Uusi Aani

uusia ÄÄniÄ runon vuosikymmeniltÄ jouni tossavainen kun katsaukset runoutemme tilaan puuttuvat niin että joku miettisi julkisesti edes sitä mitä kirjoitettiin viime vuonna, tarttuu innolla uuteen ääneen (otava 2006), joka kartoittaa viimeisen kymmenen vuoden esikoisten satoa. edellisen yrityksen selvittää sitä, mitä tapahtui uudessa runoudessamme lähinnä 1990-luvulla teki peter mickwitz toimittaessaan antologian ett svart får i motljus vuonna 2000. arvioidessaan suomen taiteen vuosituhansia, 1999, taidehallin johtaja timo valjakka kirjoitti: ”kun tulevaisuudessa tutkitaan vuosituhannen vaihteen suomalaisen taiteen tiimoilta käytyä keskustelua, merkityksellisempää kuin mitä itse asiassa on sanottu on kysymys siitä, kuka on mainittu.” ”taiteen tiimoilta käyty keskustelu” on sekä synnytystä että hautaamista kentällä, jossa runoilijan ei tarvitse murhettua, jos osaa suhtautua kuten erkki junkkarinen, joka on huomannut laulujensa tulevat suosituiksi noin seitsemän vuoden välein. keskustelun jatkumisen kannalta voi silti olla kiinnostavaa, ketkä on mainittu vuosikymmenten vaihtuessa silloin kun on puhuttu uudesta, nuoresta suomalaisesta runosta. vielä mielenkiintoisempaa saattaa tietysti olla, kuka on haluttu unohtaa. jos jokainen ”runokirja on väitöskirja, jolla todistetaan oma

olemassaolo yksinäisyydessä, ilman yleisöä ja vastaväittäjiä”, kuten taiteilijaprofessori risto ahti on väittänyt, niin keiden väitöskirjat on hyväksytty runoutemme uusiksi ääniksi. ensimmäinen uuden runon kauneimmat pohjautui osmo hormian vuonna 1958 toimittamaan valikoimaan. hannu mäkelän täydentämässä antologiassa on 27 kirjailijaa alkaen eila kivikk’ahon esikoisesta sinikallio (1942) ja päätyen jyri schreckin debyyttiin lumi vuonna 1959. valikoiman kirjailijoista työtään jatkaa vielä tänä päivänä tasan kolmasosa: paavo haavikko, pentti holappa, anselm hollo, kirsi kunnas, pertti nieminen, lassi nummi, aila meriluoto, mirkka rekola ja sirkka selja. edelleen luettavan ja lukemisen arvoisena pidetyn tuotannon ehti kirjoittaa toinen kolmasosa: tuomas anhava, lasse heikkilä, helvi juvonen, eeva-liisa manner, juha mannerkorpi, maila pylkkönen, pentti saarikoski, tyyne saastamoinen, marja-liisa vartio ja lauri viita. runoilijoina harri kaasalaista, pekka lounelaa, olli-matti ronimusta ja anja vammelvuota luetaan varmaan harvemmin ja vain impi kauppila ja eeva salo lienevät useimmille tuntemattomia. näin katsoen hollon ja mäkelän näkemystä 40- ja 50-lukujen runosadosta voi pitää onnistuneena. satoluku on hyvä. eniten tilaa saaneet päätähdet anhava, haavikko ja saarikoski ovat jo klassikkoja, joiden rinnalle olisi tosin pitänyt nostaa eevaliisa manner ja mirkka rekola, jotka saivat puolta vähemmän tilaa kuin otavan miehet.

toisaalta otavan julkaisemasta valikoimasta puuttuu esimerkiksi eila kaustia (esikoinen sininen tori, 1951). kai laitisen suomen kirjallisuuden historiassa mainituista puuttuvat mm. anna-maija raittila (esikoinen ruiskukkaehtoo, 1947), jouko tyyrin aforismit (jos aforismit ovat runoutta siinä mielessä kuin haavikolla ja rekolalla; palindromit alivaltiosihteerillä ja hirvosella) ja kullervo rainion (esikoinen nurkkapöydässä, 1945) runot, jotka jälkikäteen viisastellen olisi voinut ottaa mukaan yhtä hyvin kuin kauppilan tai salon, mutta rainion henki ei ilmeisesti haissut ajan runoudelta. laitisen mukaan ”runoilija näki vääryyttä niin sodassa kuin uudessa äkkijyrkässä poliittisessa radikalismissa”, ja rainio päätyikin kokoomuksen ja pkp-pop:n kansanedustajaksi. hyllystäni löytyy rainion kolmas kokoelma tietämättä mistään, wsoy 1951, josta voi lainata kaksi säettä: ”jos juustoon vertaan valtio-olot,/ runoniekat on – juuston kolot.” toisen sukupolven vallankumous rossin johdolla uuden runon kauneimmat 2 kartoittaa kaikki 60-luvulla debytoineet vähintään kaksi teosta julkaisseet runoilijat, joita kertyi 41. hannu mäkelä ja toinen toimittaja veikko polameri pitivät uutta runoutta keskustelevampana kuin aiemmin, mutta myös pelkkään lyyrisyyteen luottavia tekijöitä löytyi: ”60-luvulla on ollut mahdollista kunkin

kirjoittaa laillaan ja siten yhä paremmin heijastaa sitä yhteiskuntaa ja niitä ihmisiä, joiden keskellä elämme.” toimittajien ”heijastusteoria” johti siihen, että eniten julkaistiin runoja matti rossilta, jota nykyisin ei tunneta 60-luvulla voimansa tuntoon nousseen runouden johtotähtenä, vaan paremminkin suomentajana. vielä ankarimmin aika on ehkä kohdellut arvo saloa, joka yritti määritellä sen suunnan johon runouden piti marssia. turun runoseminaarissa 1962 modernismi nähtiin tiensä kulkeneeksi ja vaadittiin salon toivomuksen mukaisesti, ”että runous muuttuisi populaarimmaksi, että kirjoitettaisiin ajankohtaista, journalistista, tilapäiseen käyttöön kelpaavaa runoa” (pentti saarikoski, parnasso 1/66). mutta pystyykö tämän valikoiman perusteella näkemään, että näin kävisi? salolta on mukana esikoisteoksesta tilauksia vain kolme runoa, joista ensimmäisen nimeä ”sanovat miehen sammuneen” kuulee lainattavan, ja se loppuu tulevaisuutta ennustaen: ”tänään 13. toukokuuta 1964, kirjoitan/ jälkisäädökseni: lukekaa/ pieniä lehtiä pojat, ajatelkaa/ suuria ajatuksia, kirjoittakaa/ lyhyitä kirjoituksia, hyvästi/ kasvaa ruoho siihen mihin attilan hevonen on tallannut.” taiteilijaprofessori salo on julkaissut kolme runokirjaa, joten saarikosken parnasson (1/66) sanat taisivat sattua paikalleen: ”kuten lehtien lukijat, sadankomitealaiset ja sosiaalidemokraatit ovat saaneet nähdä ja kuulla, on salo itse ollut innokkaimpia tämän toivomuksen toteuttajia:

hetken vaikuttavaa, nopeasti unohtuvaa tekstiä on hänen kynästään lähtenyt sitä kerkeämmin mitä lähemmäksi vaalit ovat tulleet. oudolta siis tuntui, kun sama salo tässä lehdessä (8/65) hyökkäsi holtitonta ja ja huolimatonta sanankäyttöä vastaan: olisiko niin, että hän ottaa tarkoitutuksenmukaisuusnäkökohdat huomioon omalla kohdallaan mutta ei muitten?” tuotantoaan runoilijoina jatkavat risto ahti, kari aronpuro, pekka kejonen,väinö kirstinä, leevi lehto, jarkko laine, hannu mäkelä, jyrki pellinen, pekka piirto, brita polttila, niilo rauhala, pentti saaritsa, hannu salama, eira stenberg, juhani tikkanen ja caj westerg. olen nähnyt myös kalevi seilosen lukevan runojaan 2000-luvulla, mutta onko niitä painettu tai julkaistu muulla tavalla? työtään enemmänkin toisilla kirjoittamisen saroilla ovat jatkaneet pirkko jaakola, raimo j. kinnunen, veikko pietilä, matti rossi, pekka suhonen ja ilkka juhani takaloeskola. useampi kuin kymmenen seuraavista tekijöistä on kuollut ja loppujen runotuotantoa luettaneen harvemmin tänä päivänä, vaikka divareissa runoja tulee vastaan: kauko aalto, erkki ahonen, raimo hartzell, pekka haukinen, jorma kannila, jussi kylätasku, kalevi lappalainen, timo k. mukka, matti paavilainen, pekka parkkinen, juhani peltonen, veikko polameri, väinö putkonen, aku-kimmo ripatti, arvo salo, lassi sinkkonen, lauri tarkiainen, maija turunen ja pekka virtanen. esimerkiksi kiuruvedellä syntyneen, nykyisin turussa

asuvan kirjailijan erkki ahosen kohdalla 60-luvun nuoren runoilijan työn kuihtumista voivat kuvata rivit: ”raha on jatkuva painajainen. ei kerta kaikkiaan halua tehdä mitään, koska jo edeltä käsin tietää, ettei siitä saa palkkaansa. kuitenkin tähän työhön saa panna kaiken keskeisen. nuorempana luuli pärjäävänsä ja menevänsä vaikka kiven läpi, mutta kiven läpi menemiseksi se tuleekin. mitään niin tärkeätä ei ole, että sen edestä kannattaisi suhteettomasti tapella.” (kuumatka, 1969) mäkelän lista ei ole kattava, koska löydän jo hyllystäni kullervo järvisen, joka julkaisi 60-luvulla esikoisensa mukulakiviin ja elementit. runoilija saila susiluodon isä ahti susiluotokin julkaisi esikoisensa kesät ja muut saisivat elää, mutta harri tapperin kalevi jäntin palkinnon saaanut debyytti kirkonrakentajaveljekset ei ehtinyt saada parikseen kuin lastennäytelmän saarikoski päätti arvostelunsa ”neljä opettavaista kirjaa” ennustukseen: ”mutta tulevaisuutta ajatellen luotan kyllä suhoseen ja hartzelliin enemmän.” näin vaikeaa ennustaminen on: hartzellin viimeisin viides kokoelma ilmestyi 1976, suhosen kolmas 1979, rossin yhdestoista 1991 (valikoima tuli ja tanssi) ja seilosen valittuja runoja neljästä kokoelmasta 1991. kolme vuotta myöhemmin polameri kirjoitti jopa hartzellin linjasta, pakottoman puheenomaisuuden runoudesta, jonka rikastuttavat vaikutukset näkyivät esimerkiksi anhavan, haavikon, lehdon, mäkelän, niemisen, nummen, pylkkösen,

tikkasen ja saarikosken 60-luvun kokoelmissa. hartzellin linjasta sivuun menivät polameren mielestä ”retorisen runon taitajat” jarkko laine ja caj westerberg. (parnasso 5/69) anhava lopetti runojen julkaisemisen vielä aikaisemmin kuin hartzell, joten runoilijan hiljaisuus ei kerro hänen teostensa merkityksestä, ja esimerkiksi anhavan kohdalla hiljaisuutta on tulkittu jopa hänen tuotantonsa kolmanneksi osaksi runouden ja suomennosten lisäksi. toisaalta jos lukee vaikkapa hannu mäkelän itse valitsemat runot uuden runon kauneimmista, en pysty päättelemään, että juuri tämä runoilija tulee julkaisemaan kymmeniä kokoelmia ja sen päälle moninkertaisen määrän muita teoksia. jos runous on ihmisen koko muistin käyttöä, kuten risto ahti on kirjoittanut, niin mitä tahtoisin muistaa luettuani 60luvun uusiksi mainittuja ääniä. liian nuorena kuolleista tuoreelta tuntuu edelleen veikko polameren (1946 – 1979) anti ja nettidivarin kautta näyttää löytyvän vielä kaksi pekka haukisen (1940 – 1966) esikoiskokoelmaa pihlajanmarjat, jotka ottaisin talteen, jos vastaan tulisivat --, kuten myös pakinakokokoelman johnny walker 92, joka vetää nenälle vertoja. mellerin rokkinuoret laineen tahdissa otavan runoilijan arto mellerin valikoima 70-luvun nuori runo ilmestyi vuonna 1981. neljännesvuosisadan kuluttua

nuorista jatkaa suurin osa runoilijoina, joten mellerin toimitustyötä voi pitää tältä osin onnistuneena ennustuksena. mellerin runoilijoista kokoelmia julkaisevat edelleen risto ahti, hannu helin, markku into, jarkko laine, liisa laukkarinen, kai nieminen, ilpo tiihonen, juhani tikkanen, tommy tabermann, sirkka turkka ja caj westerberg, joista ahti, laine, tikkanen ja westerberg olivat mukana myös uuden runon kauneimmat 2:ssa. viime aikoina harvemmassa tahdissa runoteoksia on luettu aki luostariselta, satu marttilalta (nyk. koskimies), risto rasalta, hannu salakalta, arja tiaiselta ja arto virtaselta, ja jukka vienon viimeiseksi runokirjaksi taitaa jäädä 1982 julkaistu kolmas kokoelma troijan porteilla. rokkirunoilijoista useamman kokoelman on julkaissut juice leskinen. esikoiskokoelmaan asti on ehtinyt tuomari nurmio, mutta heikki harman ja kari peitsamon ura ei ole tällä saralla jatkunut, eikä sellaiseksi voitane laskea myös isokynä lindholmin laulujen sanoitusten valikoimaa. kuolleita ovat leif färding, matti jama, melleri itse ja timo pusa. naisrunoilijoita mellerin valikoimassa on neljä eli yhtä monta kuin toisessa urkissa. joukosta puuttuvat esimerkiksi helena anhava, joka julkaisi esikoisensa murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa 1971, eeva heilala (hyvä on maa, 1977), anne hänninen (yön tina sulaa aamuun, 1978), tiina kaila (keskustelu hämärässä, 1975) ja rakel

liehu (ihmisen murhe on yhteinen, 1974). naisista 22 miehen joukkoon mahtuneen arja tiaisen säkeet kuvannevat rintamatilannetta: ”naiset laitetaan kahvinkeittäjiksi/ työväenliikkeessa ja runoudessa/ tai/ naiset haluavat olla kahvinkeittäjiä/ työväenliikkeessä ja runoudessa?/ kyllä tai ei?/ ruksaa oikea vaihtoehto.” (palava susi, 1977) toisaalta taidettiin elää sellaista aikaa, että edes anja kauranen (nyk. snellman) ei löytänyt kuin ”pari ainokaista alle keski-ikäistä runoilijaa” esitellessään vuoden 1979 runosatoa nuoressa voimassa. muutamaa vuotta aikaisemmin pertti lassila oli voivotellut uuden runouden tilaa helsingin sanomissa. hän luonnehti 70-luvun alun uutta runoutta pahvikansien väliin puristetuiksi paperikukiksi, joita ei erottanut toisistaan, ja samalta ”saraheinä- ja titityylyriikan ajalta” vaikutti kaurasen mielestä myös vuosikymmenen loppu: ”kuka nuori ’oikea’ runoilija uskaltaa paukuttaa näin uhmakkaasti kuin pelle? miksi juopa jonkun yksinolemisen tuntoja pohdiskelevan ja kauppareissun tapahtumia älyllistävän nuoren runoilijan ja pellen välillä on niin suuri? slangia työstävän pelle miljoonan uho ja vimma on mielenkiintoista sikälikin, että hän on juuri sitä samaa

ikäpolvea, jota tämän vuosikymmenen alussa imetettiin linturunokoelmilla ja joka nyt kuuntelee syytöksiä passiivisuudesta. kuunnelkaa ja lukekaa pellen lauluja, hänen joka iskee tämän ajan ytimeen.” elettiin kaurasen ja harri sirolan kiima-lehden ja esa saarisen ja jan blomstedtin punk-akatemian vaihetta, ja rokkilyriikan piti potkaista saarikosket hautaan, jonne taistolaiset oli saatu siivottua pete q -näytelmän voimin. kymmenen vuotta aikaisemmin turkulaisessa aamuruskolehdessa lauri kenttä eli jarkko laine, joka toimitti nyt parnassoa, julisti samaa taistelevaa rokkihenkeä. silloin sitä kutsuttiin undergroundiksi: ”ulkopolitiikkaa emme tarvitse, sisäpolitiikka on täyttä paskaa, antakaa ihmisten olla./- -/ taikausko on sokaissut heidät. kekkonen näpsäyttää sormiaan ja kansa kumartaa perse pystyssä itään tai länteen, asetuksille ja lakikokoelmille, saamattomuudelle ja hitaalle kuolemalle kuolemalle rahan & vallan sirkuksessa.” tämän hengen vaatimuksesta antologiassa ovat mukana mainitut rokkirunoilijat, mellerin sanoin: ”ikään kuin välimerkkeinä.” vielä paremmin kuin ”välimerkit” uskoa rokkihengen voimaan kuvaavat markku innon säkeet mellerin antologiasta: ”rock on e einsteinin yhtälössä./ rock on loputon sateenkaari./ rock on talvipalatsin valtaus./

rock on voltairen uskomaton pesukone./ rock on paasikiven linja...” ehkä tämän taistolaisten taistelun korvanneen rokkityökalun takia mellerin linjaan ei sopinut aulikki oksasen runous (maallisia lauluja, 1977), jorma erosen etnofuturistinen esikoinen uigur, 1978, hannu niklanderin kotiinpäin, 1974, reino rinteen anna minulle atomipommi, 1970, juha vakkurin jos puut puhuisivat, 1979, ja helsingin sanomiin kirjoittanut harry forsblom, joka julkaisi esikoisensa jees, maailman dialektiikkaa 1973. väliinputoajiin voi laskea myös arto kytöhongan, kari saviniemen ja kosti sirosen, jotka ehtivät julkaista esikoisensa 60-luvun puolella, niin että toinen kokoelma ei ehtinyt täyttää toisen urkin rajausta ja 70-luvulla he eivät enää mahtuneet mellerin rokkityöläisten leiriin toisin kuin vaikkapa risto ahti, joka julkaisi kaksi ensimmäistä kokoelmaansa 60-luvun loppuvuosina ja sai neljänneksi eniten tilaa valikoimassa, vaikka ei ollut eikä varmaan tule olemaan rock. laajimman otoksen melleri julkaisi jarkko laineelta ja sitten seurasivat tommy tabermann ja arja tiainen. runokentän kokonaistilannetta kuvaa kuitenkin se, että melleri oli ainoa, joka edusti nuorta runoutta vuoden 1980 kokoelmien valiolistalla. muut olivat pentti holappa, eevaliisa manner, veijo meri, aila meriluoto, lassi nummi, matti rossi, pentti saarikoski ja hannu salama, joka ehti toiseen urkkiin, vaikka toinen kokoelma villanpehmee, taskunlämmin ilmestyi vasta 1971.

nyt luettuna 70-luku vaikuttaa vaiheelta, jossa jalostettiin 60-luvulla alkaneita linjoja. oikeastaan vain risto rasan ääntä ei kuule idullaan jo 60-luvun runoissa. muistoihini tämä vuosikymmen palaa vielä laulujen sanoista, joista runona lukee edelleen tuomari nurmion kappaletta valo yössä. seuraavan vuosikymmenen alan jo muistaa kirjojen mittaan kuten mellerin parhaan mau-maun ja saarikosken hämärän tanssit, sitten turkan pikku sheba ja helvi hämäläisen finlandia-runot... niin, hämäläinen, mihin antologiaan hän olisi kuulunut? 80-luvun antologia jäi tekemättä kahdeksankymmentäluvun nuori runo jäi tekemättä 90luvun alussa, kun parnasson valta murtui, ja sitä ei tilattu automaattisesti suomen kirjailijaliiton jäsenille. saman aikaisesti kun nuori voima otti vallan, runouden myynti laski. vuonna 1991 runokokoelmien myynti oli pudonnut 300--500 kappaleeseen, kun se 80-luvulla lähenteli tuhatta. kirjakaupat luopuivat näytevarastoista ja kustantajat toivoivat vielä kirjastoista vetoapua, mutta vuonna 1993 hankintarahat tipahtivat siihen monttuun, josta noustiin vasta viime vuosina. 80-luvun uuden runouden jonkinlainen kartoitus löytyy professori juhani niemen esseestä ”havaintoja 1980-luvun esikoisrunoilijoista” (kirjojen takaa, karisto 1991). niemen laskelmien mukaan esikoisteosten volyymi oli pysytellyt suunnilleen samana 60-luvulta lähtien ja kokoelmia tuli

seitsemältä suomenkieliseltä ja kahdelta ruotsinkieliseltä pääkustantajalta vuosittain ulos noin seitsemän kappaletta, kun huippuvuotena 1988 ilmestyi peräti 185 runokirjaa kaiken kaikkiaan. seitsemästä pääkustantajasta julkaisi uusia runodebytantteja kokoonsa nähden suhteellisesti eniten hämeenlinnalainen karisto, ja lyyrikkotalliaan olivat perustamassa oululainen pohjoinen ja kuopiolainen kustannuskiila. myös pien- ja omakustantajien aktiivisuus lisääntyi niin että julkaisukynnyksen voi sanoa madaltuneen, mutta tämä ei näkynyt vielä esimerkiksi parnasson lyriikkakeskustelussa 1986 (2/86), jossa silloisen runouden portivartijat (liisa enwald, jarkko laine, hannu launonen, juhani salokannel ja kaija valkonen) korostivat moniarvoisuutta ja vannoivat tiukimmin saarikosken linjoilla haavikon nimeen. postmodernismin hajua oli jo ilmassa, mutta ruotsin puolelle ilmaantunut kielitietoisuus ei näkynyt, ja jarkko laine saattoi vielä sanoa aikansa otavalaista henkeä kuvaavasti: ”jos minä taasen kirjoittaisin turun murteella, sepittäisin surullissi säkei, olisin samantapaisessa asemassa kuin virolaiset, löytyisi riimiä ja rytmejä. mutta se olisi murrerunoa, vitsiä.” 80-luvun esikoisten keski-ikä nousi 39 vuoteen ja 61 prosenttia oli naisten kirjoittamaa. feministisiä äänenpainoja 70-luvun tiaisen ja laukkarisen jatkoksi niemi löysi euroedustaja satu hassin tähän mennessä ainoaksi jääneestä kokoelmasta magdaleena ei häpeä enää, 1984. kaarina valoaallon esikoinen ei muuta kuin hiukset päässä

ilmestyi vuosikymmenen alussa ja sekä hassi että valoaalto kuuluivat vaihtoehtoliikkeisiin, mutta he niin kuin muutkaan runoilijat eivät pyrkineet ohjelmoimaan työtään siinä mielessä kuin punk-akateemikot ja jälkisanat. sianhoito-oppaan, wsoy 1987, kirjoittajat markku eskelinen ja jyrki lehtola ohjelmoivat proosaa. neljänteen uuden runon kauneimmmat -valikoimaan olisivat ilmeisesti kuuluneet mainittujen lisäksi edelleen joko runoja tai muita teoksia julkaisevista: kristina carlson, markku envall, teemu hirvilammi (i omakustanne 70-luvun puolella), jyrki heikkinen, kari hotakainen, hannele huovi, liisa immonen, seppo järvinen, hannu kankaanpää, jorma kapari, juhani kellosalo, jukka kemppinen, leea keto, karri kokko, kari levola, jyrki kiiskinen, maaria leinonen, tommi melender, harri nordell, anja porio, tiina pystynen, heikki reivilä, satu salminiitty, kirsti simonsuuri, jari tervo, eeva tikka, matti tiisala ja markku toivonen. esikoisensa 80-luvulla julkaisivat myös maria autio, marja leena aarnio, roo ketvel, kai raumonen, kimmo saneri, matti skytté, boris verho ja hannu väisänen. esseessä ”matkalla 80-luvun runouteen” esikoisensa avovedet vuonna 1980 julkaissut kari levola toivoi, että runous hajoamisen sijasta järjestäisi maailmaa: ”80-luvulta voitaisiin näillä eväin odottaa runoa joka hajoamisen ja ahdistuksen sävyjen sijasta, tai edes lisäksi, pyrkisi jäsentämään maailmaa, tekee sen ymmärrettäväksi – niin kuin saarikoski edellytti – dynaamisena prosessina, runoa

joka olisi myös kokemuksena vapauttavaa. keinojen tasolla se voisi merkitä sirpalemaisuuden tilalle pitempiä kokonaisuuksia, jopa runoelmia synteesiin pyrkimisen muotona.” (nuori voima 3/81) mainittujen lisäksi levola löysi nuoren runon ääniksi riitta fogelin, sauli sarkasen ja jarmo uusi-rintakosken, joita muistan lukeneeni harvoin 2000-luvulla. risto kormilainen (kaipaus on kuin kaivo, 1978) sen sijaan kirjoittaa edelleen runoutta ja on julkaissut kymmeniä teoksia. ensimmäisen kerran yritin arvioida syksyn runosatoa vuonna 1989. seitsemän kustantantajan 39 senttiä runoutta maksoivat silloin noin 3 000 markkaa. kolmasosan lähes 40 kirjasta laskin joukkoon, johon en tule palaamaan, koska ”ne ovat keskeislyyristä, ikuisesti keski-ikäisten henkilöiden sisäsiittoista hymistelyä noin 40-lukulaisessa napareiässä”(savon sanomat 31.12.89). nyt syötiin mielestäni sitä, mitä olimme niittäneet modernismin joukkohaudassa. kun runeberg-lautakunta kaipasi ”vahvoja runokirjoja” ja valitsi ainoaksi runoehdokkaakseen ”vilpittömästi keski-iän tuntoja kuvaavan” claes andrssonin, minä taas haikailin ”kirjoja pellolle, jossa olisi vara kokeilla kielen rajoja ja paperin kykyä”. esikoisista kaipaukseeni näytti vastaavan roo ketvelin kivisikiö, mutta kuuden joukosta erottui hannu väisäsen johannes puhuu prochorokselle. perinteisempinä esikoisina pidin kirsimari ahon, seppo järvisen, jyrki kiiskisen ja yrjö lindgrenin kokoelmia. eero silvastin ainoaksi

runokirjaksi jääneestä aina vastaan, en voinut kirjoittaa, koska olin sitä toimittamassa. eniten käytin palstatilaa paavo haavikon aforismi-, pamfletti- ja runokokoelmaan kansalaisvapaudesta. omanlaiseensa kansalaistottelemattomuuten yllytti myös risto ahti kokoelmassa laki: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa.” yhtä paljon kuin haavikolle annoin tilaa jukka mallisen suomentamalle venäläisen avantgarderunouden antologialle, jonka esittelemään ”konseptualismiin” meillä vertautuivat mielestäni vain kari aronpuron rihmasto ja ketvelin esikoinen. iloa ja leikkiä löysin lisäksi ilpo tiihosen ej-kaj-plumpsista. runoilijakuvaansa murtamatta jatkoivat anne hänninen, jukka kemppinen, sirkka turkka, eeva tikka ja satu marttila. mainituiksi tulivat myös maaria leinonen, lassi nummi, heikki reivilä ja arja tiainen, jonka kokoelman nimestä jokainen yksinään paperin äärellä lointelin lausumaan kolme runokirjaa julkaisseen kaikkitietävyydellä: ”jos runoilijan napa on maailman napa, sitä on pahempi maailmalle. on taas yksi kirja napaa täynnä, mutta missä maailma on.” mainitsematta jätin mm. arto mellerin kootut ja viljo kajavan, matti paavilaisen pekka parkkisen, anja porion, pertti niemisen, hannu salakan sekä juhani tikkasen kokoelmat. näin levolan 80-luvun alussa ennakoimasta synteesistä oli päädytty vuosikymmenen lopulla keskeislyyristä kieltä repivään venäläiseen perestroikaan ja ranskalaisiin

derrida-, deleuze-, guattari- ja lecercle-vaikutteisiin, jotka näkyivät aronpuron rihmastossa ja ennakoivat sitä mikä olisi toiminut nopeammin 90-luvun runoudessa, jos lama ei olisi leikannut uusia ääniä. kielitietoisen 90-luvun nuori voima postmodernien sianhoitajien eskelisen ja lehtolan runolliseksi vastinpariksi voi nimetä jyrki kiiskisen ja jukka koskelaisen. he lähtivät murtamaan vallitsevaa paradigmaa siinä vaiheessa, kun myös hs:n kritiikko tero liukkonen kirjoitti todellisuuden lainausmerkkeihin ja kustantajat haikailivat runoudelle uutta saarikosken tapaista symbolihahmoa – ja sellaiseksi sai kelvata melleri niin kauan kuin hän jaksoi olla rock. kiiskisen ja koskelaisen ”kielimanifesti” julkaisiin nuoressa voimassa 1/90. ennustus 90-luvusta kuvaa ajan ahdistusta deleuzen ja derridan silloin niin vähän suomennetuilla jalanjäljillä: ”kun kielen skitsoidinen, hajottava ja monistava liike voimistuu toisaalla, nousee paranoidinen, itseensä linnoittautuva asenne toisaalla. se haluaa kilpailla oikean ilmoituksen hallussapidosta ja redusoida todellisuuden yhteen käsitejärjestelmään. se on totalitaarinen myös siten, ettei se suostu keskustelemaan omasta oikeutuksestaan, vaan haluaa sanella. /- -/ paranoidisista asenteista huolimatta 90-luvun kieli erkanee tavanomaisesta ja

monistuu. se rikkoo rajoja, virtaa, skitsoilee. se ilkkuu ykseyttä, pystymetsän pystypäistä realistia, joka järjestelee tiiliskiviä. skitso pystyy aina purkamaan kielen yksioikoiset merkitykset. se ei ole edes kovin vaikeaa, kunhan on menettänyt viattomuutensa.” vuonna 1994 aloittaneessa motmotissa käytiin sen hetkistä kenttää kuvaava kirjoittelu lähinnä risto ahdin ja runoilija helena sinervon välillä. ahti näki modernin 50-luvun synnyttäneen runoaarteen, jonka tutkimiseen menisi seuraavat sata vuotta: ”mannerin, haavikon, saarikosken, rekolan, ja heti perään 60-luvun saarikosken, westerbergin, pellisen ym. tuotanto on ollut ja osittain tulee olemaan runouden ydin. kirstinän ja aronpuron dekonstruktio oikeastaan sisältää jo koko tulevaisuuden. kun lisäksi vielä kaksi 60-luvulla aloittanutta, leevi lehto ja rakel liehu, ovat kääntäneet koko huomionsa postmoderniin ilmaisuun, näyttää runouden kenttä täyttyvän.” kun moderni ahdin mielestä vastustaa kaikkea fundamentalismia, niin postmoderni näytti sisältävän fundamentalistisia aineksia: ”itse koen postmodernin petturuutena, vaikka ymmärrän, että se tulee pyyhkäisemään länsimaiden yli viimeiseen rantaan asti.” ahdin ennustuksen mukaan oli ”melkoisen varmaa, että seuraava suuri lyyrikko tulee olemaan mellerin tapainen – teatterimies, narsisti, laulaja, median rakastaja.” seuraavan vuoden toisessa motmotissa ”runouden leikkikehät tunteva” sinervo tiesi, ketä guru ahti oli

kaavaillut suuren runoilijan valtaistuimelle, mutta nimeä hän ei kertonut. ahti ja haavikko olivat sinervolle kirjallisuuden tantaloksia, poikansa uhraajia, joiden logiikkaan kuului, että ”tyttäriä ei koskaan eikä missään edes mainita”. toisin kun 50-luvun sukupolvella kuppikuntien ja yksilöiden väliset ristiriidat olivat tulleet jäädäkseen, koska sinervon mukaan suuri runous syntyi vain henkilökohtaisesta haavasta, jonka veri näkyi nyt nuoren voiman polvessa: ”suomalaisen runouden kulta-aika oli 50-luvulla – jatko on 90-luvun alkuun ja nuori voima -lehden uudistumiseen saakka pelkkää rappeutumista. oman tien kulkijoita on ollut kaikkina aikoina, mutta 70- ja 80luvuilla debytoineiden runoilijoiden ryhmäkuva on ankea. tärkeintä tässä runouden sukupolvenvaihdoksessa tuntuukin olevan sen aiheuttama levottomuus, jonka ansiosta monet asemansa vakiinnuttaneet ovat alkaneet kirjoittaa uudella tavalla (liehu), onnistuneet työssään tavallista paremmin (nordell, tiihonen, valoaalto, otonkoski) tai julkaisseet pitkän tauon jälkeen uusia teoksia (kivikk’aho). ehkä tantaloksetkin lopulta huomaavat, että maassa ei ole lahjakkuutta grillissä paistettavaksi.” kielitietoisuutta sinervo ei pitänyt sukupolvensa verenä ja lihana, vaan virtauksena joka läpäisi koko 90-luvun runouden ruumiin. ”sukupolvitunnuksena voisi sen sijaan ehkä pitää hallittua, tiivistä muotoa, jopa vision kaltaista rakennetta ja uutta poljennollisuutta. toiston, toteamusten, käskyjen, kysymysten, kieltojen vaihtelut pitävät lyyristä jännitettä kasassa.” proosarunosta ei siis puhettakaan vuonna 1995, ja ehkä tulevaa ennustavammin ahdille

vastasi jo vuoden 1994 motmotissa markku paasonen pohtiessaan rakel liehun runojen kautta uuden tekemisen mahdottomuutta ajassa, jossa moderni ei myy eikä tyydytä lukija, ja syy tähän on modernin ihanteessa itsessään: ”vaikka rakel liehun kubisseja ei voikaan pitää ehdottomasti uusina, ja vaikka niiden ei missään tapauksessa voi ajatella merkitsevän uuden alkua, on mahdollista ymmärtää ne jatkona uudelle, modernin projektin anakronistisena esiinmarssina kauan sen jälkeen kun moderni on kultaaikansa elettyään rappeutunut ja kuopattu. /- -/ nykyään uuteen pyrkiminen on jo kuitenkin auttamattomasti vanhaa, ja modernin teoksen vieraannutettua muotoa ei voi tervehtiä tekemättä jälleennäkemisen lämmittävää, nostalgista huomiota: se ja se teki jo tuollaista... uudesta on tullut vanhaa, vieraasta on tullut tuttua, eikä pelkästäään siinä mielessä että se mikä ennen oli uutta on nyt koettua. se että uutuudesta sinänsä on tullut vanhaa, ja että vieraudesta sinänsä on tullut tuttua, on modernin projektille kohtalokasta.” uutta ei siis voinut olla vuoden 1994 jälkeen, silti edessäni on uusi työ uusi ääni, 2006. kun helsingin akatemian teorioiden kanssa olttiin näin pitkällä, olisi voinut sanoa -jos sitä ei olisi pidetty liian kuvallisena ilmaisuna --, että proosaruno aukaisi kielen solmuja. mutta miltähän tämä ahdin ja akatemian väliseksi yksinkertaistamani runokentän vallanjako-oppi kuulosti vaikkapa vammalaisen lukijan korvissa? vuoden 1996 motmotissa debytoinut teemu manninen muistelee nuoruutaan blogissaan:

”kun vietin tyhjän melankolisen hubriksen tulehduttamaa nuoruuttani vammalassa luin kirjastossa jarkko laineen parnassoa ja kiiskisen & koskelaisen nuorta voimaa, joiden sivuilla ne seikkailivat. en voi väittää ymmärtäneeni läheskään aina, mistä niiden artikkeleissa ja runoissa oli kyse, mutta koska olin päättänyt ymmärtää, ettei minusta voisi ikinä tulla asianajajaa tai toimittajaa tai edes psykiatria (alkuperäiset toiveammattini), ainoastaan jonkinlainen kirjallinen toimija, mieluiten runoilija, koska olin päättänyt näin, velvollisuuteni oli ottaa selvää, mitä ja miten kirjallisuutemme terävin kärki ajatteli. koska olin päättänyt tulla runoilijaksi, etenkin nuori voima näyttäytyi vammalasta käsin uuden runouden huipuksi. olin myös erk:n jäsen. en muista miten perustelin itselleni, että runoilija mitataan paitsi jälkeentulevien arvostuksen mukaan, myös aikalaistensa arvoiden perusteella - kenties omat koulukokemukseni pakottivat minut pitämään aikalaistuomiota tärkeimpänä. (jälleen korostan etten todellakaan ajattele näin enää, en ole ajatellut lähes kymmeneen vuoteen.) tutkin siis aikalaisteni tyyliä, nuorivoimalaista yhdeksänkymmenlukulaista ilmaisua. muistan että annukka peura kolisi lujaa, että sinervolla oli jotain hyvää, että kiiskistä en tajunnut, enkä inkalaakaan. otonkoski meni ihan ohitse. katajavuorella oli hyviä heittoja, mutta lumilautailevan teinipojan kokemus ei sittenkään herkistynyt tarpeeksi hänen tyttö- ja

naismaailmankuvalleen. heittäydyin, toisin sanoen, viattomasti vaikutusahdistuksen syövereihin. tuolloin minulla oli kaksi mahdollista reagointitapaa vaikuteahdistukseen, etenkin silloin kun en edes ’ymmärtänyt’ mistä puhuttiin. ensimmäinen taktiikka oli rakastavan pojan taktiikka, jonka olin oppinut seurakuntanuorena: ihailin kirjoittajan jumalallista, kätkettyä viisautta, hyväksyin hänet toisin sanoen symboliseksi isäkseni tai äidikseni - saatoin jopa pysähtyä kuuntelemaan pelkkää sanojen klangia. (oletteko huomanneet, miten monissa vaiheissa etäisyys ratkaisee kirjallisten vanhempiemme valinnassa - mitä kauempana sen parempi - kuollut eliot on hyvä eikä ahdista yhtä paljon kuin elävä haavikko. haavikko vähemmän kuin paasonen.) toinen oli klassinen ad hominem -tyyppinen hämäryyssyytös: hänen täytyy olla aika hämärä tyyppi sanoakseen noin. hän ei varmaan vaan tajua että puhuu liian vaikeasti. ihmisen arvoa ja älyä aliarvioimalla oli mahdollista yliarvioida omia tulkinnallisia kykyjä. oikeasti minua vain ärsytti, että sellaiset tyypit, jotka kirjoittavat mielestäni huonoa runoutta, ovat joidenkin mielestä hyviä, kun ’minäkin’ olisin voinut kirjoittaa yhtä hyviä runoja... (pyydän anteeksi, mutta tällaisiahan me ihmiset kai olemme, kun podemme kateutta?) eniten häiritsivät tietenkin omat aikalaiset ja etenkin äänekkäimmät heistä koin epämääräistä sisaruskateutta ja etsin jotain muuta, joka voisi taata oman identiteettini ainutlaatuisuuden nyt jo myyttiseksi muodostuneen kirjallisuusinstituution,

symbolisen isÄni, silmissä. lähdin opiskelemaan kirjallisuutta osin tästä syystä, ehkäpä (toki minulla on ensisijaisiakin syitä: humanistisen sivistyksen itseisarvoinen merkitys jne.): opetellakseni kirjailijaksi oppimalla kirjallisuudesta kaiken, mitä voisin. olin vakuuttunut, että oli olemassa toisia tyylejä, erilaisia sanomisen tapoja kuin se, jotka vallitsivat vammalalaisessa sulkeutuneessa etäisessä mielessäni. olin kateellinen ja katkera koska halusin esille, toisin sanoen, koska olin nuori eikä minulla ollut omaa identiteettiä. mutta sellaisia me kaikki olemme nuorina: tyhjiä astioita, joihin maailma läikkyy, joista se läikkyy. haluan kertoa tästä, koska tiedän niin monen olevan samaa mieltä mutta olevan kykenemätön tai haluton puhumaan asiasta julkisesti - ja luulevan, etteivät muut ajattele samoin. lisäksi, on niin häpeällistä tunnustaa, että kirjoittamisessa on kyse muustakin kuin taiteesta. koska olemme kasvaneet, aikuistuneet, ja niin edelleen: erotamme taiteen tekemisen elämisestä, tämän virtuaalisen leikkikenttämme oikeista ihmissuhteistamme ja ammateistamme. mutta juuremme ovat usein edelleen nöyryyttävän identiteettiaskartelun parissa, harva on saanut todella hedelmällisen kirjallisen kasvatuksen. olemme tulleet siksi mitä olemme hävettävin tee-se-itse -metodein ja yksinäisyydessä kyhätyin vempelein. olemme pukeneet sielumme paperinuken kaiken maailman kirppareilta tongituin lumpuin...” (”runous ei ole elämää ja skenetys on perseestä” 7.3.2006)

mannisen (s.1977) iässä, taikka runoilun vaiheessa, tamperelainen nuori jyrki siukonen (s.1959) teki toisen ratkaisun: ”en varmaankaan ole ainoa entinen nuori, joka on halunnut olla runollinen ja sitten luullut kirjoittavansa runoja. se mitä kirjoittaminen metaforan tuotti oli kuitenkin harvakseen täytettyjä papereita, joiden tekemiselle ei ollut muuta pohjaa kuin se opittu olettamus, että runoja yleensä kirjoittavat runoilijat. minusta ei siis tullut runoilijaa, tuli jotain muuta.” (motmot 1998) tuli kirjailija ja väitellyt taiteilija. kuka muistaa vielä tuota aikaa vähän yli kymmenen vuotta sitten? vammalalainen nuori kumarsi helsingin lehtiä, ja helsinkiläinen nuori ei ollut mistään kotoisin, kuten riina katajavuori totesi juhani koskisen Äijän arvostelun aluksi motmotissa 1996: ”en ole mistään kotoisin: olen helsinkiläinen. en tunne yhtäkään ihmistä, joka puhuisi lapin murretta – paitsi mainoksen ohvi-miehen.” neljä arviota viisi virhettä yhdeksänkymmentäluvulla luin vuoden 1991 runot runeberg-lautakukunnassa ja katsaukset vuoden runoihin tein 1993 ja 1997. aronpuron tasanko 967 läpäisi runebergesiraadin yhtä kevyesti kuin kari hotakaisen buster keaton – elämä ja teot. mirkka rekolan kuka lukee kanssasi tipahti listalta, kun se ”liippasi liian läheltä aronpuron sektoria”. raportoidessani neljä vuotta myöhemmin lautakunnan

työstä kirjoitin, että utsjoella runoilijaksi heränneen kuopiolaisen pekka kejosen Äänetön läsnäolo tuli valituksi aronpuron vastapainoksi ja selvitti myös toimittajaklopin rimani, mutta: ”claes anderssonin sinänsä sympaattista, mutta 80-luvun keskeislyriikkaa en tukenut, en kyennyt perustelemaan, koska samantasoista löytyy suomenkieliseltäkin puolelta (saaritsa, laine, laakso), mutta claesin runojen ilo oli vakuuttanut raadin kaksi yleisradiolaista kollegaa. viimeinen taisto käytiin pekka suhosen kokoelmasta (ennen ukkosta). pyysin virkkusta vakuuttamaan lukemalla otteita kirjasta. sen hän tekikin. kahden runon aikana kukaan ei reagoinut, kolmannen kohdalla hän lätkäisi kirjan pöytään ja sanoi luopuvansa. – lukekaa kotona joskus kynttilänvalosssa.” (ss 29.11.95) raadin opetus oli sama, jota saattaisi ehkä soveltaa uusien runoäänien valitsijoihin. sano mitkä runot valitset, niin kerron kuka olet. tutkija arto lindholmin sanoin: ”kirjallisuuden kentällä säännöt eivät näytä kovin selviltä: näyttäisi siltä, että kentällä eivät taistelisi niinkään kirjailijat ja heidän teoksensa kuin säännöistä vastaavat tuomarit.” (motmot 2005) tai omin sanoin: ”valittujen kirjojen sijasta pitäisi puhua enemmän valitsijoista. kirjavalinnat kertovat enemmän kunkin lautakunnan jäsenten traumoista ja fiksaatioista kuin syksyn kirjasaldosta.” raadin traumoihin voinee laskea esimerkiksi hannu salaman viimeisemmän suurromaanin ottopojan hylkäämisen, ja agneta enckellin miehis-analyyttista ajatusmaailmaa purkanut falla putosi kerta kaikkiaan lukuhorisontin taakse. anderssonin helppolukuista realismia vasten enckellin kubissit olivat

lukukelvotonta todellisuuden pakenemista, jossa en nähnyt synteesin merkkejä. lamasyksyksi 1993 isommat yhtiöt eivät painaneet yhtään esikoista ja arvosteltavaksi lähetettyjen pino näytti liki puolta pienemmältä kuin neljä vuotta aikaisemmin. arvioin, että jos tahti jatkuu samana ”suomenkielisen runon arkku lepää maan povessa vuonna 2000” (ss 28.11.93). murrosajassa jatkuvan ”keskeislyyriseen perinteeseen sidotun opettavaisuuden” keskellä en löytänyt juuri sanottavaa, joten esittelin pisimpään rainer maria rilken kirjeitä nuorelle runoilijalle. rilken opastuksella sujahdin syvimmälle ahdin pieneen käsikirjaan ja haavikon puiden ylivertaisuuden opetuksiin. runoja, jotka eivät yritä opettaa mitään, löysin rakel liehulta ja lauri otonkoskelta. lainasin myös hannu helinin ensimmäistä omakustannetta tuulen tiedekunta ja jukka kemppisen tähän mennessä viimeiseksi jäänyttä 6. kokoelmaa Äkkisyvä, tammi. sirkka turkan sielun veli piti mainita kuten myös arto mellerin kuningatar hysteria, koska edellinen oli saanut finlandia-palkinnon viimeisenä runokirjana. pienkustantajien puolella päätään ehti nostaa pikku-idis, joka julkaisi mika terhon esikoisen paradoksi. syksyllä 1997 toimittaessani ylen valopilkkuun kuusi minuuttia tv-ohjelmaa luin 50 runokirjaa. runouden uusin nousu oli alkanut elävien runoilijoiden klubin perustamisesta vuonna 1994, ja erkin taustatuki wsoy yksin julkaisi liki yhtä monta runokirjaa kuin pienet kustantajat

yhteensä. internetissä julkaistiin leevi lehdon Ääninen ja matti tiisalan runoja, mutta esikoisten määrä oli tipahtanut vain neljään 80-luvun keskimäärin seitsemästä. eniten sekunteja saivat helena sinervo ja hannu helin. juhani ahvenjärven, helena anhavan, jukka koskelaisen, rakel liehun, hannu mäkelän, pertti niemisen, markku paasosen, tommi parkon, virpi stenlundin ja a.w.yrjänän kirjojen kansia käytetiin tai olisin halunnut käyttää käsikirjoitukseni kuvituksena. ainakin ahvenjärven sinisen kannen kahvikuppi vaelsi ruudussa kaksi sekuntia, koska tämän valintani perusteella hän väitti saaneensa kustantajalta (sanasato) sen verran palkkiota, että pysyi juhannukseen asti kaljassa. (parnasso 4/98) vuosikymmenen lopulla kiiskisestä ja koskelaisesta alkanut nvl:n väen äänen vahvistuminen kuuluu vielä peter mickwitzin toimittamassa antologiassa ett svart får i motljus, 14 unga finska poeter, wsoy 2000. valikoiman ituna voi pitää nvl:n internetissä vuodesta 1995 julkaisemia sähköisiä säkeitä, joihin pohjautuu mickwitzin valikoiman rinnakkaisteos etupainoinen pyrstötähti, jossa esiteltiin suomenruotsalaisia nykyrunoilijoita. 80-luvulla aloittaneista mickwitzin uusiksi, nuoriksi runoilijoiksi valikoituivat jyrki kiiskinen, harri nordell ja annukka peura. 90-luvulla aloittaneita ovat juhani ahvenjärvi, jouni inkala, riina katajavuori, tomi kontio, jukka koskelainen, lauri otonkoski, markku paasonen, tommi parkko, helena sinervo, anni sumari ja merja virolainen.

vaikka tämä joukko läpäii mickwitzin linssit, silti runoista löytyy enemmän erilaisuuksia kuin yhtä yhdistävää piirrettä, kuten vaikkapa kielikriittisyys tai metakirjallinen tietoisuus. nordellin björlingmäisyys elää varsin eri ehdoilla kuin virolaisen kerronnallisuus. parnasson arvostelussani (4/2000) lopetin siihen, että ”ruotsalainen lukija ei mickwitzin antologian perusteella voi tietää mitä suomalaisessa runoudessa todella tapahtui viime vuosituhannen lopulla”. kuvarunoutta vierastaessaan ja kieli- ja syntaksikokeiluja metsästäessään mickwitz tukeutui liikaa nuoriin ja nvl:n piiriin. liian pitkälle menneen kuvainriiston mickwitz myöntää itsekin kiiskisen suomentaman runovalikoimansa esipuheessa: ”jos tulee paikalle omien työkalujensa ja menetelmiensä kanssa ja koettaa soveltaa niitä outoon ja erilaiseen, kohtaamisesta tulee harvemmin antoisa: pahimmassa tapauksessa sitä erehtyy lukemaan suomenkielistä runoutta epäonnistuneena ruotsalaisena runoutena. mutta jos tajuaa kuinka rajoittunut väistämättä itse on ja pääsee siitä yli, voi kohtaamisesta muodostua onnistunut. /- -/ ja oikeastaan juuri siitähän runoudessa on kysymys: runo on vieras esine.” (lasinen avaruusalus, 2006) esimerkiksi eeva stina byggmästaren ja agneta enckellin vastinpariksi suomenkieliseltä puolelta löysin arvostelussani kari aronpuron ja rakel liehun. kielikokeiluja mielipuolisuuden rajalle vei roo ketvel ja muiden unohdettujen listaan kuuluivat mickwitzin mainitsemien heidi liehun, jusa peltoniemen, panu tuomen ja maris

gothónin lisäksi ainakin j.k. ihalainen, olavi jama, kari ilmonen, markus jääskeläinen, markku kaskela, juhani kellosalo, jukka kemppinen, tuomas kilpi, tapani kinnunen, juhani koskinen, risto köykkä, kristiina lähde, tittamari marttinen, heikki niska, pekka piirto, tiina pystynen, kari sallamaa, eero suvilehto, hannu väisänen ja a.w.yrjänä. miltä vuosikymmenen lopun runoskene sitten näytti vammalalaisen mannisen näkökulmasta 7.3.2006: ”jatkoin parnasson ja nuoren voiman lukemista tampereella yliopistossa, missä slummasin kirjallisuuden takapihoilla melkein vuosikymmenen ajan kolkkona astiana, josta hubris oli jo tyhjentynyt. odotin epämääräistä gnosista, tentin teoriaa ja harjoittelin ironiaa. olin tietenkin jatkuvasti masentunut omasta etäisyydestäni contra "turun ja helsingin runouspiirit", puhumattakaan oireilevasta keskinkertaisuudestani, ja unohduin luulemaan tätä etäisyyttä ainutlaatuiseksi näkökulmaksi. sitten kun minä joskus pääsisin tekemään asioita, minä tekisin ne toisin. olin idiootti! olen kertonut usein ja useissa tilaisuuksissa, että opin kirjoittamaan runoja (tai löysin rentouden kokeilla mitä tahansa) sillä hetkellä kun hylkäsin, lopullisesti, lapsellisen haaveeni runoilijaksi tulemisesta. vapauduin vaikuteahdistuksesta ja löysin ’oman ääneni’ vasta kun aloin nauraa itselleni ja naurettaville pyrkimyksilleni ’tulla joksikin’ - koska ymmärsin, että nimien takana on ihmisiÄ, joilla on henkilÖhistoria, enkä voisi ikinä enää takertua

vain heidän sanoihinsa, ellei olisi selvää, että puhutaan vain ja ainoastaan sanoista, eikä elämästä: että runous pitää erottaa elämästä, jos aikoo runoja kirjoittaa, tai kuten paul valèry on sanonut, runoilija ei voisi olla runoilija ellei hän olisi myös (ja ennen kaikkea) jotain muuta. näin siis runous lakkasi olemasta elämää sillä hetkellä kun, klassisesti, sain elämän. ehkä näistä syistä en koskaan oppinut käyttämään omaa epävarmuuttani ja epäuskoani voimavarana - minusta ei koskaan tullut fanaatikkoa, en perustanut itselleni omaa yksityistä runoususkontoa - osin uskontoon liittyvien sosiaalipsykologisten kokemusteni tähden (olen ollut mukana hihhuleiden toiminnassa) ja osin, koska en ajautunut oriveden opistolle tai mihinkään muuhunkaan ’vaikutuspiiriin’. olin aina totaalisen eristäytynyt kirjoittajana - harva edes tiesi että kirjoitan vakavasti ennen kuin julkaisin kirjani - vaikka olin jo debytoinut motmotissa ja j.h. erkon kilpailuissa. tuntuu, että olen edelleen totaalisen eristäytynyt kirjoittajana. kuulostaako tämä jotenkin yllätykselliseltä? minähän olen yksi niistä; minun nimeni on niiden lehtien sivuilla, joilla ne asuvat.” vielä ennen vuosituhannen loppua nuori tomi kontio ehti esittää sekä nuoren että vanhan runouden loppua: ”eikä runouden kuolemaa tule aiheuttamaan – niin kuin yleisesti pelätään – runouden tuotteistuminen ja markinoille altistuminen, vaan yleisempi, suurempi muutos ihmislajin havaitsemiskäytännöissä, jonka taustalla on koko maailman

vaihtuminen toiseksi tai toisiksi. tietotekninen vallankumous yhdessä ekologisen katastrofin kansa johtaa runouden materiaalin asteittaiseen vähenemiseen. /- -/ on selvää, että tällaisessa maastossa runous ei tule elämään... pohjimmiltaan runouden tappaa fyysisen todellisuuden näivettyminen.” (motmot 1999) uusin ääni antaa tilaa toisellekin mickwitzin antologiasta uudessa äänessä ovat runoilijoina mukana koskelainen ja paasonen. mellerin runoilijoista ahtia ja heliniä sivutaan valikoiman toimittajien eino santasen ja saila susiluodon ”alkusoitossa” ja 60-luvulla aloittaneista runoilijoista mainitaan ”tampereella vaikuttava” kari aronpuro, ”kokeilija” leevi lehto ja ”proosarunon uudistaja” jyrki pellinen. ”unohdetusta sukupolvesta” muistetaan kari levola ”varsinais-suomen läänintaitelijana”. santasen ja susiluodon tarkoituksena oli toimittaa antologia, joka sisältäisi kaikkien kymmenen viime vuoden aikana (1995 – 2005) debytoineiden runoilijoiden runoja. ei ihme, että rajaus muuttui ongelmalliseksi, kun 60-luvun antologiaankin vaadittiin kaksi julkaistua teosta, ja 2000luvulla pienkustantamoiden ja omakustanteiden määrä on kasvanut samassa suhteessa kuin painokustannukset ovat pienentyneet. ”alkusoitossa” kerrataan runouden nousukausi lähinnä nvl:n

näkökulmasta ilmeisesti siksi, että santanen oli nuoren voiman päätoimittaja ja susiluoto nvl:n puheenjohtaja. aluksi vuonna 1994 perustettu elävien runoilijoiden klubi laajensikin toimintaansa koko maahan, toi huvilatelttaan yhdellä kerralla ylittämättömät vieraat joseph brodskyn ja seamus heanyn, aloitti runokirjakerhon ja käännöslyriikkasarjan. esittävän runon rajoja repivät ensin turkulaiset tapani kinnusen ja muun sammakkokustantamon väen johdolla, ja kahdella runokiertueella vuosina 1998 ja 2000 levitettiin lavarunoutta muuallekin kuin kuhmon kamarijuhlille. vastapainoksi turun miehille perustettiin 1999 esittävään runouteen keskittynyt grupo kapustarinta, joka julkaisee lumooja-lehteä. turussa oli ilmestynyt vuodesta 1995 myös reviiri-antologia ja samana vuonna tampereella aloitti viitapiiri. tampereelta helsinkiläisten 90-luvun leiriin oli hyväksytty ensin juhani ahvenjärvi ja panu tuomi sitten juha siro. turku-, helsinki-, tampere-kolmion ja muun periferian rajat olivat 1900-luvun rajoja, mutta se millä tavalla kentällä erottaudutaan nyt, näkyy valintojen kautta, vaikka tilanetta kuvattaisiin subjektiiviseksi, sekavaksi tai vain ’jonkinlaiseksi kuvaksi siitä, mitä kaikkea runouskentällä tapahtui’. sitähän se uusi on, ja silloin on mahdollista, että valikoima kertoo jälleen enemmän toimittajista kuin runoista. kuka sitten on tämän päivän matti rossi? veikkaisin, että liisa, ja jarkko lainekin on silja tai merja. tosin edelleen valikoiman 31 runoilijasta vain 10 on naisia, mutta ”tyttöyden ja naiseuden ja niiden rajatilan käsittely”

ovat olleet 2000-luvun alun uutta ja verestä tematiikkaa, aivan kuten valikoiman toimittajat toteavat. esimerkiksi tällaisia valintoja toimittajat saivat tehdä: kun vuodelta 1995 valittiin koskelaisen ja tuomen esikoisrunot, vuodelta 1996 ei valittu yhtään esikoista, vaikka ilmestyivät esimerkiksi juhani koskisen Äijä, mari velinin hämärä kuin kuuntelisi ja jorma heinosen poika. kun vuodelta 1997 valittiin paasonen ja yrjänä, ei valittu tommi parkon ensimmäistä lyhyt muisti, meri tai petri turusen ithaka by night. kun vuodelta 1998 valittiin vain johanna venhon runot, ei valittu seppo lahtisen hammasta tai juha siron vapaata pudotusta. kun 1999 valittiin kaksi esikoista pauliina haasjoki ja kristiina lähde, tippuivat pois maritta lintusen liekkikupolit, jenni haukion paitasi on puhjennut ylleni, kari aartoman pilvet eivät pidä mistään kiinni ja tero liukkosen 1999: runous. kun 2000 valittiin olli heikkonen, mikko rimminen, heli laaksonen ja antti koivumäki, kenen muun kirjoitus valmistui tai alkoi kypsyä tuossa vuosikerrassa? kun vuosikertaa 2001 valittiin edustamaan joni pyysalo, timo lappalainen, katariina vuorinen ja saila susiluoto, miksei arto lappia esikoisenaan ei perhonen siivistään tiedä, henry lehtosen campingia tai esa hirvosen harlemia. kun 2002 debytoivat eino santanen, timo hännikäinen ja ville-juhani sutinen, miksei myös elina huovilan niin kauan kuin sinun täytyy, marja isopahkalan kurpitsavaunut, anu rinkisen nainen on irrottautunut maasta, tommi liimatan avainlastu, juha kulmalan ...väärin kootut runot, kalle niinikankaan eläimellinen kaunis nainen tai lauri sallisen hiljaisuudella

on ääni -- tai että edes jossain uudessa äänessä olisi luettelo näistä hylätyistä väitöskirjoista. kun vuotta 2003 edustavat tuomas timosen, juuli niemen ja mikko myllylahden teokset, miksei anni sinnemäen sokeana hetkenä, sinikka tirkkosen miten peiliin kirjoitetaan, tuija välipakan lasimorsian, jukka naaranlahden istun asentoni sylissä tai arno kotron sanovat sitä rakkaudeksi. valittujen joukkoon kuuluvat 2004 aki salmela, sanna karlström, teemu manninen, santtu puukka ja vilja-tuulia huotarinen, hyväksymättä jääneet väitöskirjat muun muassa: alanko, ismo rakkaus on ruma sana, dahl, rita kun luulet olevasi yksin, mahrberg, anne huone pompeijista, nikki, jukka kuuma huuma karkkipussista ja snellman, anja saa kirjoittaa. esikoisvuosikerrasta 2005 tohtoroitiin sinivaara, olli hiililiekki, vähänen, juhana cantorin pölyä, erämaja, anja laulajan paperit, korhonen, riku savumerkkejä lähtöä harkitseville ja oikarinen, risto puuhaltaja. kun kuolleista nuorista runoilijoista valittiin antti koivumäki, miksei myös ilkka koponen. valittujen, valikoitujen, väistöskirjan suorittaneiden esikoiskirjailijoiden joukossa teemu tuntee 7.3.06 roikkuvansa oksassa, jota ei ole olemassa: ”olen ollut viimeisen puoli vuotta selittämättömän peloissani aina kun ajattelen ’runoskeneä’ (yäks) ja nyt tiedän miksi: minusta on tullut ’yksi niistä’ - minusta on tullut pelkkä nimi, kasvoton runoskenen toimija. nyt joku antti korttinen, henkilö, jota en tunne ollenkaan, voi tulla blogiini kuvittelemaan, että minä olen yksi niistä, jotka

eivät vaan niinku tajua, ja loukata minua mennen tullen, ilman omantunnon tuskia - koska minähän olen vain nimi, jota pitää opettaa olemaan ihminen. /- -/ sitten kun ’pääsee esille’ saattaa tuntea, että jonkin pitäisi muuttua; nyt on viimeinkin varaa vaatteisiin! mutta mikään ei muutu. kaikki ovat askartelijoita. jopa kustantajat! jopa haavikko! /- -/ siitä lähtien, kun kirjani julkaistiin, kun liityin tulen & savun toimituskuntaan (itsepä tätä hommaa hain!), aloin osallistua nihil interitin toimintaan ja muutin helsinkiin (jälkimmäinen muista syistä), olen potenut epämääräistä vertigoa. instituution kita on auennut, olen luodannut lohikäärmeen suoliston. kulissien takana on jotain aivan muuta kuin tämän maan vammaloissa ja vaikuteahdistuneiden runopoikien ja -tyttöjen parissa luullaankaan: siellä ei ole mitään. kaikki on ihan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin. samoin on kansainvälisten kirjallisuuspiirien. kaikki mitä olen ikinä keksinyt itsestäni ja maailmasta, näin ollen kaikki mitä olen julkisesti päässyt sanomaan runoudesta kumpuaa tästä ja vain tästä: kyogenin ongelmasta: roikut oksasta, ja tyyppi kysyy, miksi roikut oksasta. mitä sanot? mikä täällä oikein roikkuu? runous? mutta eihÄn sitÄ ole olemassa! miten ja mistÄ se voisi roikkua? *krak*” väitösluetteloni on vajavainen, ja jokaisen puuttuvan väitöksen takana on ihminen, kuten valitsijakin on ollut, ja saa seistä ankaran työnsä rajoilla. tarkoitus olikin ilmeisesti raottaa vähän tuon työn luonnetta. väitösten poroerottelussa tarvitaan miesmäistä voimaa, jota löytyy esimerkiksi asti jouko tyyrin vuonna 1959 tuomas anhavan ylistykseksi

laatimasta suunnitelmasta: ”olisi turha miettiä, kuuluko hän sukupolven neroihin. joka tapauksessa hän on sen johtaja, joka osoittaa ja pitää suunnan./- -/ ken ei halua nähdä, jääköön jälkeensä ja korpeensa.” kuopiolais-lauttasaarelaisen tyyrin epäihmisen ääni korpeaa, silti on tehtävä valintoja, jos on sanoakseen -vaikka äänettömästi. luettelon luettelija väittäisi nyt näppituntumalta, että uuden äänen toimittajat -- eli väitöskirjojen hyväksyjät -- ovat ottaneet isomman riskin ja valinneet mieluummin enemmän yhden kirjan julkaisseita uutuuksia kuin toisia tai kolmansia kirjoja julkaisseita varmuuksia. toinen huomio hyväksytyistä on se, että enemmän älyyn kuin tunteen puoleen kallistuneet toimittajat näyttävät vierastaneen sitä mikä on katsottu kuuluvan lähinnä turun puolen poetiikkaan, kuten beatin perinteestä ponnistava katurunous, romanttinen puheenomaisuus ja ei-akateeminen lavarunoilu. ”alkusoitossa” santanen ja susiluoto myöntävät subjektiivisuutensa ja leirijakojakin he pitävät ’kenties yhtenä elävän kirjallisuuden elinehtona’, kun ”taloudelliset jaot (apurahat) ja alueelliset kompleksit puolin ja toisin (turkua on aina pidetty runouden kotikaupunkina, helsinkiä kirjailijan etujen kannalta tärkeänä) selittävät osaltaan tätä vuosia jatkunutta kiistaa”. kiista reenpäiden otavan ja erkon wsoy:n välillä on 50-

luvun perintöä niin kuin skp:n hylkääminen kertoo 70luvun rokkirunoilijoista ja turku--helsinki-leirikiista 90luvusta. vuosituhannen viimeisen kisman ensimmäisiä lepyttelytekoja oli turkulaisen nihil interit -kustantamon perustajan tommi parkon valinta vuoden 1997 motmotin toiseksi toimittajaksi helsinkiläisen paasosen kanssa. toinen kiistan sovitusele nähtiin, kun vuoden 1999 motmot julkistettiin turussa. turkulainen seppo lahtinen julkaisi seuraavassa motissa esseen, ja sen jälkeen markus jääskeläinen ja lahtinen päästettiin toimittamaan 8. erkin vuosikirjaa 2002. kuitenkin varsinaisena runouskentän yhdistäjänä ja synteesin luojana voi pitää asikkalalais-helsinkiläistä leevi lehtoa, joka vuonna 2002 kirjasi tuoreena tuli & savun päätoimittajana saman linjauksen, johon näyttää päätyneen myös helsinkiläinen peter mickwitz 2006 jyrki kiiskisen suomennosvalikoimansa esipuheessa: ”tärkeintä on kuitenkin näkemys, että runouteen mahtuu kaikki, ja siksi olen alkanut kokea vieraana sellaisen poetiikan, joka haluaa sulkea ulos, typistää ja pyrkiä olemaan jollain tapaa järkähtämätöntä. sillä runous on vapauden ja ilon tila. sallia, ei kieltää.” yhteistyön kaikille avoin ja liki ilmainen hedelmä on nihilin, nvl:n ja savukeitaan vuonna 2004 perustama verkkoportaali nokturno.org, josta on tullut marko niemen ja jukka-pekka kervisen toimittamana toisintekemisen kanava, kuten myös blogeista, joiden painokelpoiset

runoversiot eivät ehtineet uuteen ääneen. toinen hedelmä on nihilin ja nvl:n kohina-klubi ja runokuu-tapahtuma, joka levittäytyi helsinkiin ensimmäisen kerran syksyllä 2005. runouden kenttää ovat elävöittäneet myös runoraati, kiiltomato ja poetry slamit. halauksen, kerberoksen, kirjon, lumoojan, nuoren voiman, taiteen ja tuli & savun rinnalle runokentän keskusteluun on nousemassa jälleen parnasso. vuoden 2005 poroerotteluksi toimittajat esittävät kahtiajakoa kokeelliseen lyriikkaan ja perinteisempään runouteen. tässä jaossa toimittajat näyttävät asettuneen kokeellisemman puolelle, ja tässä mielessä ”perinteisemmän” heli laaksosen mukaanottaminen avartaa valikoiman ääntä varsinkin kun Äijän lapin murre ei kuulu ja aarno kotro on vaiennettu kokonaan. kotroa ei edes mainita ”alkusoitossa”, vaikka tuskin 2000-luvun alun runouden historiaa voidaan kirjoittaa ilman viittausta ”2000-luvun tabermannin” myyntilukuihin. vuonna 2006 mikwitzin 90-luvulla suomalaiseen runouteen kaipaamat kuvakieltoiset kielitietoiset keinot on otettu käyttöön yhtä hyvin kuin ”tyttöyden tematiikka” niin että ne alkavat kiehtoa enemmänkin parodisessa mielessä. ehkä ne näyttävät muutaman kymmenen vuoden päästä katsottuna yhtä opettavaisilta kuin rossin vallankumousrunous, ja näitä merkkejä alkaa olla ilmassa myös proosarunouden kohdalla. antologian toimittajien sanoin: ”kenties se oli vain ’uusi’ ilmaisumuoto, joka salli enemmän poikkeamia, enemmän leikillisyyttä, enemmän tarinallisia elementtejä, enemmän jatkuvuutta ja

ketjumaisuutta yhteydessä kokoelman toisiin runoihin. kenties proosarunoihin mieltyivät ne kirjoittajat, jotka halusivat selkeän pesäeron keskeislyyriseen minäpuhujaan...” (kaiken kaikkiaan) onko päästy näkymiin, joita voisivat kuvata anhavan parnasson vuoden 1967 lyriikkakilpailun sanat: ”... on päästy muutamista edeltävän kymmenluvun ominaishaitoista: varautuneisuudesta, jännittyneisyydestä, soittimen alituisesta virittelystä, kirjoittamisesta kirjoittamisesta, turhasta banaalin pelosta...” (4/67) vai onko vapautumisen jälkeen vuorossa jälleen joku, joka sanoo että runoilija on eittämättä löytänyt aidon äänen(sä)? käynnissä olevan kumouksen kaava entä pitäisikö tämän katsauksen lopuksi olla jälleen huolissaan, kun suomen kustannusyhdistyksen tuoreimman tilaston mukaan koti- ja ulkomaisten runojen (ja näytelmien) nimikemäärä on tippunut 22,7 prosenttia samaan aikaan kun kaikilla muilla kaunokirjallisuuden sektoreillä näkyy 2,7 – 19,3 prosentin nousu. pitäisikö nyt todeta uuteen ääneen kuulumattoman runoilijan tommi parkon sanoin: ”suomalainen runous voi hyvin kun minun runoni on julkaistu. se on kriisissä kun minun runoni eivät kelpaa.” (motmot 1997) ei tarvitse huolestua, vastaa google-runogeneraattorin

synnyttäjä leevi lehto uuden itämaan kirjallisuuslehden särön ensimmäisessä numerossa. tietotekniikka moninkertaistaa runoudenkin mahdollisuuksia. netissä voi julkaista kuka hyvänsä, ja vaikka valmis kokoelma on vapaasti luettavissa, silti se halutaan painaa runokirjaksi kirjahyllyyn, kuten on todettu nihil interitin ja kirja kerrallaan -kustantamon poesia-julkaisusarjassa. käynnissä olevan kumouksen kaava voisi olla yksinkertaisesti ctrl-c+ctrl-v: kopio ja liitä. esimerkiksi janne nummelan esikoisessa lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli (poeesia 2006) runot ovat ehkä 80--90prosenttisesti googlattuja. tuloksena on "moneuden siirtyminen toiseen moneuteen", kuten gilles deleuzea lainaten todetaan kokoelman takakannessa. niin kauan kuin sähköä riittää ja nettiä ei sensuroida, voin panna merkit peliin ja kehittää omia leikkejä valmiiden kirjoitusten sijaan, sivulle ja sisään. runouden uudet eväät kunkin lukijan ja kirjoittajan halujen toteutuksena lähestyvät roland barthesin käsitystä siitä, että lukemista on mahdotonta vapauttaa ellei samalla hengenvedolla vapauteta kirjoitusta. virkaanastujaisluennossaan hän esitti, että dante kirjoitti jumalaisen näytelmän toscanan murteella eikä virallisella kielellä, koska hän luotti halun totuuteen: ”jokaisen yhteiskunnan tulisi antaa tällainen ylellinen vapaus kansalaisilleen: yhtä paljon kieliä kuin haluja – ehdotus on sikäli utopistinen, että mikään yhteiskunta ei ole

vielä valmis myöntämään monien halujen olemassoloa. yksikään kieli ei saa sortaa toista; tulevien subjektien ei pidä enää katua tai torjua kokemaansa ’nautintoa’ siksi, että omistaa kaksi kielen ilmentymää, joista valita – seuraten perversioita, ei lakia.” barthesin tekijän kuoleman jälkeisen nautintoutopian lähestyminen netissä ei varjele vallalta: kielen utopia otetaan talteen utopian kielenä, joka on laji siinä kuin muutkin. yksikään kirjailija, joka on lähtenyt melko yksinäiseen taistoon kielen valtaa vastaan, ei ole voinut tai voi välttää vallan otetta. utopian lähestymiseksi tarjolla olevista avantgardismeista stan apps on kiteyttänyt kuusi lähestymiskulmaa, jotka kopioin ja liimaan teemu mannisen blogista: 1. romantiikka = transsendentti individualistinen näkökulma / runoilija näkee maailman korkealta yläpuolelta, näkee, mikä on pielessä, ja ilmaisee miten asioiden pitäisi olla tai miten ne tulevat olemaan. 2. dada = transpersonaalinen jälkirationaalinen näkökulma / runoilija kokee maailman hädän, kuvotuksen tai tunteettomuuden läpi, ei tunnista itseään tarjotuista maailman kuvauksista ja kuvaa itse maailmaa kuvailemalla kollektiivisia mielentiloja jotka ovat irrationaalisia, eksentrisiä tai provosoivalla tavalla epänormaaleja. 3. surrealismi = transsendentti jälkirationaalinen näkökulma / runoilija kokee maailman korkealta yläpuolelta, näkee

mikä on pielessä tarjotuissa maailman kuvauksissa, ja ilmaisee millaisia tulevaisuuden mielentilojen pitää olla tai millaisia ne tulevat olemaan. 4. beat = transpersonaalinen poliittis-uskonnollinen näkökulma / runoilija kokee, että yhteiskunta on kurinpitojärjestelmä jonka asettamat ilmaisun rajoitukset luovat rajoituksia havainnoille, tahtoo purkaa ilmaisulle asetetut sosiaaliset esteet jakaakseen toisten kanssa ilmestyksellisen uskonnollisen ja/tai poliittisen agendan, ja ilmaisee millaisia tulevaisuuden mielentilojen ja sosiaalisten normien pitää olla tai millaisia ne tulevat olemaan. 5. l=a=n=g=u=a=g=e = transpersonaalinen poliitiskieliopillinen näkökulma / runoilija kokee, että maailma on kielellisesti jäykkä kurinpitojärjestelmä jonkaasettamat ilmaisun rajoitukset luovat rajoituksia havainnolle, tahtoo purkaa maailmasta tarjotut kuvaukset ja kuvaa sitä tavoilla, jotka ovat tahallisesti vastakkaisia sosiaalisesti hyväksyttyjen kielellisten normien suhteen. 6. flarf = transpersonaalinen poliittisesti pahoinvoiva näkökulma / runoilija kokee, että maailma on kielellisesti moninainen sekoitus kuvottavia ja neuvottomia poliittisia näkökulmia joita vallanpitäjät manipuloivat jakaakseen kansan; runoilija tahtoo samalla sekä juhlia näiden näkökulmien moninaisuutta että tuomita niiden osallisuuden pahansuopien poliittisten päätösten mahdollistamisessa, onnistuu molemmissa manipuloimalla

ja lainaamalla kaapattua tekstiä.