Postmod Valmis

POSTMODERNISMI Kirjoittaja Stephen P. Weldon Postmodernismi käsitteenä on kameleonttimainen termi. Yleisesti postmodernit ajattelijat ovat julistaneet sodan totalisoivia järjestelmiä tai näkökulmia vastaan, reagoiden moderniteetin olosuhteita tai ehtoja vastaan, jotka he näkevät sotivan vapauden ajatusta vastaan, nimittäin 1900-luvun kapitalististen yhteiskuntien byrokratisoitumista, teknokratisoitumista ja rationalisoitumista vastaan. Postmodernistit ovat kehittäneet analyysin ja diskurssin menetelmiä, joiden tavoitteena on ollut näiden monoliittisten järjestelmien hajottaminen ja ovat tehneet näin heterogeenisyyden ja pluralismin nimissä. (Weldon 2002:381) POSTMODERNISMIN TEORIOITA Ihmiset ovat joutuneet postmodernistien mukaan kielen, sosiaalisten rakenteiden, kulttuurin konventioiden ja taloudellisten voimien luomaan ansaan, jossa aito vapaus on ja autonomia ovat käytännössä muodostuneet mahdottomiksi. Kieli erityisesti on kiinnittänyt postmodernistien huomion, johtuen heidän täydestä riippuvuudestaan suhteessa kieleen. Kielen rajoitusten ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää sen ymmärtämiselle, ihmisyyden itseisarvoisen säilyttämisen kannalta. (Weldon 2002:382) Postmodernismin mukaan eettisille periaatteille tai tiedon väitteille ei ole pysyvää perustaa, ja siten moraali ja tieto perustuvat ainoastaan tiettyihin historian ja kulttuurin olosuhteisiin. Tämä johtaa siihen etteivät mitkään ihmisen luomat rakennelmat, tiede ja uskonto mukaan lukien, voi perustua millekään transendenteille tai transkulttuurisille totuuksille. Kieli ja kulttuuri ehdollistavat käyttäytymistä ja ajattelua, mikä johtaa siihen, että maailma näyttäytyy eri tavalla eri ihmisille eri aikoina ja eri paikoissa. Huolimatta niiden näennäisen yhdenmukaisesta

vaikutelmasta, niitä ei tule väärin mieltää universaaleiksi totuuksiksi, sillä tällaiset universaalit eivät voi olla olemassa. (Weldon 2002:382-383) Postmodernistit ovat yleisesti hylänneet kaikki representaatioteoriat kielestä, millä tarkoitetaan sitä, että sanat eivät saa merkitystään viittaamalla maailmassa oleviin objekteihin, vaan saavat merkityksensä tietyistä konteksteista, joissa ne ilmenevät. Tekstien välisiin suhteisiin keskittymällä ja soveltamalla dekonstruktion menetelmää, lingvistit ovat kääntäneet huomionsa tekstin lukemiseen, koska vain siinä lukemisessa sanojen merkitys muotoutuu. (Weldon 2002:383) Dekonstruktio mitätöi täysin ajatuksen siitä, että kieleen sisältyisi mitään stabiliteettia. Ei ole olemassa mitään pysyviä rakenteita tai sääntöjä, jotka hallitsisivat kielen käyttöä. Kaikki on jatkuvassa virran tilassa. Merkityksestä tulee niin lipevä, ettei mitään tiettyä tekstiä voida enää pitää yhtä tiettyä ”oikeaa tulkintatapaa” omaavana. Kaikilla teksteillä voidaan osoittaa olevan radikaaleja epäjatkuvuuksia (discontinuities). Kaikki tekstit sisältävät elementtejä, jotka asettuvat vastaan sen omia perusolettamuksia, mikä johtaa merkityksen täydelliseen fragmentoitumiseen ja häilyvyyteen. (Weldon 2002:383) Yksilöt ovat käyttämänsä kielen tuotteita, jopa ajatukset omasta itsestä ovat kielen rajoittamia. Ihmisen käsitykset itsestään lakkaavat olemasta koherentteja tai yhtenäisiä. Yksilö menettää keskuksensa. (Weldon 2002:383) Kaikki tämä teoretisointi johtaa merkittäviin implikaatioihin, mitä postmodernistien hyökkäysten kohteeksi joutuneeseen rationalismiin tulee. Postmodernistit kieltävät sen autonomian ja siten sen oikeutuksen etuoikeutettuna tapana saada tietoa ja ratkaista ongelmia. Michel Foucault (1926-1984) on väittänyt, että tieto ja valta ovat erottamattomalla tavalla toisiinsa kytköksissä, jopa siinä määrin, että tieto tulee mahdottomaksi ilman valtaa. Kuvaamalla tietoa tällä tavalla, Foucault radikaalilla

tavalla romutti väitteen, jonka mukaan rationaalinen ajattelu voi tuottaa minkäänlaista etuoikeutettua näkökulmaa. Se, mitä kutsutaan rationaaliseksi, Foucaultin mukaan on itse asiassa yhtä lailla sosiaalisesti välittynyt, kuin mikä tahansa muu tiedon väite. (Weldon 2002:383)

TIEDE JA USKONTO POSTMODERNISMISSA Uskonnon ja tieteen välisen suhteen ymmärtäminen on saanut suuressa määrin vaikutteita postmodernistisesta teoriasta. Monet uskonnolliset apologit ovat ottaneet ilolla vastaan akateemisen maailman hyökkäykset rationalismia ja humanismia vastaan, löytäen monia yhtymäkohtia postmodernistien ajatteluun, taistellessaan nykypäivän sekulaarisen kulttuurin hegemoniaa vastaan. Postmodernistit ovat hylänneet humanismin johtuen sen vääristyneestä kuvasta ihmisestä ja sen naivin optimististen ideoiden takia ihmisen kyvystä hallita luonnollista ja sosiaalista maailmaansa. Humanismi ei ole immuuniksi julistettavissa, sillä postmodernistien mukaan yhteiskunnan, kielen ja kulttuurin asettamat rajoitukset rajoittavat ihmisten kykyä tosiasiallisesti tavoittaa minkäänlaista vapauden astetta. Uskontojen puolestapuhujat ovat niinikään usein moittineet humanismia sen ylimielisestä asenteesta, suhteessa ihmisen kyseenalaistamattomaan erikoisasemaan maailmassa. (Weldon 2002:383-384) Humanistit uskoessaan tieteen ja tieteellisten menetelmien voimaan, ovat kokeneet postmodernismin vaaralliseksi, koska se tarjoaa oikeutuksen irrationaalisuudelle. Huolimatta siitä, että jotkin humanistit ovat ottaneet avoimesti vastaan postmodernin kritiikin, suurin osa humanisteista kokonaisuudessaan eivät luota siihen ja kavahtavat sitä vakavana uhkana inhimilliselle kehitykselle. (Weldon 2002:384)

David Griffinin kaltaiset teologit, ovat väittäneet, että tieteen ja kulttuurin piirissä tapahtuvat transformaatiot edellyttävät transformaatioita myös teologian alueella. Erityisesti ympäristönsuojelun, kvanttimekaniikan ja psykologian alueella tapahtunut kehitys on muuttanut länsimaisen tieteen luonnetta tavalla, jossa sitä ei enää voida pitää sinä mekanistisena ja positivistisena tutkimusalana, joka se kerran oli. Griffin itse asiassa ymmärtää tieteen pikemminkin siten, että se nyt tunnustaa tarpeen henkisille arvoille. Postmoderni teologia perustuu nykyisin ei enää tieteellisen maailmankuvan hylkäämiseen, vaan uuteen Renessanssiin, jossa tiede ja uskonto voivat tulla uudelleen tasavertaisiksi kumppaneiksi. Tämä sovinto muistuttaa edistysteologiaa, teologit käyttävät postmodernin käsitettä ensisijaisesti asettamaan vastakkain oman teologiansa varhaisen 1900-luvun uskonnollista modernismia vastaan. Heidän postmoderni teologiansa ei liity suoranaisesti postmodernismin akateemiseen muotoon, jota edellä käsiteltiin. Se itse asiassa, joissakin suhteissa se ei eroa paljokaan modernistisista edeltäjästään siinä perusnäkemyksessä, jonka mukaan uskonnon on tultava yhteen sovitettavaksi maailman tieteellisen ymmärryksen kanssa. Ero liittyykin pikemminkin siihen, mitä eri osapuolet pitävät tieteellisenä ja tavalla, jolla tieteen ja uskonnon yhteensovittaminen käytännössä tapahtuu. (Weldon 2002:384-385) Mark C. Taylor on kyseenalaistanut kaikki foundationalismin muodot, jonka mukaan ihmisen tiedon on aina perustuttava aksiomaattisiin uskomuksiin. Taylor on pyrkinyt lukemaan Raamattua dekonstruktiivisen linssin läpi, joka paljastaa yllättävällä tavalla perustavaa laatua olevat moraaliset opit. Hänen dekonstruktiivinen työskentelymenetelmänsä on johtanut uskonnollisen katsantokannan muotoilemiseen, joka lähestyy mystisiä traditioita, jotka määrittelevät jumalan sen mukaan, mitä hän ei ole. Itse asiassa tämä yhteys ilmenee myös Derridan, dekonstruktiivisen kritiikin perustajan, kirjoituksissa. (Weldon 2002:385)

POSTMODERNISMIN KRITIIKKI Positivistiset ja reduktionistiset postmodernismin käsitykset ovat lähinnä karikatyyrejä 1700-luvun valistuksen näkemyksistä, eikä todellinen 1900-luvun kriittinen näkökulma. Tämä kritiikki nostaa usein kysymyksen onko postmodernismi todella radikaali ero modernistisesta ajattelusta, vai ainoastaan sen laajennus. (Weldon 2002:385) Postmodernilla teorialla on syvät juuret modernistisessa ajattelussa ja on saanut voimakkaita vaikutteita mm. Karl Marxin, Friedrich Nietzschen ja Martin Heideggerin ajattelusta. Poliittisella tasolla postmodernistit joidenkin mukaan ovat tehneet perusteettomia väitteitä radikaalisuutensa kumouksellisuudesta, kun ne itse asiassa pelaavat merkityksettömiä älyllisiä pelejä. (Weldon 2002:385) Väite, jonka mukaan ei voi olla olemassa totuusväitteitä, on jo itsessään totuusväite. Uskonnon ja tieteen välinen suhde 1900-luvun lopun ajattelussa ei voi tulla täysin ymmärretyksi ilman postmodernistisen näkökulman huomioonottamista. (Weldon 2002:386)

Käännös Anu Kumpulainen Lähde: Gary B. Ferngren, Science & Religion. John Hopkins University Press, Baltimore, Maryland 2002.