kirkkonuoriso voisivat keskustella. Yksi kirkkomme suurista ongelmista on yhtäältä piispojen aliarvioiminen tai epäkunnioitus sitä suurta virkaa kohtaan, joka heillä on, mutta toisaalta piispojen etäisyys kirkkokansasta ja heidän virkamiehiset arkirutiininsa. Piispojen olisi syytä palata kirkkokansan keskuuteen ja viettää vähintään yksi päämessu kuukaudessa, mieluiten omalta istuimeltaan tuomiokirkossa. Toisaalta, heidän olisi syytä kiertää seurakunnissaan ja viettää siellä piispanmessuja, mitä he toki tekevätkin tarkistuskäyntien yhteydessä. Aloitettakoon siis rippikoulussa katolisuuden opettaminen siitä, että opetetaan virasta, joka huolehtii kansasta, ja joka on myös yksi sen katolisuuden merkeistä. Kirkkomme on Suomessa järjestäytynyt koko valtakunnan kattavasti, ja on tietenkin myös hyvästä, että rippikoulussa opittaisiin tuntemaan myös kirkkoa valtion tasolla. On hyvä tietää, kuinka monta hiippakuntaa ja seurakuntaa Suomessa on, millainen on kirkon hallinto ja niin edelleen. Nämä eivät kuitenkaan ole sellaisia asioita, joihin tulisi käyttää äärimmäisen paljoa aikaa. Jos kirkollisesta hallinnosta puhutaan, painotettakoon paikallisen seurakunnan sekä hiippakunnan valtuustojen valitsemista, mutta ilman muuta myös pyhän viran asemaa siinä – nimittäin virkansa puolesta he kaitsevat ja hallitsevat kansaa, eivät niin kuin herrat, vaan Herramme puolesta niin kuin lempeät isät. Internet antaa huomattavan paljon mahdollisuuksia kirkon katolisuuden opettamiseen, esimerkiksi muun maailman luterilaisuuteen tutustumalla. Internet luo mahdollisuuksia nuorille kohdata nuoria muista maista, joiden elämässä voi hyvinkin olla samantyyppisiä kysymyksiä ja uskon ongelmia kuin heillä. Yhä uudet videot erilaisista jumalanpalveluksista helpottavat myös kristinuskon eri haarojen rukouselämään tutustumista. Vain tutustumisen ja tuntemuksen kautta voimme ymmärtää muita. Emme voi nojautua esimerkiksi 500 vuotta vanhoihin poleemisiin kuvailuihin ”vastapuolen” opetuksista, vaan meidän on itse katsottava ja kuunneltava sitä samaa uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan, joka sykkii kanssaveljiemme ja -sisariemme sydämissä. Kaikista parasta olisi tietenkin viedä nuoret aivan kasvotusten tapaamaan muita kristittyjä. Tämän on alettava asteittain, seurakunnan muiden jäsenten tapaamisesta hiippakunnalliseen tapaamiseen ja valtakunnan tasolla tapahtuvaan tapaamiseen. Tällaisesta esimerkkinä annan Maata näkyvissä -festarit, vaikka niissä on myös paljon huonoa. Pohjoismaiden suurimpana kristillisenä nuortenfestivaalina sinne kuitenkin kerääntyy paljon nuoria uskovia. Rippikoululaisille voi olla kovin sykähdyttävä kokemus nähdä niin suuri joukko tavallisia ihmisiä ylistämässä Jumalaa. Jumalan ylistämisellä en tarkoita kuitenkaan ylistyskokouksia, vaan ennen kaikkea jumalanpalvelusta, jossa Jumalan pyhä sana ja kaikkeinpyhin ehtoollinen ovat läsnä ja vaikuttamassa meihin pelastavalla voimallaan. Itselleni suuria katolisuuden tajuamisen kokemuksia ovat olleet vierailuni roomalaiskatolisiin iltamessuihin. Luterilaisessa kirkossa kaikki ovat yleensä eleettömiä suomalaisia. Roomalainen messu kuitenkin kerää Suomessa, p. Henrikin katedraalissa, monia kansallisuuksia, rotuja ja uskon-

4

näkemyksiä. Tämä tajuaminen, että katolinen kristinusko tai luterilaisuus eivät ole vain Suomen asioita, että pappi ei ole syöttänyt opettaessaan pajunköyttä vaan on puhunut asioista niin kuin niistä muuallakin opetetaan, auttaa meitä ymmärtämään, mitä tunnustamme uskontunnustuksessa puhuessamme kirkosta. Se auttaa myös vähitellen parantamaan sitä haavaa, jonka vääristynyt valtion- ja kansankirkkoajatus on saanut Suomessa aikaan. Kirkkoon kuuluminen alkaa olla enemmän kuin pelkkää paperia. Nuorille alkaa merkitä se, että kirkko uskollisesti viettää messua joka viikko. Näin ainakin toivon, ja rukoilen, tule, Pyhä Henki, ja täytä uskoviesi sydämen syvyydet. Lopulta vain Hän voi saada aikaan sen, mistä minä unelmoin: että koko Jumalan kansa kerääntyy yhteen kiittämään, kunnioittamaan, ylistämään ja palvomaan Herraa, meidän Jumalaamme, Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä. Emme voi unohtaa – emme rippikoulun emmekä seurakunnan tasolla – myöskään katolisuuden ulospäin suuntautuvaa vaikutusta. Nyt en puhu ekumeniasta, vaan lähetystyöstä. Kirkon katolisuutta on myös se, että viemme sanomaa eteenpäin. Katolisuus tarkoittaa, että kirkko ja usko eivät ole vain yksittäisille henkilöille, eliittiuskoville, munkeille, älyllisesti lahjakkaille saatika tavalliselle kansalle, vaan me uskomme, tunnustamme ja julistamme kirkon suloista ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta, synnin ja kuoleman voittajasta, koko maailman kansalle, vauvasta vaariin, oli ihonväri musta tai valkoinen, oli kyseessä rakennusmies tai professori, kaikki kutsutaan katoliseen kirkkoon. (Gal. 3) Eräs roomalainen historioitsija kirjoitti 100-luvulla meistä: ”He ovat hämäräperäinen joukko, joka vaikenee julkisesti mutta levittää oppiaan salassa.” Vainojen aikaan julkinen vaikeneminen oli vielä tarpeen, mutta sitä enemmän ilosanoma eteni yksittäisten ihmisten elämäntodistuksen perusteella. Väheksymättä lainkaan lähetystyötä, jossa saarnaajat, papit ja evankelistat lähtevät vieraille maille ja kadunkulmiin huutamaan ilosanomaa kuin profeetat konsanaan pidän kuitenkin tärkeimpänä sitä, että kukin meistä julistaa, saarnaa ja profetoi kanssaveljilleen uskollaan ja uskonsa mukaisella elämällä. Tämän sanon vakavasti: uskon on näyttävä meistä. Ei riitä se, että kantaa ristiä; ennemmin pois se kaulasta, jos uskosi ei näy mitenkään muuten. Usko ei ole yksityisasia, vaan se on annettu, jotta me loistaisimme uskoamme ja levittäisimme valoa yhä enemmän. Kysymys onkin: onko Kristus jaettu? Olemmeko jakaneet pyhää salaisuutta muillekin, vai olemmeko pitäneet sen itsellämme? Tätä koskee sama, mitä sanoin koskien kirkon sisäänpäinkääntyneisyydestä. Tärkein lähetystyö on se, mitä kukin meistä tekee arjessa. Itse kunkin on syytä välillä myös pohtia sitä, ovatko minun uskonnäkemykseni niin tiukkaan määritellyt, ettei lähimmäiseni näe katolisen uskon laajoja rajoja minun takiani? Emme voi väheksyä lähetystyötä, emmekä myöskään kansainvälistä auttamista. Tämä on osa kirkon katolisuutta. On kirjoitettu, ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet” (1. Kor. 12) ja meidän on syytä auttaa niitä uskonveljiä, jotka kärsivät kaukana. Emme saa myöskään unohtaa niitä, jotka ovat lähellä. Liian usein lähellä oleva sairas, avuton, köyhä jää syrjään, koska katselemme horisonttiin ja etsimme sieltä silmillämme apua tarvitsevaa. Vielä useammin lähellä oleva jää apua vaille, koska emme tahdo auttaa. Mitä meistä kertoo se, jos me emme tahdokaan auttaa? Se on aivan toista kuin se, mistä Paavali kirjoittaa: Sisimmässäni eli tahdossani minä iloiten hyväksyn Jumalan lain eli me tahdomme sitä hyvää, mikä on Jumalan mielen mukaista, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia eli tahtoani vastaan. Voi sitä, joka ei tahdo hyvää, vaan pahaa!

5

Eräs keino opettaa kirkon katolisuutta on noudattaa vanhaa benediktiinien sääntöä ora et labora, eli rippikoulussa tulee rukoilla koko kirkon – ennen kaikkea piispojen – puolesta ja myöskin tehdä työtä muiden hyväksi. On autuasta antaa vähistä rahoistaan, jotta voisi niillä auttaa köyhiä, mutta vielä autuaampaa on antaa omaa aikaansa ja konkreettisesti auttaa avuttomia. Konkreettinen toiminta muiden hyväksi, kuten esimerkiksi neulominen tai muu käsillä tehtävä työ, opettaa meille hyveitä. Keinot opettaa ja elää todeksi kirkon katolisuutta on löydettävä. Lähtien itse termin käytöstä meidän on alettava elää todeksi sitä, että kirkko todella on universaali pelastuksen salaisuus, joka armonvälineillään välittää jumalallisia lahjoja ja tuo ihmisiä armollisen Jumalan luo. Kirkon katolisuus on meille paitsi vaatimus ymmärtää, keitä me itse olemme, myös vaatimus toteuttaa ekumeniaa, lähetystyötä ja diakoniaa. Katolisuuden opillinen elementti kieltää meitä tiivistämästä kristinuskon oppia absurdeihin yksinkertaistuksiin, jotka murentuvat heti ensimmäisten kriittisten ajatusten myötä. Meidän on elettävä kirkossa, niin kuin me uskomme, lex vivendi, lex credendi ja me uskomme yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon. Aamen.

6