Datele [fin]

[FIN]

Anna hänelle iloinen tai surullinen rakkaus, se on rakkautta

Kieli ei ole vain maailman representaatio. Se ei ole vain väline, joka mahdollistaa sen, että subjekti muodostaa suhteen ulkopuoliseensa. Se on myös elin, joka antaa meille mahdollisuuden sekoittua ulkopuolisen kanssa ja avata yksityisen ajatusten virran, joka on sopusoinnussa ympäristön kanssa. Kun kielestä tulee ennemminkin maailman moottori kuin sen peili, perinteiset vastakkainasettelut, kuten minä/toinen tai julkinen/yksityinen katoavat. Näin uudet ymmärryksen muodot tulevat mahdollisiksi: nämä ymmärrykset määrittyvät jatkuvien tunnistamisen ja välimatkan välisissä muutoksissa ja ne määrittelevät uudelleen globaalin olemassaolon. Maailman osaksi tuleminen ja sen saaminen kommunikoimaan oman työn kautta. Taiteilija, ympäristö (kuten paikat, anonyymit kirjailijat, rakastetut) ja kieli itsessään osallistuvat jatkuvaan itsen ja toisten uudelleen lukemiseen eri tasoilla. Tällöin eivät vain suhteet, mutta myös identiteetin käsite muotoutuvat uudelleen. Tämä uudelleen lukeminen tapahtuu anonyymien, tutuille ihmisille suunnattujen seinäkirjoitusten manipulaation kautta. Nämä ihmiset löytävät ne kuten koristeet vaatteessa, joka on aiemmin otettu pois. Alkuperäistä viestiä käännetään jatkuvasti ja se esitetään eri ihmisten kautta. Se tekee matkan, jonka jälkeen on mahdotonta tunnistaa alkuperäinen kirjailija tai se, mitä alkuperäinen viesti tarkoitti. Taideteos esittelee käyttäytymistä ennemminkin väittelyn kohteena, se ei ole yksityistä tietyn aiheen ja viestin tulkintaa. Taiteilijasta tulee nimittäjä jatkuvan olemassaolon kyseenalaistamisen kautta. Se ei perustu mihinkään eikä se vaadi mitään tiettyä teknistä osaamista. Maailmasta tulee keskustelukumppani; taiteilija lukee sen jokaista ärsykettä mahdollisena vastauksena ja muuntaa kaiken signaaliksi, jonkin muun metaforaksi. Kielestä tulee viimeinen ylitsepääsemätön raja. Ero egon ja ulkopuolisen välillä kutistuu melkein olemattomaksi. Tämä ero mahdollistaa yksityisen, persoonallisen itsen osan laajenemisen mieluummin kuin sen katoamisen. Tutkimus päätyy käyttämään kieltä representaation sijasta toimintana, joka sekoittuu syvimpien tunteiden kanssa ja muodostaa ne uudelleen. Väliin jäävä rako, vaikkakin banaali, on merkityksellinen: tietyn ja hyväksytyn merkityksen välittämisen sijaan se löytää uuden ja yksityisen tulkinnan ja merkityksen. Viesti, intiimi mutta samalla julkinen, on saavuttamaton; se on assimiloitunut henkilökohtaisten kokemusten kautta tapahtuvien käännösten ja muutosten prosessin vuoksi. Jokainen ärsyke muuttuu toisaalta henkilökohtaiseksi havainnoksi heti havaitsemisen hetkellä. Käännösprosessiin ja sen mukana väistämättä tuleviin merkityksen muutoksiin keskittyminen tekee positiivisen vastaanoton ajatuksen vaikeaksi. Todellinen yhteisymmärrys on aina kompromissi: sen hyväksyminen, että täysin rehellinen ja tyydyttävä suhde on mahdottomuus. Kaiken tämän valossa toivo ja luottamus vuorovaikutuksen tärkeyteen säilyy edelleen: taideteos on oikeastaan tehty kaikista keskusteluista, jotka siitä syntyvät. Tämä tapa monistaa vastakkainasettelut ja ongelmat, ei tarjoa ratkaisuja. Haaste onkin aloittaa keskustelu, jossa keskustelu itsessään on loppunut ja päätynyt yksityisen ja lausumattoman rajan taa. Englannista suomentanut Niina Pitkänen