Paninkarnaatio

PANINKARNAATIO? TK Juha Leinonen ([email protected]) 26.11.2009 Olen käynyt Tom Henrikssonin kanssa muutamia kertoja keskusteluja yhden substanssin mallista ja inkarnaation ulottuvuudesta. Keskustelumme lähti liikkeelle yksinkertaisesta kysymyksestä: eikö inkarnaatio tarkoita sitä, että korvavaikkuni on Jumala, jos oletetaan, ettei erillisiä substansseja ole? Erillistien substanssien kieltämisestä Tomppa eteni siihen, että on oletettava vain yksi substanssi. Tämä puolestaan johtaa siihen, että ei ole erillistä ihmisyyttä, johon Poika inkarnoituu, vaan että Hän inkarnoituu ”kaikkeen”. Itse kielsin tämän pankinkarnaation. Inkarnaatio, lihaksituleminen, ei koske kaikkea ihmissubstanssia, vaan tiettyä ihmispersoonaa. Tässä vaiheessa on huomautettava, että keskustelumme käytiin metaforisella käsitteella paska, joka tarkoitti siis kaikkea substanssia yhtenä substanssina. Kun Tomppa heitti esiin väitteen, että inkarnaatio johtaa siihen, että korvavaikku on Jumala, kielsin tämän kombinoidun paskan käsitteellä. Käytännössä sovellettuna klassiseen kristologiaan paska vastaa ousiaa ja kombinoitu paska puolestaan hypostaasia. Inkarnaatio ei koskenut koko paskaa, vaan pelkkää yhtä tiettyä paskakombinaatiota, jota nimitetään. Kristologisessa kielenkäytössä puhutaan hypostaattisesta uniosta. Tompan esittämä ajatus korvavaikun ja ylipäänsä koko maailman paninkarnaatiosta on ennemminkin pansubstantiaalinen unio kuin hypostaattinen. On totta, että inkarnaatio toki vaikuttaa substanssiin, oletettiin niitä olevan yksi tai enemmän. Itse ajattelen, että jonkinlainen eriytyminen substanssin tasolla tapahtuu, ja että voidaan puhua eri substansseista – sitä, onko tämä eriytyminen ontologista vai ihmismielen tekemää erittelyä, en tiedä. Kuitenkin kaikkea olemassaolevaa voidaan myös nimittää yhdeksi substanssiksi, tai vähintään voidaan osoittaa kaikella olemassaolevalla (ja siten myös luodulla) olevan yhteinen nimittäjä. John Donne kirjoitti, ”ihminen ei ole saari”, mutta aivan yhtälailla voidaan todeta, että koko olemassaolo ja luomakunta on suhteessa kokonaisuuteen niin, että muutos yhdessä kohdassa vaikuttaa toiseen. Koko luomakunta on keskinäisessä yhteydessä, suhteiden verkostossa. Jumalalla ja luomakunnalla ei kuitenkaan ole yhteistä nimittäjää. Jumala on täysin toinen kuin luomakunta. Käyttämäni kieli on pitkälti samaa, mitä Tom viimeisimmässä tekstissään1, joskin päinvastaista. Tompalle vain Jumala on olevaa, minulle Jumala on puolestaan ei-olevaa ja yliolevaa; Tompalle maailma on olematonta ja asubstantiaalista, minulle maailma on olevaa. Tomppa nostaa esiin tässä myös buddhalaisen pratiitya samutpaada -opin, jonka mukaan ei ole substansseja, vaan suhteiden verkosto – Tompan mukaan väite substansseja ei ole voidaan käsittää yhden substanssin maailmaksi tai ”suureksi suhdeverkostoksi, jossa kaikki ilmiöt ovat redusoitavissa niiden keskinäisiin suhteisiin” – ja viittaa moderniin fysiikkaan käsityksensä tukena. Ei tämä minusta kuulosta lainkaan oman käsitejärjestelmäni vastaiselta. Uusplatoninen (proksloslainen) triadi pysyminen, lähteminen, paluu, jonka olen löytänyt Dionysiokselta ja jota voi hyvin käyttää, toteaa kaiken olevan vain sikäli kuin ne ovat suhteessa Yhteen, josta ne ovat lähtöisin: lähteminen tarkoittaa sitä, että Jumala luo kaiken itsessään olevien suunnitelmien ja esikuvien mukaisesti. Kuitenkin kaikki on olemassa vain sikäli kuin se on suhteessa tuohon suunnitelmaan ja sen Luojaan, Yhteen. Proklos toteaa lähtemisen ja paluun olevan yksi ja sama liike; mikään ei voi olla olemassa, ellei se pyri toteuttamaan omaa olemistaan, omaa substanssiaan ja omaa suunnitelmaansa. Ne objektit, jotka pyrkivät olemaan erilaisia kuin oma paradigmansa, vajoavat hitaasti huonoon olemiseen (huonoon oloon) ja olemisen vähentymiseen. Maailmalla ja Jumalalla on tietenkin suhde. Jumala on maailman Luoja ja kaikki oleva t.s. luotu 1 http://ringedseal.blogspot.com/2009/11/onko-kaikki-samaa-paskaa-ja-minne.html Tomppa on ansiokkaasti kirjoituksessaan taustoittanut niitä oletuksia ja sitä käsitteitstöä, jolla keskustelussa toimimme.

pre-eksistoi eli on ennalta olemassa Jumalassa luomattomana eli yliolevana. Dionysios Areopagita, gradutaistoni toinen osapuoli, puhuu paradigmoista eli suunnitelmista, jotka ovat ennalta olemassa Jumalassa. Kun Jumala emanoituu maailmaan, maailma syntyy näiden paradigmojen perusteella. Maailmassa olevat asiat ovat kuvia näistä paradigmoista. Myöhemmin keskustelumme johti nk. soteriologisen motiivin – se, mikä on omaksuttu, on pelastettu – kautta myös sen tarkasteluun, mitä inkarnaatio oikeasti vaikuttaa luomakuntaan, jos kerran luomakunnan kokonaisuuden suhteisuus otetaan huomioon. Eihän se nimittäin voi olla vaikuttamatta! Keskustelussamme – johon liittyi mukaan myös Niko-Pekka Korkee – todettiin seuraavaa: ennen inkarnaatiota olemassaoleva pyrkii mahdollisimman suureen vastaavuuteen oman paradigmansa kanssa. Olemassaoleva pyrkii siis vastaamaan mahdollisimman tarkasti Jumalassa yliolevana olevaa suunnitelmaansa. Ennen inkarnaatiota tämä vastaavuus on lähestyvää, mutta ei saavuttavaa; luotu pyrkii dispositioitumaan mahdollisimman tarkasti kohti Jumalaa ja näin saavuttamaan vastaavuuden paradigmansa ja sen disposition kanssa. Luotu limestelee koskaan saavuttamatta täyttä vastaavuutta. Tarkkasilmäinen lukija voi jo huomata, mihin tähtään: inkarnaation kautta luotu voi täysin vastata jumalallista paradigmaansa. Kristuksen hypostaasi, inhimillisen luontonsa puolesta vastasi täysin sitä paradigmaa, joka Jumalassa on. Tämä yhden hypostaasin täydellinen vastaavuus, joka nähdäkseni mahdollistui hypostaattisen union seurauksena – kun kuva ja paradigma t. arkkityyppi tulevat yhteen yhdessä paskakombinaatiossa eli hypostaasissa. Kristus oli luotu ja luomaton; hänen luotu, oleva puolensa, vastasi täysin sitä jumalallista paradigmaa, joka luomattomana on Jumalassa. (Tässä lienee tosin myös huomautettava, että tämä paradigma ei ole Poika itse, vaan että kaikki paradigmat ovat yhteisesti kaikkien jumalallisten persoonien hallussa jumalallisessa luonnossa eli jumaluudessa.) Kuvan ja arkkityypin vastaavuus ei kuitenkaan koskaan voi käsitteellisesti olla täyttä ja ehdotonta. Niin kuin Platon totesi Kratylos-dialogissaan, mikäli kuva vastaa kaikilta ominaisuuksiltaan kuvattua, ei se enää ole kuva, vaan sen kohde. Tämän vuoksi on nyt tarkennettava sitä, mitä on sanottu kuvan vastaavuudesta sen paradigmaan. Paradigma on luomaton ja siten ääretön; niinpä kun kuva aloittaa samankaltaistumisprosessinsa (homoiosis) paradigman kanssa, tämä on ikuisesti jatkuva prosessi; muutoinhan kuvasta tulisi paradigma ja luodusta luomaton, ja tämän separaation ylläpitäminen on äärettömän tärkeää. Luodusta ei tule koskaan luomatonta, eikä voi tulla. Niinpä Kristuksessa kuva ei ollut täysin samanlainen kuin paradigma, koska tällöin kuva olisi paradigma, eikä olisi lainkaan eroa inhimillisen ja jumalallisen välillä. Tämä ero kuitenkin pidetään voimassa. Ei siis voinekaan sanoa, että Kristuksessa kuva on täysin samankaltainen paradigmansa kanssa. Vai voiko? Jos näin tehdään, silloin täytyy nähdäkseni tehdä muutos filosofiseen kuvateoriaan, jolla tätä keskustelua käydään, ja täytyy hylätä se esioletus, että kuvan täysi vastaavuus kuvattuun johtaisi kuvan muuttumiseksi kuvatuksi ja sen kuvallisuuden katoamiseen. Kristillinen teologia joutuu tekemään tällaisia ”filosofisia korjauksia” tietyissä yksittäistapauksissa, jossa tietyssä asiassa käytetään tietyn filosofian käsitteistöä kuitenkaan seuraamatta täysin tämän filosofisen käsitteistön implikaatioita ja määritelmiä tietyssä uskovien yliluonnollisen uskonymmärryksen mukaisessa kohdassa. Esimerkiksi transsubstantiaatio-oppi – sehän puhuu aksidensseista, substansseista ja formista – noudattaa muunnettua filosofiaa. Teologia tekee filosofiasta aina palvelijan. Mikäli filosofinen käsitteistö näyttäisi johtavan uskontajun vastaiseen päätelmään, on joko kyseinen käsitteistö hylättävä ja otettava toinen, tai se on muutettava. Tämä käsitteistön muutos on nähdäkseni tapahtunut jokaisessa suuressa teologisessa kysymyksessä, jumalopissa ja kristologiassa. Muunnettujen käsitteistöjen translaatio eli kääntäminen toiselle kielelle on äärimmäisen vaikeaa. Tämän vuoksi pidän hyvin tärkeänä sitä, että keskeisistä opinkohdista teologit osaavat keskustella vanhalla käsitteistöllä, eivätkä aina luo pyörää uusiksi. Vaikka tämä saattaakin johtaa siihen, että teologi ei ymmärrä sitä, että filosofinen käsitteistö on murrettu, vaan pitää

teologista muotoilua tarkasti käsitteistöä seuraavana – näin kävi esimerkiksi skolastikkojen puhuessa ehtoollisesta, ja myös reformaattoreiden kritisoidessa transsubstantiaatio-oppia – on kuitenkin tämä murrettu käsitteistö jo valmiiksi murrettu uskontajun mukaisesti ja koeteltu. Kysymys, jota Tomppa käsittelee tekstissään, on myös kysymys identiteetistä. Jotenkin tuntuu, että kysymykseen on vieläkin sitoutunut substanssikäsitys. Kysymys siitä, mikä yhdistää 12-vuotiaan Jeesuksen ja 30-vuotiaan Jeesuksen, on relevantti filosofinen kysymys. Voimme todeta materiaalisen substanssin muuttuvan koko ajan – onhan muuttuvuus yksi kaikelle luodulle kuuluva ominaisuus – joten missä on samuus ja identiteetti, joka sitoisi nämä kaksi yhteen? Face-to-face keskustelussamme Tompan kanssa ohitin kysymyksen identiteetistä pragmaattisesti: voimme yksinkertaisesti todeta, että nämä ja nämä yksilöoliot ovat niitä, joihin Jumala on inkarnoitunut. Kysymyksen ohitus – joka toki kieli laiskuudesta – ja ohitusyritys kielivät islamilaisen filosofian kaltaisesta suhtautumisesta maailmaan: ei ole olemassa syyn ja seurauksen lakia, ei ole liikettä, on vain yksittäisiä hetkiä, jotka Jumala joka hetki luo uudestaan. Liike ja kausaliteetti ovat mielen yrityksiä selittää joka hetki tapahtuvaa luomista. En itse pidä tätä ohitusyritystä kovin onnistuneena, mutta keskustelussamme tuolloin se oli riittävä: riittää, että voidaan nähdä historiallinen joukko tiettyjä Jeesuksia – vauva, nuori mies, kiertolaissaarnaaja, ristiinnaulittu, ylösnoussut – ja todetaan, että nämä kaikki olivat niitä kombinoituja paskoja, joihin Jumala oli inkarnoitunut. Toisaalta minusta on omituista, jos Kristuksessa yhdistyvä täysi Jumaluus ja täysi ihmisyys eivät merkitsekään mitään pelastuksen kannalta. Tai ehkä oma paskakombinaationi on tarpeeksi likellä Jeesuksen vastaavaa, jotta jotain tällaista voi tapahtua. Mutta milloin evoluutio muuttaa ihmisten kombinaation "tarpeeksi" erilaiseksi, jolloin tätä samanlaisuutta ei enää "riittävästi" ole?

Tässä näyttäisi taustalla olevan edelleen multisubstantiaalisuus: minun substanssini tai kombinaationi täytyy vastata mahdollisimman paljon Jeesuksen substanssia tai kombinaatiota, jotta soteriologinen motiivi täyttyy, sillä vain se, mikä on omaksuttu, on pelastettu. Jos siis Jumalan Pojan omaksuma paska ei ollut tätä samaa paskaa, josta minä olen kombinaatio, minua ei ole pelastettu. Tämä ongelma kuitenkin välttyy monosubstantialismissa; vaikka ei hyväksytäkään paninkarnaatiota tai panteismia, inkarnaatio vaikuttaa koko maailmaan ja kaikkeen luotuun ja kaikkeen olemassaolevaan. Itse ajattelen – riippumatta siitä, mitä filosofista käsitteistöä käytetään – että koko luomakunta ja kaikki olemassaoleva on pelastettu Kristuksessa ja Kristuksen kautta. (Mitä on pelastus? Se on palauttamista siihen asemaan, joka objektille kuuluu.) Kaikki on pelastettu, myös kivet ja oikeat paskakasatkin. Tietenkin ihmisen ja muiden älyllisten olentojen – mukaanlukien alienit, enkelit ja demonit – pelastus on jossain määrin erilaista kuin muun, onhan älyllinen olento kykeneväinen dispositioitumaan itse kohti Jumalaa (per et propter Christum), mutta myös dispositioitumaan Jumalasta poispäin. Tästähän on kyse siinä, mitä tarkoitetaan lankeemuksella. Se on kääntymistä pois omasta alkuperästä ja kaiken päämäärästä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pelastus koskisi kaikkea olemassaolevaa. Koko luomakunta pelastuu, ja järjettömät oliot ja objektit, kuten kivet ja kurkut, dispositioituvat luonnollisesti kohti Jumalaa, vastustamatta. Kuitenkin ne, jotka vastustavat, pysyvät antidispositioituneina sitä paradigmaa kohti, joka Jumalassa on. Toisaalta sanon: kaikki pelastuu; ja kuitenkin: se, joka ei tahdo pelastua, ei pelastu. Sanon tämän: dispositioitukaamme kohti Jumalaa ja niitä hyviä suunnitelmia, jotka hänessä ovat yliolevasti ja meissä toteutuneina ja olevina; tulkaamme näiden kuvien kaltaisiksi sen armon avulla, jonka Jumala on antanut meille avuksi ennalta ja myöskin meidän kanssamme vaikuttamaan – armohan vaikuttaa ensin ilman meitä, mutta sen jälkeen meidän kanssamme. Armoa, armoa, ja hyvää dispositiota kaikille!