Mikkonen Valmis

Pauliina Mikkonen: Uushenkisyys, kirjassa vanhat jumalat, uudet tulkinnat, toim. Jussi Niemelä Uushenkisyyden yleisiä tunnusmerkkejä: Yksi tärkeimmistä uushenkisyyden perususkomuksista on holismi. Maailmankaikkeus nähdään kokonaisuutena, jossa maapallo ja ihminen ovat vain yksi pieni osa. Tässä kokonaisuudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen, mikrokosmos makrokosmokseen ja henkinen materiaaliseen. Nämä todellisuuden tasot muodostavat yhdessä erottamattoman kokonaisuuden. Tähän ajatusrakennelmaan kuuluu myös, että ihminen on toiminnallaan ja ajattelumalleillaan järkyttänyt alun perin ehjää kokonaisuutta, joka on samalla ihmisen oman olemuksen kokonaisuus. Tasapainon rikkomisen sanotaan aiheutuneen ihmisen ylituotantovaatimuksista, liiallisesta materialismin ihannoimisesta, rationalismista sekä kristinuskon luomista liian tiukoista oppirakennelmista. Uushenkisyydessä ongelmaan esitetään ratkaisu, henkinen ja yhteiskunnallinen vallankumous, uusi aika. Toinen tärkeä teema-alue uushenkisyydessä on uuden ajan odotus. Uusi aika liittyy astrologiseen vesimiehen aikaan, jonka alkamisajankohdasta kiistellään. Uuden ajan sisällöstä ollaan myös monta mieltä, mutta siitä voidaan erottaa kolme linjaa. Yhden linjan mukaisesti ajatellaan, että uusi aika tuo mukanaan maltillisia, hyvinkin konkreettisia muutoksia yhteiskunnassa. Esimerkiksi teknologian ja luonnon suhteen. Toisen mukaan muutokset ovat suurempia luonteeltaan, enemmän uskonnollishenkisiä, ja tuovat tullessaan uskomatonta loistoa ja autuutta. Kolmannen linjan mukaan uuden ajan odotetaan tuovan yhteiskunnan vanhojen mallien rikkoutumisen ja uusien horisonttien avautumisen yksilön henkilökohtaisen henkisen kehittymisen kautta (Hanegraff, 1996, 333-344). Kolmas aihepiiri on teosofian ja transendentalismin innoittama uskontojen, varsinkin hindulaisuuden ja buddhalaisuuden, tutkiminen. Tähän teemaan liittyy ajatus siitä, että kaikilla uskonnoilla on yhteinen alkuperä ja siten kaikista uskonnoista on löydettävissä totuus. Uskonnoista ja alkuperäiskansojen ajatuksista pyritään löytämään aitoja ja alkuperäisiä ajatusmalleja ja toimintatapoja. Nämä ajatusmallit tulkitaan kuitenkin länsimaisen kulttuurin kautta, eivätkä ne siten ole enää alkuperäisiä. (Mikkonen 2001: 182-183,). Neljäs teema on uskonnollinen evoluutiokäsitys, jolla tarkoitetaan sitä, että ihmiskunnalla on päämäärä. Tiedostamalla henkisen kehityksensä asteen, ihminen voi alkaa määrätietoisesti toimia tämän päämäärän saavuttamiseksi. Evoluutiokäsitykseen liittyy myös ajatus jälleensyntymisestä? Uushenkisessä puheessa tämä tarkoittaa henkistä kehitystä, oppia, joka saavutetaan tässä ja muissakin maailmoissa elettyjen elämien aikana. Viides tunnusmerkki on psykologisen kielen käyttäminen uushenkisessä puheessa ja uskonnon psykologisoituminen. Tähän puhetyyliin liittyvät mm. myönteinen ajattelu ja yhteyden saaminen itsen kautta jumaluuteen. Uskonnon psykologisoitumiseen liittyy myös se, että ajattelemalla voidaan vaikuttaa maailmaan ja luoda niin ihmisen ulkoista kuin sisäistäkin todellisuutta. Apuna ajattelussa käytetään affirmaatioksi tai uskon varmistukseksi kutsuttuja myönteisiä lauseita. Periaatteena on se, että toisille täytyy jakaa sitä, mitä haluaa omaan elämäänsä. Näin voi saada niin rahaa kuin rakkauttakin. Uushenkisyydessä esiintyy perusaihepiirejä, joista uushenkinen ihminen valitsee usein omat mielenkiinnon kohteensa. Kaikki aihepiirit eivät siis ole välttämättä aina esillä yhtä tiettyä aineistoa tutkittaessa. Näihin aihepiireihin kuuluvat itämaiset uskonnot, uuspakanuus, luonnonkansalta saadut ideat, uus-shamanismi, ennustaminen, parapsykologia, ufot, täydentävät hoitomuodot ja parantaminen, sekä erilaiset terapiat, kanavointi ja psykologia. Ennustamisen eri muotoja ovat mm.

astrologia, tarot, I-Ching ja numerologia. Ennustamisen välineitä ei kuitenkaan aina käytetä varsinaisesti tulevaisuuden täsmälliseen ennustamiseen, vaan niistä saadaan erilaisia ja uudenlaisia näkökulmia kunkin ihmisen senhetkiseen elämäntilanteeseen. Uushenkisyyttä on luonnehdittu eklektiseksi uskonnoksi, sillä siitä korostuu yksilön valinnan mahdollisuus omien uskomustensa ja uskonnollisten ryhmittymien suhteen. Valintaperusteena on se, että jos jokin oppijärjestelmä tuntuu hyvältä ja sopivalta jollekin ihmiselle, on se hänelle myös oikea. Uushenkisyyttä on kutsuttu myös hajanaiseksi uskonnollisuudeksi, sillä esimerkiksi luterilaiseen kirkkoon verrattavaa keskusorganisaatiota ei ole. On kuitenkin erilaisia keskuksia, joissa harjoitetaan uushenkisyydelle tyypillistä toimintaa. (Mikkonen 2001: 188) Paul Heelas näkee uushenkisyydessä oleellisena itsehenkisyyden, jonka avulla selitetään esimerkiksi, miksi elämä ei toimi tyydyttävällä tavalla, mikä on mielekäs päämäärä elämälle ja miten sse on mahdollista saavuttaa. Heelas näkee uushenkisyyden erityisesti varmuutta ihmisen moderniin epävarmuuteen ja painottaa uushenkisyyden asemaa modernismissa vakiintuneiden järjestysten tuotteena. Toisin sanoen uushenkisyys on Heelasin mukaan seurausta yhteiskunnassa vallitsevasta modernismista. Keskeistä uushenkisyydessä on todellisen itsen löytäminen ja sitä kautta yhteyden saavuttaminen jumaluuteen. Voisi sanoa, että jokaisessa ihmisessä on uushenkisyyden oppien mukaan jumaluus tai että jokainen ihminen on itsessään jumala tai jumalatar. Itseä voidaan kutsua siten jumalaksi, kristustietoisuudeksi, sisäiseksi lapseksi, sydämen tieksi, sisäiseksi henkisyydeksi ja korkeammaksi tieksi. Aidon itsen voi saavuttaa uushenkisyydessä työskentelemällä egon kanssa niin, että vähitellen pääsee egon johtamista toiminnoista irti. Nämä toiminnot ovat yhteiskunnan ihmiselle opettamia käytäntömalleja, rajoja jotka tulee rikkoa. Egoa kutsutaan joskus myös alemmaksi rajoittuneeksi itseksi ja älyksi. Uushenkisyys tarjoaa erilaisia keinoja todellisen itsen kokemiseen ja egon rajoituksista vapauttamiseen. Näitä keinoja ovat meditaatio, psykoterapia, ruumiillinen työ, tanssi, shamaaniharjoitukset ja magiikka. Harjoitusten tuomien kokemusten kautta sisäinen todellisuus alkaa paljastua autenttisena elämänvoimana, luovuutena, rakkautena, viisautena, tyyneytenä ja valtana. Sisäisen todellisen itsensä saavutettuaan voi kokea uushenkisten oppien mukaan täydellistä elämään. Kyseessä on toisin sanoen uuden merkityksen antaminen hyvinkin erilaisille, jopa aiemmin arkipäiväisiksi koetuille toiminnoille. Näin arkipäivä sakralisoituu. Helasin mielestä uushenkisyyden perusteena ovat vastuu, etiikka, auktoriteetti, vapaus ja ikuisuus. Vaikka uushenkisyyden kannattajat eivät usko perinteisiin uskontojen ulkoisiin ilmentymiin, he uskovat että kaikkien uskontojen perusviisaus on sama. Niiden viisaus on esoteerista ….ottoa ja arkaadista viisautta, joka on jokaisen ihmisen löydettävissä itsessään. Yksi tärkeimmistä uushenkisyyden pääarvoista on vapaus. Se tarkoittaa vapautta menneisyydestä, sisäistetyistä traditioista ja egosta ja elää vapautta elää elämää ihmisenä. Vapaus näkyy myös siinä, että ihminen voi melko vapaasti ne käytännöt ja oppijärjestelmät, joita haluaa toteuttaa ja joihin haluaa uskoa. Chicagon yliopistossa toimiva tutkija Anthony Andrea soveltaa mielenkiintoisella tavalla Anthony Giddensin ja Michel Fougoutin sosiologisia teorioita uushenkiseen aineistoon. DeAndrea näkee uushenkisyyden jälkitraditionaalisena ilmiönä. Hänen mukaansa ne traditiot, joihin ihminen syntyy, eivät enää sido, vaan ihminen on vapaa ja oikeastaan pakotettu etsimään ja valitsemaan elämän peruskysymyksiin vastauksia. Ei ole enää yhtä oikeaa tapaa, jonka mukaan vastauksemme, identiteettimme, paikkamme ja roolimme yhteiskunnassa määräytyisi. Individualismista uushenkisyydessä kyse on DeAndrean mukaan siinä mielessä, että siinä keskitytään itseen ja itsen kehittämiseen romantiikan aikakauden ideoiden mukaisesti. Lisäksi individualismiin viittaa edellä

mainittu yksilön pakko valita ja päättää suhteessa elämänsä peruskysymyksiin. DeAndrea lopettaakin artikkelinsa pohdintaan siitä, onko tulevaisuuden uushenkisyydessä itsekkyyden lisääntymisestä jopa narsismiin asti, vaiko uudesta eettisestä yhteenkuuluvuuden tunteesta ihmisten välillä, tai molemmista. Perusteellisen katsauksen uushenkisyyden historiallisiin juuriin on tehnyt hollantilainen uskonnonhistorioitsija Vouter J. Hanegraaf. Historioitsijana Hanegraaf peräänkuuluttaa historian merkitystä uushenkisyyden tutkinnallisessa tulkinnassa. Hän mainitsee alan sosiologisten tutkimusten erityisongelmana juuri historiantuntemuksen puutteen, minkä vuoksi se tulkitsee ilmiökenttää vajavaisesti. Hanegraafin näkemyksen mukaan uushenkisyys on länsimaisen kulttuurin kritiikkiä, joka kohdistuu länsimaisen yhteiskunnan materialismiin ja rationalismiin. Kritiikki sisältää esoterian ajatuksia, jotka ovat kuitenkin sekularisoidussa muodossa. Sekularisoidulla esoterialla hän tarkoittaa sitä, että nykyinen muoto eroaa aiemmasta traditionaalisesta esoteriasta, ja että esoteria on ollut osana heikentämässä kristillistä auktoriteettia 1700-luvulta lähtien. Mielenkiintoista on se, että Hanegraaf ei ota lainkaan osaa sekularisaatiokeskusteluun, vaan pitää sitä ainoastaan uutena tapana tulkita esoteerista aineistoa. Jussi Sohlberg, moderni magia. Ennen valistusta maaginen maailmankuva heijastui kosmologisessa tulkinnoissa. Maagisen maailmankuvan perusoppi oli näkemys siitä, että todellisuus rakentui erilaisista hierarkioista, esim. Jumala, enkelit, planeetat ja vuorovaikutus näiden välillä oli mahdollista. Kysymys oli mikro- ja makrokosmoksen vuorovaikutussuhteesta. Maagikko perehtyi maailmankaikkeuden hierarkioihin ja kykeni aikaansaamaan muutoksia ja vaikutuksia eri tasoilla. Maagista maailmankuvaa voi luonnehtia organistiseksi ja relationaaliseksi. Eurooppalaisessa magiassa oli aineksia esim. kappalasta, alkemiasta ja uusplatonismista. Erityisesti renessanssin aikana kristillishermeettisessä filosofiassa kappalalla oli tärkeä merkitys. Maaginen maailmankuva alkoi murtua 1600-luvun alkupuolella, kun Descartesin mekanistinen ja dualistinen tieteen paradigma tuli vallitsevaksi. Viime vuosisadan loppupuolella läntisessä maailmassa älymystön ja taiteilijoiden piirissä heräsi kiinnostus erilaisia psyykkisiä ilmiöitä ja okkultismia kohtaan. Kehittyvän luonnontieteen ja perinteisen uskonnon välillä oli kasvavaa jännitettä. Henkisyydelle haluttiin antaa usein myös tieteellinen viitekehys. Kiinnostus uskontojen historiaa kohtaan kasvoi, kun arkeologisten löytöjen myötä saatiin tietoa vanhoista kulttuureista ja niiden uskonnoista. (Sohlberg 2001: 212) Mitä magia on? Magia luonnonlainalaisuuksilla tulkittuna. James Frazer katsoi magian perustuvan tulkintaan, jonka mukaan tapahtumat seuraavat luonnossa tiettyjen lainalaisuuksien mukaan. Magia pohjautuu sympatian periaatteeseen. Sympatian periaatteeseen perustuvat yhtäläisyysmagia ja kosketusmagia. Manipuloimalla luonnon lainalaisuuksia ihminen voi saada aikaan haluttuja tuloksia. Frazerin mukaan magia muistuttaa tiedettä,. mutta magiassa tulkinnat lainalaisuuksista ovat täysin virheellisiä. (Sohlberg 2001: 214) Modernin magian piirissä ilmenee usein seuraavia tulkintoja magian lainalaisuuksista. Ensimmäinen perusperiaate on vuorovaikutussuhde maailmankaikkeuden tapahtumien, asioiden ja ilmiöiden välillä. Maailmankaikkeus nähdään energiakenttänä, jossa energia on liikkeessä. Maailmankaikkeuden tulkitaan oleva elävä organismi. Ihminen voi tietoisesti siirtää energiaa tiettyyn kohteeseen aikaansaamaan muutosta. Toinen perusperiaate on näkemys todellisuuden monista tasoista. Ihmisen ja maailmankaikkeuden kanssa muodostuvista useista todellisuudentasoista, joilla kullakin on omat lainalaisuutensa. Eri

tasot ovat myös yhteydessä toisiinsa. Tulkinnat tasojen lukumäärästä vaihtelevat, mutta yleinen käsitys monissa okkulttisissa suuntauksissa on, että astraalitasoja on seitsemän. Ihmisessä ja maailmankaikkeudessa olevat tasot ovat toistensa kanssa vastaavia. Näkemykseen todellisuuden eri tasoista liittyy niinikään vastaavuuksien laki. Tämän näkemyksen mukaan kaikella olevaisuudella on omat vastaavuutensa tietyissä kategorioissa, kuten jumaluudet, kasvikunta, planeetat ja värit. Esimerkiksi taikoja tehdessään ihminen voi hyödyntää tiettyä vastaavuusjärjestelmää. Tarkoituksena on löytää oikeat vastaavuudet eri kategorioiden välillä, jolloin ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja saavat aikaan halutun vaikutuksen. Modernissa magiassa esiintyy näkemys myös polariteetin laeista. Polariteetin laki tarkoittaa, että kaikki todellisuuden ilmenevät ja toiminnot syntyvät erilaisten polariteettien välisistä vuorovaikutuksista. Magiassa käytettään hyväksi tietoa samankaltaisuuksia vastakkaisuuksien verkostosta, joka yhdistää luonnossa eri ilmiöt yhteen. Magiassa ei pyritä rikkomaan luonnonlakeja, vaan niitä käytetään hyväksi. Yhtenä magian kulmakiven näkemyksenä on mikro- ja makrokosmoksen välisestä vuorovaikutussuhteesta. Melanesialainen käsite ’mana’ on laajasisältöinen ja vaikeasti rajattava käsite. Se ei merkitse ainoastaan voimaa, vaan myös olotilaa, kvaliteettia ja toimintaa. Mana voi tarkoittaa myös esi-isien henkiä ja luonnon henkiä. Mana merkitsee voimaa, joka antaa asioille elinvoimaa. Marcel Mouse luonnehtii manaa aprioriseksi asiaksi, joka on ehto magian toimivuudelle. Monet wiccan harjoittajat mieltävät magian manan kaltaiseksi voimaksi, joka vallitsee kaikkialla ja vaikuttaa asioihin. ****215 lauseella: tämän näkemyksen mukaan kaikella olevaisuudella… Magia ihmisen potentiaalina ja prosessina tulkittuna. Bronislaw Malinovskin mukaan magia ei perustu ensisijassa näkemykseen universaaleista luonnonlainalaisuuksista. Hänen mukaansa magian keskuksena toimii ihmisen mieli. Magiassa on kyse todellisuuden tulkinnasta, jonka mukaan ihmisen mieli itsessään voi aikaansaada muutoksen myös ulkoisessa todellisuudessa. Monet nykyajan länsimaiset magian harjoittajat yhtyvät Christer Crowleyn muotoilemaan käsitykseen magiasta. Crowleyn määritelmässä tiivistyy näkemys, jonka mukaan magian harjoittaja pyrkii muuttamaan olosuhteita ja itseään. Crowleyn mukaan magia on tiedettä ja taitoa aikaansaada muutoksia, jotka ovat yhtäpitäviä ihmisen tahdon kanssa. Tahto on tekijä, jonka avulla maagista voimaa luodaan. Tahdon lisäksi myös ihmisen mielikuvituksella eli imaginaatiolla on tärkeä merkitys magiassa. Imaginaatio pystyy luomaan tahdolli kuvan kohteesta, johon tahdonvoima kohdistetaan aikaansaamaan haluttu vaikutus. Käsitys tahdon ja imaginaation keskeisestä merkityksestä magiassa esiintyy esimerkiksi Hogden opetuksissa. Magian harjoittajien mukaan maailmankaikkeudessa eivät ole vuorovaikutuksessa ainoastaan aineelliset ja fyysiset ilmiöt. Myös ihmisten psyykkiset mielikuvat, tunteet ja tahto ovat integraalinen osa maailmaa. (216, kohdistetaan aikaansaamaan haluttu vaikutus). Ihmisen sisäiset voimat voivat vaikuttaa ulkoiseen ja fyysiseen todellisuuteen. Ihminen kykenee vaikuttamaan myös astraalitasoihin, eli luomaan olentoja ja voimia ei-fyysiseen todellisuuteen. Magiassa ei tehdä radikaalia eroa ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välille, eikä myöskään materian ja mielen välille. Modernin magian harjoittajat puhuvat usein muuttuneesta tietoisuuden tilasta. Termillä tarkoitetaan mielentilaa tai tasoa, jossa ihminen saa yhteyden sisäisiin voimiinsa ja alitajuntaansa. Ihminen voi saada yhteyden myös erilaisiin jumaluuden arkityyppisiin muotoihin saavuttamalla muuntuneen tietoisuuden tilan. Yleisesti hyväksytty eettinen ohje magian käytössä on

wiccassa muotoutunut wicca rede – if it harm none, do what you will. Useimpien magian harjoittajien vahingoittavan magian käyttö kohdistuu magian harjoittajaan itseensä. Jumaluudet tulkitaan usein arkityyppisiksi kuviksi, jotka ilmentävät ihmisen psyyken voimia. Ihmisen katsotaan olevan jumalallinen olento. Toisaalta jumaluuden ilmenemismuodot ovat ihmisestä riippumattomia voimia. Wiccassa korostetaan, että jumaluuksia ei pyritä saamaan hallintaan. Ufouskonnollisuudesta Jaakko Närvä Jaakko Närvän mukaan ufokeskustelun ekskeinen haaste on kuitenkin nk. objektiivisuusongelma, ufouskonnollisuus-artikkeli. Ufojen, humanoidien ja ufokokemusten objektiivisuusongelma ja siihen kietoutuva kysymys uskonnollisten aineistojen osittaisesta objektiivisuudesta on periaatteellisesti hyvin merkittävä asia, sillä ihmisen olemassaolosta riippumatonta todellisuutta ei olisi mahdollista selittää ihmistieteellisesti, kuten uskonnollisia aineistoja yleensä selitetään. Tällöin uskontotieteellisen tutkimuksen luonnetta jouduttaisiin perustavasti tarkistamaan. (Närvä 2001: 247) Pauliina Mikkonen, uushenkisyys-artikkeli, 180. New Agen, uushenkisyyden historialliset juuret. Romantiikka, spiritualismi, vastakulttuuri, uushenkisyys. Kimmo Ketola kirjoittaa kognitiivisen antropologian uudemmasta tutkimussuuntauksesta, ja kuvaa kognitiotieteen lähestymistapaa ja maailmankuvia. Maailmankuvat ja niiden tutkimus, (Ketola 2001: 20). 40- ja 50-luvuilla ihmistieteiden piirissä vallitsi vahva empiirisyyden ja tieteellisen kurinalaisuuden ihanne. Antropologiassa tuli eteen ongelma siitä, että eri tutkijoiden tekemät etnografiset kuvaukset eri kulttuureista muodostuvat käsitteistön erilaisuudesta johtuen yhteismitattomiksi. Kun jokainen tutkija nojautui omiin käsityksiinsä siitä, miten yhteiskunta tulisi jakaa instituutioihin ja miten ne pitäisi määritellä, tuloksia ei voitu enää verrata keskenään. Ongelma muodostui siis siitä, kuinka etnografi voisi luotettavasti identifioida kulttuurisia instituutioita, ideoita, uskomuksia ja arvoja. Tehtävän vaikeudesta saa kuvan, kun ottaa huomioon, miten vaikeaa on ollut päästä yksimielisyyteen sellaisten käsitteiden kuin uskonto, rituaali, magia jne. määrittämisestä. Kävi myös ilmi, että sellaistenkaan perusinstituutioiden kuin perheen määrittäminen ei ollut yhtään helpompaa. Tästä lähtökohdasta käsin lähti liikkeelle voimakas pyrkimys saattaa etnografian metodeja täsmällisemmäksi ja luotettavammaksi. Liike sai alkunsa lähinnä Yalen antropologian laitokselta Yhdysvalloista. F. Lawnsbury ja Goodenough julkaisivat kummatkin vuonna 1956 artikkelin, heidän semanttinen malli oli peräisin Prahan strukturalistien lingvistiseltä koulukunnalta. Strukturalistien piirissä oli kehitetty ajatusta kielestä kommunikaation järjestelmänä, joka perustui rakenteellisille erotteluille. Lingvististen yksiköiden merkityksen määrittyminen suhteessa kommunikaatiosysteemin muihin yksiköihin. Keskeinen ajatus mm. Roman Jakobsonin ja M. Rubetskoin lingvistiikassa oli juuri lingvististen yksiköiden merkityksen määrittäminen suhteessa kommunikaatiosysteemin muihin yksiköihin. Rakenteen osien nähtiin siis määrittävän toinen toisiaan ja merkityksen muodostuvan tätä kautta. Tällaisesta näkökulmasta katsoen ei ollut enää mahdollista antaa mitään yleispätevää määritelmää esimerkiksi perheelle. Eri kielten perhettä kuvaavat termit saivat merkityksensä kunkin omassa kulttuuristen käytänteiden ja rakenteellisten luokitusten systeemissään. Sukulaisuusjärjestelmän kaikki osatekijät määrittivät siis toisiaan. Antropologin tehtäväksi muodostui selvittää koko se luokitusten systeemi, jonka kautta ihmiset omia sukulaisuussuhteitaan ajattelivat. Näin aikaansaatu tietyn käsitteellisen alueen sisältämien

luokkien ja niiden jäsenten sekä eri jäsenten keskinäisistä erotteluista muodostettua kaaviota kutsutaan taksonomiaksi. Erottelu emik- ja etik-analyysien välillä. Englanninkielinen phenomenic phonetic –erottelu on näiden termien taustalla. Termi foneemi tarkoittaa niitä äänteitä, jotka tietyssä kielessä aktuaalisti toimivat erottelevina. Fonetiikalla puolestaan tarkoitetaan äänne-elementtien tutkimusta sinänsä. Tähän analogiaan perustuen emik-termeillä tarkoitetaan niitä aktuaalisia erotteluja, jotka tutkittavat tietyssä kulttuurissa itse tekevät. Etik-termeillä tarkoitetaan universaaleja koosteita erottelevista piirteistä, jotka antropologin on mahdollista rekonstruoida. Analyyttinen erottelu maailmankuvan ja peruselementtien emik- ja etik-tarkastelujen välillä sai innostuneen vastaanoton antropologien piirissä. Steven A Tyler kirjoittaa 1969 perinteiseen antropologiaan liittyneessä innostuneessa esipuheessaan kognitiivista antropologiaa käsittelevässä antologiassa. Hän luonnehtii aikaisempia teorioida pyrkimyksenä konstruoida monoliittisia yhteneviä systeemejä, joilla oli tarkoituksena selittää joko kulttuureja kokonaisuudessaan tai niiden kehittymistä. Aikaisempaa antropologiaa on näin ollen luonnehtinut tietty ennakko-oletus kulttuurista, joka on eheä, funktionaalisesti integroitunut ja rajattu kokonaisuus. Tutkijat ovat mielellään sivuuttaneet evidenssin, joka viittaa kulttuurisiin epäjatkuvuuskohtiin dysfunktioihin ja epänormaalisuuksiin. Kognitiivisen antropologian lähestymistavassa painotettiin empiirisyyttä. Sen sijaan, että siinä pyrittäisiin asettamaan tutkimuskohteen omaamat käsitykset johonkin valmiiseen tutkijan kyhäämään matriisiin ja typologiaan, siinä pyritään löytämään se, miten tutkittavat ihmiset itse asioita jäsentävät. Tyler ironisoi perinteistä sosiologista kyselykaavakemenetelmää, jossa informanttia pyydetään sijoittamaan omat käsityksensä tutkijan etukäteen laatimien käsiteopposioiden muodostamiin skaaloihin. Sellainen metodi kertoo meille vain sen, minkä jo valmiiksi tiedämme. Kognitiivisen antropologian uudempia suuntauksia. Käsityksiä, joita ihmisillä oli toistensa luonteesta tai sellaisista kulttuurisista asioista, kuten seurustelusta tai valehteleminen, ei voitu tyydyttävästi tutkia taksonomisella lähestymistavalla. Merkitykset ovat monilla tiedon alueilla niin kompleksisia ja moniulotteisia, että tarvittiin toisenlainen lähestymistapa. Keskeinen heikkous varsaarisessa kognitiivisessa antropologiassa oli yksinkertaistava oletus kulttuurisen tietämyksen yhteneväisyydestä lingvistisen tietämyksen kanssa. Kulttuurisen tietämyksen samaistaminen kieliopillisiin sääntöihin on osoittautunut liian rajoittavaksi lähestymistavaksi, sillä monet kulttuurisen kompetenssin alueet eivät nojaa niinkään päättelysääntöihin, vaan prototyyppisiin malleihin ja skeemoihin. Strukturaalinen lingvistiikka on lisäksi myöhemmin osoittautunut puutteelliseksi lähtökohdaksi paitsi kielen, myös mielen toimintaa koskeville hypoteeseille. (Ketola 2001: 22) Monien kognitiivisen antropologian edustajien mukaan kognitiivisen antropologian on tukeuduttava selkeämmin kognitiivisen psykologian piirissä esitettyihin teorioihin kuin pelkästään lingvistiikkaan. Kulttuurisen kieliopin ajatus korvautui vähittäin tiedon kontekstuaalisen organisoinnin ajatuksella. Kielitieteen, antropologian, psykologian ja filosofian piirissä alettiin tutkia sellaisia kompleksisia kognitiivisia rakenteita kuin mentaalinen malli, kehysskeema, skenaario, näyttämöskripti jne. Kaikilla näillä termeillä viitataan tavalla tai toisella korkean abstraktiotason osin tiedostamattomalla tasolla toimiviin kognitiivisiin tai presentaatioihin, joiden avulla jäsennetään kokemusta hallittaviin yksiköihin. Näiden käsitteiden kehitys tapahtui samanaikaisesti, kun tutkimuksessa siirryttiin

kohdistamaan huomio sellaisiin kompleksisiin representaatioihin, kuten romanssiin, avioliittoon ja ystävyyteen. Uskomuksen käsite. Uskomukset muodostavat erään mentaalisten tai representaatioiden lajin. Valtaosassa maailmankuvatutkimusta oletetaan, että uskomus on yksiselitteinen ja selvärajainen käsite. Harvemmin pohditaan sitä, ovatko kaikki uskomukset kognitiivisessa mielessä rinnasteisia keskenään. Nelfor Spiro 87, on tarkastellut uskomusten esiinpistävyyden aste-eroja. Esiinpistävyydellä tarkoitetaan uskomusten merkittävyyttä niihin uskovien ihmisten elämässä. Uskomus on Spiron mukaan mikä tahansa ihmistä, yhteiskuntaa tai maailmaa koskeva väittämä, jota pidetään totena. 87-162-163. Uskomuksissa voidaan havaita Spiron mukaan viisi kognitiivisen esiinpistävyyden tasoa. 1. Ensimmäisellä tasolla toimivat ainoastaan oppivat uskomuksista mitä ne ovat, ja ylipäätään tutustuvat niihin 2. Toisella tasolla he myös ymmärtävät, mitä ne merkitsevät perinteisesti. 3. Kolmannella tasolla toimijat uskovat, että mainitut opit ovat tosia, oikeita ja asianmukaisia. 4. Neljännellä tasolla nämä uskomukset on omaksuttu siten, että ne ohjaavat niihin uskovien ihmisten käyttäytymistä ja jäsentävät heidän ulkomaailmaa koskevaa havaitsemistaan. 5. Viidennellä tasolla nämä uskomukset saavat osakseen motivationaalista voimaa, ne aikaansaavat herätteitä toimintaan. (Ketola 2001: 24-25) Uskomus on tällä tasolla omaksuttu siten, että ihminen kokee ne itselleen velvoittaviksi tiettyjen käytännön elämää liittyvien toimintojen suhteen. Toisin sanoen uskomukseen alkaa tällä tasolla liittyä voimakkaita affektiivisia elementtejä. Ihminen saattaa kokea suurta ahdistusta joutuessaan toimimaan vastoin uskomuksen sisältöä tai implikaatioita. On lukuisia tilanteita, joissa on oletettava, että tutkittavat antavat antropologille vastauksen, jonka hän kuvittelee itseltään odotettavan tai joka edustaa kulttuurista normia tai ajateltua yleistä mielipidettä. Tällaisessa tapauksessa uskomuksen esiinpistävyyden aste voi kuitenkin olla varsin alhainen. (Ketola 2001: 25-27). Mallin mukaan reflektiivisellä arvioinnilla tarkoitetaan sitä tapaa, jolla ratkaistaan ongelmia, joihin ei ole yksiselitteisen oikeaa vastausta. Toinen kiinnostava tapa katsoa sitä, kuinka ihmiset tiettyihin väittämiin uskovat, on tarkastella niitä perusteluja, joita uskomuksille annetaan. Psykologit Karen Kitchner ja Patricia King ovat kehittäneet nk. reflektiivisen arvioinnin malleja, joilla käytettyjä perusteluja voidaan jäsentää tyyppeihin. Reflektiivisellä arviolla tarkoitetaan sitä tapaa, jolla ratkaistaan ongelmia, joihin ei ole yksiselitteisen oikeaa vastausta. Mallin mukaan reflektiivisen arvioinnin kyky kehittyy iän mukana. Kitchner ja King ovat erottaneet seitsemän vaihetta tässä kehityksessä: 1. Ensimmäistä vaihetta kuvaa reflektoimaton asenne, jossa oletetaan, että pitää vain katsoa kuinka asiat ovat, tietääkseen ratkaisun. Tässä on siis oletuksena, että se, miten asiat havaitaan ja se, miten ne ovat, vastaavat yksiselitteisesti toisiaan. 2. Toisessa vaiheessa ei enää oleteta totuuden olevan välittömästi tiedettävissä. Yleensä uskomus oikeutetaan tässä vaiheessa nojaamalla auktoriteettien näkemyksiin. 3. Kolmannessa vaiheessa myöskään auktoriteettien ei oleteta aina tietävän totuutta, joskin tätä tilannetta voidaan pitää vain (s.26) tilapäisenä. 4. Neljännessä vaiheessa tietoa pidetään epävarmana periaatteellisestikin, epävarmuus siis hyväksytään osaksi tietämisen prosessia; uskomuksen perusteella on tällöin usein idiosynkraattisilla tavoilla. 5. Viidennessä vaiheessa uskomukset nähdään perusteltavissa olevina suhteessa viitekehyksiinsä, jolloin kyetään arvioimaan niiden suhteellisia ominaisuuksia.

6. Kuudennessa vaiheessa kontekstin huomioonottamisen lisäksi uskomuksia voidaan koordinoida ja arvioida ylitse niiden rajojen ja perustellusti omaksua jokin niistä muita parempana. 7. Seitsemännessä vaiheessa tiedon perustelujen nähdään vaativat kriittisen tutkimuksen ja erilaisten näkemysten synteesiä. Mallissa ei oleteta, että tietty yksilö olisi paikallistettavissa tietylle kehitystasolle. Sama henkilö voi päinvastoin käyttää eritasoisia perusteluja eri asioita koskevien uskomustensa suhteen. Maailmankuvatutkimuksen leimallisia kehityspiirteitä ovat olleet lisääntynyt yhteistyö eri alojen tutkijoiden välillä, huomion kiinnittäminen yhä pienempiin merkitystä luoviin yksiköihin, representaatiomallit sekä pyrkimys päästä käsiksi tutkittavien omiin tapoihin jäsentää tietämystään. Nykyisessä tutkimuksessa maailmankuva nähdään tyypillisesti erittäin kompleksisena ja kontekstisidonnaisena tapana jäsentää informaatiota. Oletukset maailmankuvan yhtenäisyydestä ja loogisesta johdonmukaisuudesta ovat osoittautuneet kyseenalaisiksi. Tutkimuksen kohdistuessa yhä hienosyisempiin mekanismeihin, joilla yksilöt jäsentävät informaatiota., itse maailmankuvan käsite on jäämässä taka-alalle. Maailmankuva viittaa paljolti vertailevaan lähestymistapaan, jossa on mahdollista puhua selkeästi toisistaan erottuvista kokonaisuuksista, kuten uskonnollinen maailmankuva tai tieteellinen maailmankuva. Aiemmassa tutkimuksessa maailmankuvia luokiteltiin juuri vertaamalla niitä toisiinsa. Nykyisin teoreettisesti tärkeäksi ovat muodostuneet nimenomaan representaation ja kognitiivisen mallin käsitteet. Tarkasteluissa huomio kiinnitetään pikemminkin siihen, kuinka yksilöt jäsentävät erilaisia tietoväitteitä suhteessa toisiinsa, tai miten he tilannekohtaisesti perustelevat niitä. Toistaiseksi vähemmälle huomiolle ovat kuitenkin vielä jääneet kysymykset siitä, mikä on emootioiden suhde representaatioihin, tai miten inhimillisen elämän ruumiillinen perusta vaikuttaa käsitteiden rakentumiseen. Kognitiivisesti painottuneessa maailmankuvatutkimuksessa ei ole myöskään juuri tarkasteltu yhteiskunnallisten rakenteiden yhteyttä maailmankuvaan. Fenomenologisessa filosofiassa on perinteisesti kiinnitetty huomiota juuri ruumiillisuuden perustavuuteen kaiken tiedon muodostuksessa, vaikka kognitiivisen kielitieteen piirissä on tutkittu ruumiillisuuden liittymistä representaatioiden muodostumiseen, eivät nämä teoreettiset alueet ole vielä saaneet sovelluksia maailmankuvatutkijoiden keskuudessa. Freudilaisuus ja marxilaisuus ovat puolestaan perinteitä, joissa tiedostamattomien emotionaalisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutus yksilön tiedollisiin käsityksiin on ollut keskeisenä tarkastelujen lähtökohtana. (Ketola 2001: 31-32).