Gadamer

Rene Gothoni Kut Hermeneutiikka essee Anu Kumpulainen Lukuelämykseni teoksesta Gadamer Hermeneutiikka oli yllättävän mielenkiintoinen ja positiivinen. En aluksi edes tiennyt, mitä hermeneutiikka tarkoitti, ja erään ystäväni isä oli kerran yrittänyt selittää sanan merkitystä minulle nuorempana, mutta tuloksena oli vain hämmentynyt ja kapulakielen vääristämä käsittämätön kummajainen. Täydellinen esimenrkki hermeneuttisesta ongelmasta, toisin sanoen! Hermeneutiikka liittyy myös läheisesti tutkimusaiheeseeni, uuteen paradigmaan. Siinä Peter Russell mm. selittää, kuinka maailma on olemassa vain omassa mielessämme, emme voi koskaan tuntea todellista maailmaa, vain sen, mitä aistimme meille siitä välittävät. Pelkistetysti ilmaistuna, me olemme itse luoneet maailman, maailman, joka samalla on vain inhimillisen tietoisuutemme heijastumaa. Tämä kysymys on askarruttanut minua ja olin iloinen löytäessäni Kantin, Gadamerin ja muiden hermeneutiikan edustajien ajatuksia aivan samoista asioista. Luulen, että kysymys on pitkälti tietoisuudesta ja tietoisuuden luonteesta, mutta tätä ei hermeneutiikan kielestä löydä. Puhumme merkityksistä. Puhumme ymmärtämisestä ja kyvystä välittää tietty sanoma puhtaasti eteenpäin. Mieli sentään mainitaan, mutta mittä on mielen tuolla puolen. Mieli ei ymmärrä, se vain analysoi. Mikä meissä ymmärtää on tietoisuus. Tietoisuutta emme tunne, voimme vain löytää sen heijastumia, ja heijastumat ovat tässä tapauksessa kieli, ymmärtäminen ja merkitys. Tämä ajatusleikki vei meidät myös itseäni pitkään askarruttaneen ongelman ääreen, eli kysymykseen tieteen ja yleensä tiedon objektiivisuudesta. Onko mahdollista saavuttaa objektiivista tietoa maailmasta? Koko ajattelutapamme perustuu länsimaisessa kulttuurissa joko-tai ajatteluun. On olemassa vain yksi oikea uskonto, vain yksi oikea tiede ja yksi oikea kulttuuri-l’änsimainen kulttuuri. Kaikki asetetaan tähän tärkeys ja paremmussjärjestykseen ja ne, jotka jäävät tämän järjestelmän ulkopuolelle, ohitetaan ja mitätöidään. Länsimainen kulttuuri ei koskaan ole ollut aidosti avoin muille totuuksille tai kulttuureille, vaan on ollut eräänlaisen ylemmyydentunteen läpäisemä. Tämä ylimielisyys on johtanut myös länsimaisen tiedekäsityksen vääristymiseen, jossa on etsitty sitä yhtä ja oikeaa totuutta ja teoriaa. Ongelmana on vain se, että tiede on prosessi, joka muuttuu ja kehittyy jatkuvasti. Tiede heijastaa ihmiskunnan tioetoisuutta ja tiedon karttumista. Tietoa on kerätty tietyiltä aloilta valtavasti, toisilta hyvin vähän. Yhteiskunnan ja politiikan kytköksistä tieteeseen on syntynyt muotivirtauksia, erilaisia

tieteenaloja, joita rahoitetaan ja joita tuetaan, kun taas toiset tieteenalat ovat joutuneet pannaan ja kyseenalaiseen valoon, koska ne eivät ole tukeneet vallallaolevaa käsitystä tieteestä ja todellisuudesta. Uuden tieteen perusteella on kuitenkin olemassa monta totuutta. Sana todellisuus voidaan määritellä kahdella eri tavalla. Ensimmäisen, yleisen käsityksen mukaan todellisuus on se, miten asiat ovat. Toinen selitys on, miten tietty henkilö kokee asian olevan, eli silloin subjektiivinen todellisuus astuu kuvaan mukaan. Mitä merkitsisi omalle kulttuurillemme se, että käsitys todelllisuudesta muuttuisi käsittämään myös muita totuuksia. Matematiikassa ja fysiikassa on luonnollista puhua muista ulottuvuuksista. Miksi sitten käsityksemme todellisuudesta ei voisi olla samalla tavalla monitasoinen ja ulotteinen? Jokainen voi luoda oman todellisuutensa. Oma ajatteluni onkin johtanut minut uskomaan, että todellisuus, se, mitä on totta tietylle henkilölle, ei ole välttämättä totta toiselle. Johtuen tietoisuutemme eroista ja kulttuurimme ja kasvatuksemme leimasta tieteoisuudessamme, emme yksinkertaisesti voi olla samasta muotista valettuja. Emme ulkoisesti, emmekä sisäisesti. Ymmärtäminen on kaleidoskooppimaista, jossa eri assosiaatiot ja kuvat lujovat uusia kokonaisuuksia jatkuvasti. Ymmärtäminen on kehittyvä prosessi, joka heijastaa niin kulttuurillisia kuin sosiaalisia ja uskonnollisiakin aineksia. 1. Gadamerin käsitys totuudesta hengentieteissä Gadamer nimittää humanities, eli humanistisia tieteitä hengentieteiksi. Nämä hengentieteet ovat gadamerin mukaan tärkeitä siksi, että ihminen tarvitsee totuutta. Mutta pystyvätkö ne todella tyydyttämään ihmissydämen totuuden tarpeen? Tutkimalla ja ymmärtämällä historian kaukaisia ajanjaksoja, ne kuitenkin laajentavat ihmiskunnan henkistä horisonttia omasta menneisyydestään. Gadamer suhtautuu kriittisesti myös nykyajan tietoon ja ihmisen kykyyn arvioida vastaanottamaansa tietoa kriittisesti. Gadamerin mukaan oivaltaessamme,että myös oman aikamme liikkeellepanevat historialliset ja yhteiskunnalliset mahdit ehdollistavat kaikea tietoa,ei uskomme tietoon heikkene vain teoriassa, vaan myös käytännössä tietomme itse asiassa osoittautuu suojattomaksi aikakautemme tahtoa muokkaavien mahtien edessä. Vaarana onkin gadamerin mukaan, että nämä valjastavat hengentieteet palvelukseensa ja arvioivat niitä vain niiden yhteiskunnallisen, poliittisen, uskonnollisen tai muun kyseenalaisen arvon perusteella.

Gadamerin mukaan onkin tärkeää, että sovellamme vastaanottamaamme tietoon inhimillisiä tekijöitä, kuten muistia, mielikuvitusta, tahdikkuutta, taiteellista hienotunteisuutta ja elämänkokemusta. Gadamerin mukaan on myös vaikea kehittää ehdottoman varmaa mittapuuta, jolla aito tieteellisyys voidaan erotta Gadamerin sanoin "tyhjänpäiväisestä tärkeilystä". Nykyihmisen heikkous onkin Gadamerin mukaan naiivi usko historiallisen metodin objektiivisuuteen. Mitä me itse olemme, ja mitä ääniä pystymme menneisyydestä kuulemaan, ei Gadamerin mukaan ole satunnaista tai mielivaltaista. Pohjimmiltaan olemme itse sitä,mitä me historiallisesti tiedämme. Hengentieteiden tietoon kuuluu aina myös tietoa itsestä. Missään ei erehtymisen vaara ole suurempi kuin tiedossa itsestä, mutta myöskään ei ole mitään muuta tietoa, jossa onnistuminen Gadamerin mukaan on ihmisenä olemiselle merkityksellisempää. Perinteen on annettava sysäys, joka auttaa meitä ylittämään itsemme. Siksi emme saa keskittyä tutkimaan ensisijaisesti harmittomia asioita, jotka vastaavat odotuksiamme. Odotustemme vastaisesti meidän on oivallettava,mitä uusia sysäyksiä perinne voi antaa. Harmittomaan tutkimukseen panostamisen sijasta Gadamer haastaa tunnistamaan uusia ja hedelmällisiä asioita, joita emme itse näe,koska katseemme suuntautuu omaan tiehemme. Tätä vaikeaa tehtävää ei voi täyttää vain säilyttämällä perinnettä, tehtiinpä tämä kuinka suvaitsevasti tahansa. Järjestyneessä yhteiskunnassa jokainen intressiryhmä hankkii itselleen niin paljon etua,kuin sen taloudellinen ja sosiaalinen valta vain sallii. Se arvottaa tieteellistä tutkimusta sen perusteella,miten tutkimustulokset hyödyttävät tai haittaavat sen omaa valtaa. Juuri luonnontieteilijä tietää, että hänen tutkimustuloksiaan tuskin hyväksytään, elleivät ne sovi yhteen vallitsevien intressien kanssa. Näin taloudellisten ja yhteiskunnallisten pyyteiden paine on tieteen rasitteena. Tässä vaarana on pitää totena sitä, mikä vastaa vallan intressejä. Hengentieteelliseen humanistiseen tutkimukseen iskostuneen epävarmudeen johdosta on toisten hyväksyvällä mielipiteellä niissä erityistä painoarvoa. He saattavat tiedostamattaan tavoitella sitä,että heidän tutkimuksensa sopisi yhteen yleisen mielipiteen kanssa ja löytäisi julkisuudessa vastakaikua. Gadamerin mukaan tutkija pyrkiikin asettumaan kannalle, joka olisi suotuisa tutkimuksen julkiselle

vaikutukselle. Gadamerin mukaan omalle ajallemme on leimallista,että tästä yleisestä heikkoudesta on muokattu vallankäytön järjestelmä. Se, jolla on valta päättää uutistiedotuksen teknisten välineiden käytöstä,ei ratkaise vain, mitä voidaan julkaista, vaan Gadamerin mukaan julkisuutta ohjailemalla hän voi manipuloida myös yleistä mielipidettä omiin päämääriinsä. Koska arvostelmamme ovat Gadamerin mukaan paljon riippuvaisempia ulkoisista tekijöistä, kuin mitä valistukseen perustuva omakuvamme antaa ymmärtää, on tämä vallan väline pirullisen tehokas. Ellei tutkija nimittäin tunnusta omaa riippuvaisuuttaan, vaan pitää itseään vapaana sitä kuitenkaan olematta,hän tahtomattaan ajautuu lujittamaan omia kahleitaan. Humanististen tieteiden tieto itsestä estää kuitenkin Gdamerin mukaan luulemasta, että tieteellisyyden lisääminen auttaisi ne tuloksiin, joihin ne toistaiseksi eivät vielä ole ytäneet. Ihanne täydellisestä valistuksesta kumoaa näin itse itsensä. Tieteellisessä työssä niiden olisi muistettava oma äärellisyytensä ja historiallinen ehdollisuutensa, sekä vältettävä sortumasta valistuksen itseriittoiseen omahyväisyyteen. Ne eivät voi myöskään Gadamerin mukaan vetäytyä vastuusta, joka syntyy niiden vaikutuksesta tieteen ulkopuolella. Tietoa hankkiessaan ihmisen sielu sisäistää sen välittömästi. Näin sielu oppii vastaanottamastaan tiedosta aina jotain, riippumatta siitä, onko tämä tieto eduksi tai haitaksi. Myös Sokrates varoittaa nuorukaista luottamasta harkitsematta erään aikanaan ihaillun sofistin opetuksiin. Hän oivaltaa myös, että oikealla valinnalla on tällöin ensiarvoinen merkitys. Niillä ei ole toden ja väärän erottamiseen muuta keinoa kuin logoi eli keskustelu , jota ne itse käyvät. Se voi kuitenkin olla paikka myös korkeimmalle totuudelle, jonka ihminen voi saavuttaa. Tästä seuraa kysymys, mitä on totuus? Valtiolle on Gadamerinm mukaan yhdentekevää, mikä on totta. Gadamer muistuttaa, että olisi harhaa uskoa,että nykyvaltioissa tätä ongelmaa ei enää ole, koska niissä periaatteessa tunnustetaan tieteen vapaus. Tieteen vapauteen vetoaminen jää kuitenkin vain vaaralliseksi abstraktioksi. Asian pirullinen kääntöpuoli on Gadamerin mukaan siinä, että ottaessaan huomioon sanojensa suuren vaikutuksen, tutkija joutuu kiusaukseen sanoa ja pitää totena sitä,mitä yleinen mielipide tai valtion valtaintressit hänelle sanelevat. "Mitä on totuus?" määrää elämäämme nykyäänkin Pilatuksen sille antamassa ristiriitaisessa merkityksessä. Gadamer muistuttaaakin tieteen epäilemisen tärkeydestä. Hänen mukaansa tiede aina vaatii ja antaa todistuksia, mikä tekee siitä

suvaitsemattoman johtuen halusta todistaa, että hänen sanansa ovat välttämättä totta. Se periytyy Gadamerin mukaan "rappiosta, joka syntyi Sokrateen keksiessä dialektiikan". Sitä ennen ei maailmassa vielä ollut "todistelemisen hävyttömyyttä", vaan ylevä itsevarmuus antoi ohjeita ja puhui ilman todistuksia. Gadamer kysyykin, onko tiede totuuden viimekätinen ratkaisuperuste ja ainoa tyyssija, kuten se itse väittää? Tiede on Gadamerin mukaan vapauttanut meidät monista ennakkoluuloista ja harhoista. Sen totuusvaatimus tarkoittaa koettelemattomien ennakkoluulojen kyseenalaistamista ja aiempaa parempaa tietoa siitä, mitä on. Gadmer kysyykin, voidaanko kysymys totuudesta ylipäänsä asettaa koko laajuudessaan tieteen omien ennakkoedellytysten pohjalta, jotka tiede meiltä kieltää, mutta joihin on kuitenkin vastattava? Tiede saattaa tällaiset kysymykset huonoon valoon ja leimaa ne mielettömiksi, sillä mielekästä on tieteelle vain se,mikä täyttää totuuden hankkimisen ja varmentamisen metodiset vaatimukset. Tieteen totuusvaatimusta on kritisoitu kuitenkin etenkin uskonnon, filosofian ja maailmankatsomusten piirissä. Skeptikot viittaavat näihin alueisiin tieteen vastakohtana, unohtaen, että niiden pyrkimys on ainostaan muistuttaa tieteellisen erikoistumisen ja metodisen tutkimuksen rajallisuudeesta elämän ratkaisevia kysymyksiä tarkasteltaessa. Tämä johtaa Gadamerin mukaan kuitenkin totuuden ja tieteen sisäisen suhteen ongelmaan. Aluksi on arvioitava sitä tosiasiaa, että totuus on kytkeytynyt ensisijaisesti tieteeseen. Tiede muodostaa länsimäisen sivilisaation omalaatuisuuden ja ennen pitkää myös sen hallitsevan ykseyden. Tieteen ja totuuden yhteyden käsittämiseksi on kuitenkin palattava länsimäisen tieteen juurille sen kreikkalaiseen alkuperään. 2. Kreikkalainen kulttuuri tieteen kehityksen kehtona Kreikkalainen tiede oli uutta verrattuna kaikkeen,mitä ihmiset sitä ennen olivat tienneet ja vaalineet tietona. Kehittämällä tieteen kreikkalaiset erottivat länsimaat itämaista ja saattoivat ne omalle tielleen. Pyrkimys tietää ja tutkia tuntematonta, omituista ja ihmeellistä sekä yhtä ainutlaatuinen todeksi väitettyjen kertomusten epäily saivat kreikkalaiset luomaan tieteen. Valaisevaksi esimerkiksi Gadamer ottaa seuraavan asiaa kuvaava Homeros-katkelman: "Aletheian tarkoittaa peittämättömyyttä. Oliot ovat peitettynä ja salattuna, joten totuus on hankittava varkain. Peitettynä ja salattuna oleminen kuuluu yhteen. Oliot ovat luonnostaan peitettyjä. Ihmisen

puhe ei välitä vain totuutta,vaan tuntee myös harhan, petoksen ja luulottelun. Tosi oleminen ja tosi puhe kuuluvat siis alkuperäisesti yhteen. Logos tarkoittaa puhetta, järkeä. Jotain asetetaan esille,näin se on esillä ja välitetään toiselle niin kuin se ilmenee puhujalle itselleen." Gadamerin mukaan totuus samastetaan yleisesti ajattelun vastaavuuteen asian kanssa. Filosofiassa tätä nimitetään todeksi lauseeksi, sillä puhe voi olla tosi myös muilla tavoin. Totuuden paikka on siis arvostelma. Se kuitenkin kehkeytyi Gadamerin mukaan kreikkalaisesta, logosta koskevasta opista ja toimii perustana tämän opin kehittämiselle aina uuden ajan tiedekäsitteeseen. Matematiikasta tuli Gadamerin mukaan kaiken tieteen esikuva. Uuden ajan tiedteessä ajatus metodista tuli hallitsevaksi. Tiedon ihanne määritellään metodin käsitteellä tiedon polun kulkemiseksi niin tietoisesti,että samaa polkua voi kulkea yhä uudelleen. Methodos tarkoittaakin "seuraamisen tietä". Mahdollisuus seurata samaa tietä aina samalla tavalla kuin sitä on kuljettu aikaisemmin. Tiedon arvottamisen mittapuu ei enää uuden ajan tieteessä ole sen totuus, vaan sen varmuus. Descartesin varmuussäännön klassisesta muotoilusta saakka on modernin tieteen varsinaisena eetoksena Gadamerin mukaan ollut, että totuuden ehdot täyttää vain se, mikä vastaa varmuuden ihannetta. Verifikaation ihanne, eli tiedon rajaaminen siihen, mikä voidaan varmistaa jälkikäteen,toteutuu Gadamerin mukaan toistamisessa. Modernin tieteen kulkua ohjaavista laeista kasvaakin kokonainen suunnittelun ja tekniikan maailma. Sivilisaatiomme ja sen teknistymisen tuottamien ongelmien ydin ei Gadamerin mukaan suinkaan ole siinä,että tiedolta ja käytännön sovellutukselta puuttuisi välittävä tekijä. Tieteen tietämistapa itse tekee tällaisen tekijän mahdottomaksi. Tieteestä on itsessään näin Gadamerin mukaan tullut tekniikkaa. Nykyinhen moderni fysiikka edellyttääkin yhä Gadamein mukaan antiikin metafysiikkaa. Koko länsimainen sivilisaatiomme perustuu Gadamein mukaan tieteelle. Tämä vaikeuttaa tieteissä tematisoidun tiedon taakse pääsemistä. Todistamista ei aina Gadamerin mukaan voikaan pitää enää ainoana oikeana keinona saada toiset oivaltamaan tarkasteltu asia. Kukin meistä ylittää silloin tällöin objektivoinnin rajat, joiden sisälle väitelause loogisen muotonsa puolesta kuuluu. 3.Totuuden suhteellisuus ja haasteet nykymaailmassa Ymmärtääksemme objektiivisuuden vaatimuksen rajallisuutta,

Gadamer muistuttaa, että me elämme jatkuvasti viestintämuodoissa, joissa välitetään objektivoimattomissa olevia merkityksiä. Kieli, johon myös runoilijoiden kieli kuuluu, tarjoaa meille näitä viestintämuotoja. Gadamer pohtii ongelmaa, jossa tiede toisaalta vaatii subjektiivisen kokemuksen satunnaisuuden ylittämistä objektiivisella tiedolla ja kysyy, onko objektivoitavuus väitelausetotuuden ja arvostelman luonteen johdosta tieteessä itsessäänkin rajallista? Gadamerin mukaan olemme totuutta kysyessämme aina väistämättä oman hermeneuttisen tilanteemme rajoittamia. Siksi olemme kyvyttömiä oivaltamaan monia totuuksia, koska ennakkoluulot rajoittavat meitä tietämättämme. Johtuen muodin voimakkaasta vaikutuksesta kulttuurissamme, Gadamerin mukaan on luonnollista, että muodilla on vaikutusta myös tieteessä. Tiedostamattomat ennakkoedellytyksemme vaikeuttavat pääsyä näiden edellytysten ylitse, jotta voisimme kokeilla uusia edellytyksiä ja saada todella uusia oivalluksia. Tiedemaailmaa rasittaakin Gadamerin mukaan nykyisin yhä enemmän byrokratisoituminen. Tämä tieteen kulttuuritauti rajoitaa huomatavasti tietämismahdollisuuksiamme, jotka kreikkalainen tiede kehitti. 4. Kreikkalaisen tieteen dialektiikka nykytieteen pohjalla Moderni tiede onkin Gadamerin mukaan vain radikalisoinut kreikkalaisen tieteen lähtökohtaa, logoksen, väitelauseen ja arvostelman käsitteitä. Sitä ohjasi kaikenkattavan ilmaisemisen ihanne, dialektisen prosessin totaliteetti, pyrkimys absoluuttiseen tietoon. Gadamer painottaa ymmärtämisen dialektista luonnetta, joka perustuu kysymykseen ja vastaukseen. Gadamerin mukaan väitelauseen ymmärtämisen ainoa mittapuu on peräisin kysymyksen ymmärtämisestä, johon se vastaa. Ratkaiseva tekijä, joka seuloo tieteessä esille todellisen tutkijan, onkin Gadamerin mukaan kyky nähdä kysymyksiä. Kysymysten näkeminen tarkoittaa kykyä murtaa vakiintuneita ennakkomielipiteitä, jotka hallitsevat ajatteluamme ja tietoamme suljetun, läpäisemättömän kerroksen tavoin. Vasta kyky murtaa niitä niin,että näkee uusia kysymyksiä ja löytää uusia vastauksia, tekee Gadamerin mukaan todellisen tutkijan. Pragmatismissa tärkeää on vain selviytyminen kussakin tilanteessa. Kysymyksellä ja vastauksella on omassa väiteluonteessaan hermeneuttinen funktio : ne puhuttelevat. Väitelauseessa voikin Gadamerin mukaan olla totuutta vain, jos se puhuttelee.

Jaspersin kehittämän viestinnän filosofian mukaan tieteellinen välttämättömyys törmää rajoihinsa inhimillisten elämänkysymysten, kuten äärellisyyden, historiallisuuten, syyllisyyden ja kuoleman, eli niin sanottujen "rajatilanteiden" kysymysten kautta. Viestinnän tarkoitus näissä ei enää ole tiedon välittäminen aukottomien todistusten avulla, vaan eräänlaista eksistenssin kanssakäymistä toisen eksistenssin kanssa. Gadamerin mukaan todellinen elävän elämän kanssakäyminen on sitä, että kun ihminen puhuu, niin häntä puhutellaan ja hän on minä, joka vastaa sinälle. Ei kuitenkaan riitä asettaa eksistenssin totuuden käsitteen vastakohdaksi tieteellistä totuutta, jonka luonne on anonyymi ja yleinen. Vasta Heideggerin kysymys totuuden olemuksesta ylitti subjektiivisuuden ongelmat. "välineestä" "teoksen" kautta "esineeseen". Lippsin hermeneuttinen logiikka ei Gadamerin mukaan kuitenkaan muodosta varsinaista hermeneutiikkaa, mutta korostaa kuitenkin onnistuneesti kielen sitovuutta sen loogisen rakenteen ohella kaikessa ymmärryksessä. Jokaisella väitelauseella on siis Gadamerin mjukaan tilannehorisontti ja puhutteleva funktio. Tästä seuraa pidemmälle menevä päätelmä : kaikkien väitelauseiden historiallisuus pohjautuu oman olemisemme perustavanlaatuiseen äärellisyyteen. Väitelause on enemmän kuin esillä olevan asiaintilan nykyistävää esittämistä. Se kuuluu historiallisen olemassaolon kokonaisuuteen ja on samanaikainen sen kanssa,mikä siinä on nykyistetty. Kun haluamme ymmärtää perinteen meille välittämiä lauseita, yritämme historiallisin tuumailuin selvittää, missä ja miten lauseet sanottiin, sekä mikä motivaatio oli niiden taustalla, eli mikä on niiden varsinainen merkitys. Nykyistääksemme lauseen sellaisenaan meidän on nykyistettävä myös sen historiallinen horisontti. Ei kuitenkaan kuvata riittävän tarkasti sitä,mitä me tosiasiassa teemme. Filologia ei Gadamerin mukaan olekaan pelkkää historiallista tutkimusta, sillä historiatiede itsekin on Gadamerin mukaan ratio philosophandi eli tie totuuden tietämiseen. Tämä kärjistyy Gadamerin mukaan nykykansojen monikielisyydessä ja siitä sukeutuvista jatkuvista väärinymmärryksistä ja epäselvyyksistä. Metakielen kysymys voidaan ottaa esille, mutta tämä ei auta, jos ei tunnusteta toisia asioita, jotka ovat yhtä lailla olemassa ja koetaan? Tiedon todistettavuuden ihanteeseen päästään Gadamein mukaan kuitenkin vain harvoin. Totuuden tietäminen suhtautuu sanottavissa olevaan tavalla, jota ei voi mitata väitelauseiden todistettavuudella. Mikä on näin lopullinen vaikutelma tieteellisestä työstä? Hengentieteiden suurimmat ja hedelmällisimmät saavutukset ovat

kaukana verifikaation ihanteesta. Tällä on myös filosifista merkitystä. Hedelmällisen tutkijan on vallankumouksellisesti protestoiden sivuutettava kaikki, mikä tieteessä on siihen asti pätenyt. Mikä mahdollistaa tieteen, voi samalla myös estää tieteellisen tiedon hedelmällisyyttä. 5. Historiallisuuden ja kielen ongelma Historiaa kirjoitetaan aina uudelleen, koska nykyhetki määrää meitä, Gadamer muistuttaa. Historiallisen tietoisuuden itsekäsityksen tavoite olisi Gadamerin mukaan samanaikaisuuden osoittaminen erittäin dialektiseksi ongelmaksi. Historiallinen tieto ei ole koskaan pelkkää nykyistämistä. Toisaalta ymmärtäminenkään ei ole vain merkitysmuodostelman jäljittelevää konstruktiota, tiedostamattoman tuottamisen tietoista tulkintaa. Toistensa ymmärtäminen tarkoittaa Gadamerin mukaan ennemminkin keskinäistä ymmärtämistä samassa asiassa. Kierkegaardin ajattelussa etäisyys menneisyyteen kumoutuu säilyen samanaikaisuudessa. Gadamer arvelee juuri kielen rakentavan alati synteesiä menneisyyden horisontin ja nykyhorisontin välillä. Hänen mukaansa ymmärrämme toisiamme puhumalla toistemme kanssa, mutta puhumalla usein toistemme ohi. Tässä ristiriitaisessa kanssakäymisessa samoilla sanoilla tarkoitetut asiat tulevat kielenkäytössä lopulta yhdessä silmiemme eteen. Kielellä onkin Gadamerin mukaan oma historiallisuutensa. Jokaisella meistä on oma kielensä,muttei kuitenkaan kaikille yhteinen kieli. Tämä ei Gadamerin mujkaan kutienkaan ole ongelma. Sen sijaan on ihme, että pystymme ymmärtämään toisiamme yksilöiden, kansojen, jopa eri aikojen rajojen yli, vaikka meillä kaikilla on eri kieli. Tämä ihme liittyy Gadamerin mukaan selvästi myös siihen, että myös asiat, joista puhumme, näyttäytyvät meille yhteisinä puhuessamme niistä. Totuudella, eli asioiden peittämättömyydellä, ilmeisyydellä on näin Gadamerin mukaan oma ajallisuutensa ja historiallisuutensa. Näinollen vaikka kuinka tavoittelisimme totuutta, saamme hämmästykseksemme huomata, ettemme voi koskaan sanoa totuutta puhuttelematta toista, antamatta vastausta ja saavuttamatta näin yhteisymmärrystä. Hämmästyttävintä kielen ja keskustelun olemuksessa on Gadamerin mukaan kuitenkin se, ettei toisen kanssa keskustellessa ole itsekään sidoksissa siihen, mitä tarkoitetaan - eli ettei kummankaan näkemys kata koko totuutta, huolimatta siitä, että totuuden kokonaisuus voi kattaa molempien mielipiteet. Gadamer toivookin, että historiallinen

olemassaolo herättäisi kysymyksen kielen ja keskustelun historiallisesta ulottuvuudesta ja merkityksistä, jotka vaikuttavat alitajunnassamme. 6. Gadamerin ajatuksia ymmärtämisen kehästä Gadamerin mukaan antiikin retoriikan perustana oli ajatus, jonka mukaan kokonaisuus tulee ymmärtää yksittäisestä ja yksittäinen kokonaisuudesta. Tekstiä pitää ymmärtää Gadamerin mukaan siitä itsestään. Ymmärtämisen ihme, ei Gadamerni mukaan tarkoita salaperäistä sielujen yhteyttä, vaan osallisuutta yhteiseen merkitykseen. Kaiken ymmärtämisen ja keskinäisen ymmärtämisen päämäärä on yhteisymmärrys tarkastellusta asiasta. Hermeneutiikan tehtävä on aina ollut korjata vajavaista tai häiriytynyttä yhteisymmärrystä. Filologi Ast oli ymmärtänyt hermeneutiikan tehtävän nimenomaan sisällöllisesti : sen tuli eheyttää antiikin ja kristinuskon välinen yhteisymmärrys niin, että antiikki nähtäisiin uudella tavalla totuudenmukaisesti suhteessaan kristilliseen traditioon. Tämä oli uutta verrattuna valistukseen, sillä enää ei yritetty välittää perinteen auktoriteetin ja luonnollisen järjen välillä, vaan yhteen tuli sovittaa kaksi valistuksen ansiosta tiedostettua tradition osatekijää. Ast välttyi Gadamerin mukaan pitämästä historiaa pelkkänä menneisyytenä, ja etsi historiasta sen sijaan nykyhetkeä koskevaa totuutta. Heideggerin eksistentiaalianalyysi antaa ymmärtämisen kehärakenteelle takaisin sen sisällöllisen merkityksen: "Kehää ei saa latistaa kehäpäätelmäksi, vaikka sellainen ehkä suvaittaisiinkin. Kehässä piilee alkuperäisimmän tietämisen positiivinen mahdollisuus, johon tartutaan aidosti vain, jos tulkinnassa ymmärretään, ettei assosiaatioiden ja arkikäsitteiden saa antaa määrätä ennakkoon omaksuttua, ennakkonäkymää ja ennakkokäsitystä. Tulkitsemisen ensimmäinen, alituinen ja viimeinen tehtävä on Gadamerin mukaan varmistaa aiheen tieteellinen tarkastelu työstämällä ennakkoon omaksuttua, ennakkonäkymää ja ennakkokäsitystä asioista itsestään." Heidegger ei näin Gadamerin mukaan esitä vaatimuksia siitä, kuinka ymmärtämisen tulee toteutua käytännössä,vaan hän kuvaa tapaa, jolla ymmärtävä tulkinta toteutuu. Kehällä on ontologisesti positiivinen merkitys. Oikean tulkinnan pitää suojautua Gadamerin mukaan mielivaltaisilta päähänpälkähdyksiltä ja huomaamattomilta, rajoittuneilta ajattelutottumuksilta, ja kohdistaa katse "asioihin itseensä".

Tulkinnan annetaan näin määräytyä asioista. Tämä on Gadamerin mukaan tulkitsijan "ensimmäinen, alituinen ja viimeinen tehtävä". Hänen pitää suunnata katseensa vakaasti asioihin itseensä ja välttää johtamasta itse itseään harhaan. Aina kun hän haluaa ymmärtää tekstiä, hän joutuu luonnostelemaan. Jo ensimmäisen merkityksen paljastuminen tekstissä saa hänet luonnostelmaan ennakolta kokonaisuuden merkitystä. Tuo ensimmäinen merkityskin näyttäytyy vain siksi, että tekstiä luetaan jo tietyin odotuksin sen kokonaisuuden merkityksestä. Tulkitsija tarkistaa ennakkoluonnosta jatkuvasti sen perusteella, mitä syventyminen merkitykseen tuo mukanaan. Näin ymmärretään, mitä tekstissä sanotaan. Jokainen ennakkoluonnoksen tarkistus mahdollistaa merkityksen uuden ennakoivan luonnostelun. Ennen kuin yhtenäinen merkitys vahvistuu yksiselitteisemmin,voi syntyä keskenään kilpailevia luonnoksia edelleen työstettäväksi. Lisäksi tulkitseminen alkaa ennakkokäsitteillä, jotka sitten korvataan sopivammilla käsitteillä. Tämä jatkuva uudelleen luonnosteleminen synnyttää Gadamerin mukaan ymmärtämisessä ja tulkitsemisessa merkityksen liikkeen, mikä vastaa Heideggerin kuvausta. Tulkitsija, joka yrittää ymmärtää, asettuu alttiiksi harhaanjohtaville ennakkonäkemyksille, jotka eivät päde asioihin itseensä. Siksi ymmärtämisen alinomainen tehtävä on seuloa esille oikeat,asianmukaiset luonnokset eli ennakko-otaksumat, jotka voidaan vahvistaa vasta "asioiden" valossa. "Objektiivista" on tässä vain itsensä läpilyövän ennakkonäkemyksen työstäminen. Onkin hyvä, ettei tulkitsija käy "tekstiin" käsiksi oikopäätä, siis omasta valmiista ennakkonäkemyksestään, vaan tutkii nimenomaan ennakkonäkemyksensä oikeutusta eli alkuperää ja pätevyyttä. Gadamerin mukaan mielipiteitä kyllä riittää, ja ne vaihtelevat kaiken mahdollisen välillä, mutta niiden monimuotoisuudellakin on rajansa. Lukija voi pitää vain tiettyjä asioita mielekkäinä ja odottaa tekstiltä vain tiettyjä mielipiteitä. Ohipuhuttaessa ei kuulla, mitä toinen todella sanoo, eikä sitä siksi pystytä suhteuttamaan omaan monisyiseen merkitysodotukseen. Asioita koskeva kysymyksenasettelu määrääkin Gadamerin mukaan tulkintaa alusta pitäen. Tulkitsija, joka haluaa ymmärtää, ei näin Gadamerin mukaan alun alkaenkaan jättäydy oman sattumanvaraisen ennakkonäkemyksensä varaan, jotta voisi visusti ja itsepäisesti sulkea korvansa tekstin sisältämältä näkemykseltä - kunnes se lopulta tulee kuuluville ja kumoaa hänen luulotellun ymmärryksensä. Tulkitsija, joka haluaa ymmärtää tekstiä, antaa pikemminkin vapaaehtoisesti tekstin sanoa hänelle jotain.

Tämä merkitsee käytännössä sitä, että hermeneuttisesti kouliintunut tietoisuus on alusta pitäen vastaanottavainen tekstin toiseudelle. Vastaanottavaisuus ei kuitenkaan edellytä "neutraaliutta" tarkasteltujen asioiden suhteen tai itsensä häivyttämistä, vaan siihen kuuluu omien ennakkonäkemysten ja ennakkoluulojen omaksuminen erottamalla ne tekstin näkemyksistä. Ennalta sitoutumisestaan on kuitenkin oltava Gadamerin mukaan tietoinen, jotta teksti voisi ilmetä omassa toiseudessaan ja vastata ennakkonäkemyksiin omalla asioita koskevalla totuudellaan. Heideggerin teos "Oleminen ja aika" koettelee metafysiikalle suuntaamaansa kysymystä kriittisesti metafysiikan historian tärkeimmissä käännekohdissa. Näin hän vastaa historiallishermeneuttisen tietoisuuden vaatimuksiin. Metodisen tietoisuuden ohjaama ymmärtäminen ei nimittäin Gadamerin mukaan saa toteuttaa ennakointejaan oikopäätä,vaan sen pitää tiedostaa ne, jotta voisi hallita niitä ja ymmärtää näin oikein asioiden itsensä pohjalta. Heidegger tarkoittaa Gadamerin mukaan juuri tätä, kun hän vaatii aiheen tieteellisen tarkastelun varmistamista työstämällä ennakkoon omaksuttua, ennakkonäky-mää ja ennakkokäsitystä asioista itsestään. Gadamerin mukaan aiemmassa teoriassa ymmärtämisen kehärakenne rajoittui aina yksittäisseikan ja kokonaisuuden muodolliseen suhteeseen (kehän objektiivinen puoli) tai kokonaisuuden aavistavaan ennakointiin ja sitä seuraavaan yksityiskohtaiseen setvimiseen (kehän subjektiivinen puoli). Tämän teorian mukaan edestakainen kehäliike tapahtui tekstissä ja kumoutui tekstin täydellisessä ymmärtämisessä. Ymmärtäminen huipentui Gadamerin mukaan siinä, että tulkitsija asettui täysin kirjoittajan asemaan, jolloin tekstin kaikki vieraus ja vierastuttavuus purkaantui. Gadamerin mukaan lukijalla on taipumus pitää kirjoitettua totena. Ihminen ymmärtää hänen mukaansa perinteen tekstejä merkitysodotusten perusteella, jotka ovat peräisin suhteestamme tarkasteltuun asiaan. Vasta jos yrityksemme pitää sanottua totena epäonnistuu, ihminen pyrkii "ymmärtämään" tekstiä toisen mielipiteenä psykologisesti tai historiallisesti. Ennakkoluulo merkityksen täydellisyydestä sisältää paitsi sen,että tekstin pitää ilmaista näkemyksensä täydellisesti,myös sen,että tekstissä sanotaan täydellinen totuus. Näin ymmärtäminen tarkoittaa Gadamerin mukaan ensisijaisesti tarkastellun asian ymmärtämistä ja vasta toissijaisesti toisen esittämän mielipiteen erottamista omasta mielipiteestä ja sen ymmärtämistä. Asian ymmärtäminen, tekemisissä oleminen saman asian kanssa, on Gadamerin mukaan hermeneuttisista ehdoista siksi ensisijaisin. Se

määrää, mitä voidaan ymmärtää yhtenäiseksi merkitykseksi ja mihin täydellisyyden ennakointia siis voi soveltaa. Kuuluminen traditioon, traditio historiallis-hermeneuttisen suhtautumisen osatekijänä saa näin Gadamerin näkemyksen mukaan täyden merkityksensä perustavanlaatuisten, kannattelevien ja yhteisten ennakkoluulojen kautta. Ihmisen ollessa sidoksissa perinteessä ilmaistuun asiaan, hänellä joko on yhteys traditioon, josta perinne puhuu,tai hän löytää tämän yhteyden muulla tavalla. Hän ei Gadamerin mukaan voi kuitenkaan olla sidoksissa tähän asiaan kyselemättömän ja itsestäänselvän samanmielisesti, kuten tradition katkeamaton jatkuminen edellyttäisi. Tämä kulminoituu tuttuuden ja vierauden vastakohtaan suhteessa sanottuun. Näitä ovat Gadamerin mukaan kieli, jolla perinne meitä puhuttelee, ja sana, jonka se meille sanoo. Perinne tarjoaa Gadamerin mukaan aseman tuttuuden ja vierauden välissä. Se edustaa välitilaa traditioon kuulumisen ja historiallisesti tarkoitetun,etäisen ulkokohtaisuuden välissä. Gadamer pohtii myös ajallisen etäisyyden merkitystä ymmärtämiselle. Hän pitää sitä eräänlaisena perustana tapahtumiselle, johon nykyhetkinen ymmärtäminen on juurtunut. Historismin naiivi ennakkooletus, jota Gadamer arvostelee, liittyy käsitykseen, että päästäkseen historialliseen objektiivisuuteen on asettauduttava menneen ajan henkeen ja ajateltava sen käsitteillä ja mielteillä omiensa sijasta. Tämän sijasta Gadamerin mukaan ajallinen etäisyys tulisi tunnistaa ymmärtämisen positiiviseksi ja tuotteliaaksi mahdollisuudeksi. Polveutumisen ja tradition jatkumo täyttää hänen mukaansa tämän etäisyyden. Tekstissä tai taideteoksessa piilevän todellisen merkityksen esiin seulominen on kuitenkin loputon prosessi. Ajallinen etäisyys, jonka avulla seulonta tapahtuu, muuttuu ja kasvaa jatkuvasti, missä piilee Gadamerin mukaan sen tuotteliaisuus ymmärtämiselle. Tavoitteena onkin "antaa ennakkoluulojen kuolla pois ja sellaisten nousta esiin, jotka mahdollistavat todellisen ymmärtämisen". Gadamerin mukaan ajallinen etäisyys ratkaisee hermeneutiikan varsinaisen, kriittisen tehtävän: tosien ennakkoluulojen erottamisen vääristä. Siksi hermeneuttisesti kouliintunut tietoisuus sisältää Gadamerin mukaan historiallisen tietoisuuden. Sen on tiedostettava ymmärtämistä ohjaavat ennakkoluulot, jotta perinteen edustama toisenlainen kanta piirtyisi esiin ja pääsisi oikeuksiinsa. Niin kauan kuin ennakkoluulo määrää meitä, emme tiedä tai edes epäile sen olevan arvostelman. Ennakkoluuloa ei voi ottaa tarkasteluun, jos sillä on meihin lakkaamatta huomamatonta vaikutusta, vaan vain jos se niin sanotusti ärsytetään tulemaan esille.

Gadamerin mukaans perinteen kohtaaminen voi toimia tällaisena ärsykkeenä. Vain se, mikä on ensin hyväksytty omassa toiseudessaan, voi nimittäin houkutella ymmärtämään. Ymmärtäminen alkaa, kun jokin puhuttelee meitä. Tämä edellyttää Gadamerin mukaan omien ennakkoluulojen perusteellista pidättelemistä. 7. Kysymys Kaikkien arvostelmien, mutta erityisesti ennakkoluulojen pidättelemisellä on Gadamerin mukaan loogisesti kysymyksen rakenne. Kysymyksen olemukseen kuuluu mahdollisuuksien arvaaminen ja avoinna pitäminen. Kun ennakkoluulo osoittautuu kyseenalaiseksi - oppiessamme toiselta tai tekstiltä lisää - ei se tästä vielä sivuutu, tehden tilaa toisen tai toiseuden välittömälle pätemiselle. Historiallisessa objektivismissa oletettiin Gadamerin mukaan kuitenkin naiivisti, että tulkitsija pystyisi näin luopumaan itsestään. Tosiasiassa oma ennakkoluulo tulee varsinaisesti mukaan kuvaan sen kautta, että se kyseenalaistetaan täysin. Vasta kun se tulee täysin esille, se vertautuu tekstin ennakkoluuloon, niin että tämäkin voi tulla täysin esille. Historismissa vältettiin Gadamerin mukaan naiivisti tällaista pohdiskelua ja omaan metodiikkaan luottaen unohdettiin oma historiallisuus. Todella historiallisen ajattelun pitää ottaa huomioon myös oma historiallisuutensa. Silloin se ei enää tavoittele historiallisen objektin harhakuvaa, edistyvän tutkimuksen kohdetta. Sitä vastoin kohteessa opitaan Gadamerin mukaan tietämään omasta erottuva toinen ja siten kummatkin. Todellinen historiallinen kohde ei ole kohde, vaan oman ja toisen ykseys, niiden välinen suhde. Sekä historian että historiallisen ymmärtämisen todellisuus ovatkin Gadamerin mukaan olemassa vain tässä suhteessa. Historian varsinainen todellisuus on ymmärtämisessä itsessään, joka on nimetty "vaikutushistoriaksi". Ymmärtäminen on näin Gadamerin mukaan vaikutushistoriallinen tapahtuma, ja voitaisiin todistaa, että hermeneuttinen tapahtuminen kiertää rataansa juuri kaikkeen ymmärtämiseen kuuluvassa kielellisyydessä. 8. Klassinen ja filosofinen hermeneutiikka Hermeneutiikka tarkoittaa Gadamerin mukaan ensinnäkin käytännön taitoa; julistamisen, tulkkauksen, selittämisen ja tulkinnan taitoa. Ymmärtämisen taito perustui Gadamerin mukaan sen varaan. "Hermeneutiikka" käsitteen kaksimielisyys on siinä, että sen jumalten

viestinä ihmisille tuonut sanansaattaja, Hermes, ilmoitti hänen vietäväkseen annetun viestin usein kirjaimellisesti. Sanan maallisessa käytössä hermeneus sai Gadamerin mukaan tehtäväkseen kääntää vieraalla tai vaikeaselkoisella tavalla ilmastu kaikkien ymmärtämälle kielelle. Jos tulkki haluaa tulla ymmärretyksi, hänen on puettava uudelleen sanoiksi se, mitä käännettävässä tekstissä tai puheessa tarkoitetaan. "Hermeneutiikka " siirtää Gadamerin mukaan merkityksen yhdestä maailmasta toiseen; jumalten maailmasta ihmisten maailmaan, vieraan kielen maailmasta oman kielen maailmaan. Hermeneia edustaakin eräänlasita väitelausetta loogisessa mielessä. Hermeneia ja hermeneus saavatkin Gadamerin mukaan tässä puhtaasti kognitiivisen merkityksen ja tarkoittavat "oppinutta selitystä" sekä "tulkitsijaa" ja "kääntäjää". Sen avulla voidaan ymmärtää ja esittää vaikeasti käsitettäviä asioita, kuten vierasta puhetta tai jopa toisen lausumatonta vakaumusta. Gadamerin mukaan Ars, taito-oppi, on pikemminkin käytännöllinen valmius kuin "tiede". Modernin metodi- ja tiedekäsitteen myötä myös sana "hermeneutiikka" sai Gadamerin mukaan uuden merkityksen: metodinen tietoisuus sai aikaan sen, etteivät tieteilijät enää ainoastaan hyödyntäneet tulkinnan taitoa, vaan pystyivät oikeuttamaan tulkintansa myös teorian avulla. Teologiassa "hermeneutiikka" tarkoittaa Raamatuntulkinnan taitoa. Yksi hermeneutiikan tehtävistä oli purkaa jännite vanhassa testamentissa pelastushistoriallisesti tulkitun juutalaiskansan ainutlaatuisen historian ja Jeesuksen Uudessa testamentissa julistaman universalistisen ilosanoman välillä. Hyponoia ("kätketty merkitys") oli alkuperäinen nimitys allegoriselle merkitykselle. Uskonpuhdistuksen myötä palattiin Raamatun kirjaimelliseen merkitykseen. Allegorisesta metodista luovuttiin tai allegorinen ymmärtäminen rajoitettiin niihin tekstin osiin, esimerkiksi Jeesuksen puheisiin, joissa tekstissä esitetty vertaus nimenomaan oikeutti sen. Niiden tarkoitus oli Gadamerin mukaan olla objektiivisia, pysyä lähellä tekstiä ja vapautua subjektiivisesta mielivaltaisuudesta. Hermeneuttisia ponnisteluja ei näin siis motivoi se, että perinne on vaikeasti ymmärrettävissä ja johtaa helposti väärinkäsityksiin. Gadamerin mukaan tarvitaan pikemminkin perinteen uudenlaista ymmärtämistä, kun vallitseva traditio avautuu, tai sitä muutetaan paljastamalla sen hautautunut alkuperä. Peittynyt tai vääristynyt alkumerkitys on löydettävä uudelleen ja uudistettava. Palaamalla alkuperäisiin lähteisiin hermeneutiikka pyrkii Gadamerin mukaan aina ymmärtämään uudella tavalla sen, mikä on vääristynyt, väärinkäytetty tai väärin tulkittu. Tämä ei johda Gadamerin mukaan ainoastaan oikeampaan ymmärtämiseen, vaan myös esikuvien

maineenpalautukseen. Gadamerin mukaan näiden tulkintojen oli määrä avata teologiassa Sanan, humanistisissa tieteissä klassikkojen merkitys. Koko vanhan protestanttisen hermeneutiikan käsitteistö onkin perua antiikin retoriikasta. Melanchton uudisti sitä käänteentekeväksi soveltaen retoriikan peruskäsitteitä kirjallisten teosten tulkimukseen. Schleiermacher käsitti hermeneutiikan universaaliksi opiksi ymmärtämisestä ja tulkinnasta. Hän vapautti sen dogmattisista ja satunnaisista osatekijöistä, jotka kuuluvat siihen vain Raamatuntulkinnassa. Tähän lkiittyi usko keskusteluun omana, epädogmaattisena totuuden lähteenä, jota mikään dogmatiikka ei pysty korvaamaan. Siinä missä Kant ja Fichte pitivät ajattelevan minä spontaanisuutta kaiken filosofian ylimpänä periaatteena, romantiikan edustajat, kuten Schlegel ja Schleiermacher, muokkasivat siitä eräänlaista yksilöllisyyden metafysiikkaa. Ymmärtämisen perusta keskustelussa ja ihmisten keskinäisessä ymmärryksessä antoivat hermeneutiikalle aiempaa syvemmän perustan. "Ymmärtämisen" perustehtävän hoitamiseksi Boeckh erotteli kieliopillisen, kirjallisuus-lajityypillisen, historiallis-reaalisen ja yksilöpsykologisen tulkintatavan, joka tuo esille yleisen kokemuskäsitteen muodossa, jossa se perustuu "tietoisuuden lauseeseen" ja elämyskäsitteeseen. Dilthey edellytti "pyrkimys tietoon yleiskäsitteillä" eli filosofian totuusvaatimus on korvattava "historiallisella tietoisuudella". Tämä dogmaattinen lähtökohta on kuin eri maailmasta Fichten usein väärintulkitun lauseen kanssa, joka on yksiselitteinen kannanotto idealismin puolesta: "Minkä filosofian kukin valitsee, riippuu siitä, millainen ihminen hän on." Diltheyn seuraajien, tuolloin yleiset pedagogis-antropologiset, psykologiset, sosiologiset, historialliset ja taiteen luokittelun osoittautuivat silmin nähden hedelmällisiksi vain siksi, että ne rakentuivat kätketyn dogmatiikan varaan. Typologiat paljastuivat tosiksi vain osittain, sillä ne olivat samalla myös virheellisiä pyrkiessään tavoittamaan kaikkien ilmiöiden kokonaisuuden täydellisesti. Tällainen yritys laajentaa luokittelu kaikenkattavaksi osoittaa väistämättä oman mahdottomuutensa eli menettää dogmaattisen totuutensa ytimen. Weber tunsi äärimmäisen nominalistisen pidättyväisyytensä rajat ja täydensi lähestymistapaansa myöntämällä täysin irrationaalisesti ja yksilön ratkaisuvaltaa tähdentäen, että jokaisen on valittava "oma jumalansa", jota hän haluaa seurata.

Heideggerin Oleminen ja aika- teoksen eksistentiaalifilosofia pystyi hänen mukaansa tarjoamaan neutraalin antropologisen lähtökohdan, josta uskon itseymmärrykselle löytyy ontologinen perustelu. Heidegger kehitti käsitteen "faktisuuden hermeneutiikka". Hän muotoili paradoksaalisen tehtävän tulkita "eksistenssiä" "ajateltava edelläkävijänä." Heideggerille eksistenssi itse oli "ymmärtämistä" ja "tulkintaa", nimittäin itsensä luonnostamista kohti omia mahdollisuuksia. Näin tultiin käännekohtaan, sillä hermeneuttisten ongelmien instrumentaalinen, metodinen merkitys laajeni väistämättä ontologisesti merkitykseksi. "Ymmärtäminen" ei enää tarkoita yhä ihmisen ajattelutoimintaa muiden joukossa - ajattelutoimintaa, jota voidaan kouluttaa metodisesti ja hioa tieteellisesti menettelytavaksi. Sen sijaan se muodostaa ihmisen täälläolon perusliikkeen. Heideggerin tapa luonnehtia ja painottaa ymmärtämistä käsittämällä sen eksistenssin perusliikkeeksi johtaa tulkinnan käsitteeseen. Tämä tulkinnan käsite kehittyi itsetietoisuutta koskevien väitteiden epäilyn pohjalta. Totuus saa uuden merkityksen. Tulkintaprosessi osoittautuu muodoksi tahdosta valtaan ja saa siten GAdamerin mukaan ontologisen merkityksen. Samanlainen ontologinen merkitys luonnehtii Gadamerin mukaan historiallisuuden käsitettä 1900-luvulla - sekä Heideggerilla että Jaspersilla. Historiallisuus ei heidän mukaansa enää vain rajoita järkeä ja sen pyrkimystä tavoittaa totuus. Pikemminkin historiallisuus on positiivinen edellytys totuuden tietämiselle. Absoluuttisen totuuskriteerin vaatimus paljastuu itse abstraktiksi, metafyysiseksi idoliksi ja menettää metodologisen merkityksensä. Dialektiikka yritti oikeuttaa subjektiivisen ja objektiivisen yhteenkuuluvuuden , jonka rajoitukset Heidegger oli teoksessaan Oleminen ja aika paljastanut käsitellessään subjektikäsitteen ontologista ennakoivuutta. Totuuden "tapahtuminen" paljastumisen ja kätkeytymisen yhteispelinä antoi totuuden paljastamiselle - myös ymmärtävissä tieteissä Gadamerin mukaan uuden ontologisen painoarvon. Idealistisen hermeneutiikan psykologinen perusta osoittautui näinollen ongelmalliseksi. Gadamer kysyy, tyhjeneekö tekstin merkitys todella kirjoittajan "tarkoittamaan" merkitykseen? Onko ymmärtäminen vain alkuperäisen tuottamisen tuottamista uudelleen? Tapana oli kuitenkin lukea tämä normatiivisiin tehtäviin ja pitää sitä käytännön sovellutuksena, jolla ei ollut mitään tekemistä "tieteen" kanssa. Tieteen objektiivisuuden väitettiin vaativan, että kirjoittajan mieltä on pidettävä tulkinnan kaanonina. Mutta riittääkö tämä? Musiikki- ja näyttämöteoksissa erotamme hyväksytysti ja sopimattomasti tai

tyylittömästi esitetyt tulkinnat tarkasti toisistaan. Millä oikeudella tämä tulkinnan uudelleentuottava luonne voidaan erottaa tieteellisestä uudelleen tuottamisesta? Tapahtuuko taiteellinen uudelleen tuottaminen tiedostamatta? Uudelleen tuottamisen koko sisältö ei rajoitu vain niihin merkityksiin, jotka tekijä antaa tietoisesti. Ovathan taiteilijoiden tulkinnat omista teoksistaan tunnetusti kyseenalaisia. Yhtä kaikki heidän luomustensa merkitys muodostaa käytännön tulkinnalle tavoiteltavan tehtävän. Sen paremmin taiteellista tulkitsemista kuin tieteellistä tulkintaakaan ei jätetä Gadamerin mukaan puhtaan mielivallan armoille. 9. Juridinen hermeneutiikka tiedon soveltamisen välineenä Gadamer näkee juridisen hermeneutiikan tehtäväksi silloittaa ikuista kuilua asetetun yleisen oikeuden ja konkreettisen yksittäistapauksen välillä. Oikeustieteiden tehtävä onkin näin kaksinainen: sen piti sekä ymmärtää roomalaisia juristeja, että soveltaa roomalaisen oikeuden dogmatiikkaa uuden ajan kulttuuriseen maailmaan. Hermeneuttinen tehtävä liittyikin Gadamerin mukaan dogmaattiseen tehtävään yhtä kiinteästi oikeustieteessä kuin teologiassa. Hermeneuttinen ongelma kuuluu yhtä lailla kaikkeen oikeustieteeseen kuin teologiaan ja sen alituiseen tehtävään, soveltamiseen. Tärkeää on näyttää historiallisen tiedon itsekäsityksen rajat ja palauttaa dogmattisen tulkinnan oikeutus. Tämä edjustaa Gadamerin mukaan vastakohtaa käsitykselle tieteestä ilman ennakkoedellytyksiä. Taiteen aidossa kokemisessa ei soveltamista voi erottaa tietämisestä ja selittämisestä. Tällä on väistämättä seurauksia tieteelle taiteesta. Silti "applikaatio", joka on kaiken ymmärtämisen olennainen osatekijä, ei Gadamerin mukaan merkitse jonkin alun perin itselleen olevan asian jälkikäteistä, ulkokohtaista "sovellutusta". Välineiden soveltaminen ennalta määrättyihin päämääriin ja käyttäytymis-sääntöjen soveltaminen ei Gadamerin mukaan yleisemminkään tarkoita, että käytämme sinänsä itsenäistä, esimerkiksi "puhtaasti teoreettisesti" tuttua asiaa käytännölliseen päämäärään. Pikemminkin väline määrittyy yleensä päämäärästä ja säännöt määrittyvät käyttäytymisestä. Jo Hegel analysoi teoksessaan Phänomenologie des Geistes lain ja tapauksen dialektiikkaa, jossa konkreettinen määritys eriytyy. Ymmärtäminen on Gadamerin mukaan mahdollista vain, kun ymmärtävä asettaa omat ennakkoedellytyksensä koetukselle. Tulkitsijan tuottelias panos kuuluu ymmärtämiseen erottamattomasti. Tämä ei kylläkään Gadamerin mukaan oikeuta subjektiivisen

ennakkositoutuneisuuden yksityisyyttä ja mielivaltaisuutta, sillä kysymyksessä oleva asia - teksti, jota halutaan ymmärtää - on ainoa sallittu mittapuu. Kuitenkin eri aikojen, kulttuurien, luokkien, rotujen, jopa henkilöiden kumoamaton ja välttämätön etäisyys ylittää subjektiivisuuden, luoden kaikkeen ymmärtämiseen jännitteen ja elämän. Näin sekä tulkitsijalla että tekstillä on Gadamerin mukaan oma "horisonttinsa" ja ymmärtäminen tarkoittaa näiden horisonttien sulautumista. Hermeneutiikan ongelmat siirtyivät täten subjektiivis-psykologisista lähtökohdistaan objektiivisesti eli vaikutus-historiallisesti välittyneen merkityksen suuntaan. 10. Kieli hermeneutiikan lähtökohtana Perustavanlaatuinen välittäjä näiden etäisyyksien välillä Gadamerin mukaan on kieli, jossa tulkitsija tai kääntäjä pukee ymmärretyn uudelleen sanoiksi. Sekä teologit että kirjallisuudentulkijat puhuvat kielen tapahtumasta. Tietyssä mielessä hermeneutiikka lähestyy Gadamerin mukaan uuspositivistisesta metafysiikkakritiikistä juontuvaa analyyttista filosofiaa. Kun analyyttinen filosofia ei enää lähde siitä, että "kielen kirous" poistetaan kertakaikkisesti analysoimalla puhetapoja ja tekemällä lauseista yksiselitteisiä keinotekoisten symbolikielten avulla, se ei enää pääse kielen toiminnan ja kielipelien taakse, kuten Wittgensteinin Filosofiset tutkielmat osoittavat. Kielipelikäsitteellä perinteen jatkumoa voi Gadamerin mukaan kuvata vain epäjatkumona. Koska hermeneutiikka ylittää positivistisen naiivin uskon annetun käsitteeseen pohtimalla ymmärtämisehtoja; esiymmärrystä, kysymyksen ensisijaisuutta ja kunkin väitteen motivaatiohistoriaa, se toimii myös positivistisen metodiuskon arvosteluna. Hermeneutiikalla on itsenäinen tematiikkansa. Sen muodollisesta yleisyydestä huolimatta ei ole oikeutettua yhdentää sitä logiikkaan. Tietyssä mielessä universaalisuus on Gadamerin mukaan yhteistä hermeneutiikalle ja logiikalle, tietyssä taas hermeneutiikka on jopa logiikkaa universaalimpaa. Todella eletty puhe täyttää kuitenkin harvoin lauselogiikan tiukat vaatimukset. Puhe ja keskustelut eivät nimittäin ole loogisten arvostelmien mielessä "väitelauseita", joiden yksiselitteisen merkityksen jokainen voi tarkistaa ja toteuttaa, vaan niillä on Gadamerin mukaan myös kulloisestakin tilanteesta määräytyvä puolensa. Ne esiintyvät aina viestintätapahtumassa, josta tieteellinen yksinpuhelu ja todistus ovat vain erityistapauksia. Kieli toteutuu Gadamerin mukaan vuoropuheluna - myös sielun

dialogissa itsensä kanssa, kuten Platon ajattelua kuvasi. Se ei tarkastele väitelausetta vai sen loogisen pätevyyden suhteen, vaan vastauksena kysymykseen: ymmärtävän on ymmärrettävä kysymys, johon väitelause vastaa. Koska kysymyksen merkitys täytyy näin ymmärtää sen motivaatiohistoriasta, on ymmärtämisen ulotuttuva Gadamerin mukaan loogisesti käsitettävän väitelausesisällön ylitse. Näin tieteen kielestä palattiin arkielämän kieleen, kokemusperäisistä tieteistä "elämismaailman" kokemukseen (Hussler). Gadamer näkee johdonmukaisena kehityksen, jossa hermeneutiikan täytyi suuntautua takaisin retoriikan vanhaan traditioon, jonka kanssa se oli jo aiemmin kuulunut tiiviisti yhteen, sen sijaan että se olisi asettunut "logiikan" alaisuuteen. Vico puolestaan oli "modernin" tieteen tavoitteleman monopoliaseman vastaisesti puolustanut vanhaa retorista traditiota, jota hän edusti retoriikan professorina - "modernia" tiedettä hän luonnehti sanalla critica. Kielellä on Gadamerin mukaan hermeneutiikassa keskeinen asema. Se ei ole vain yksi viestintäväline muiden joukossa - vaan sillä on erityinen suhde mahdolliseen järjen yhteisyyteen. Järki toteutuu Gadamerin mukaan kielessä kommunikatiivisesti, kieli ei ole vain "tosiasia" vaan "periaate". Hermeneuttisen ulottuvuuden universaalisuus, tavataan jo Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen merkitysopissa, sillä heidän mukaansa sanamerkkien merkitys ei tyhjentänyt asioiden merkitystä. Gadamerin mukaan tämä oikeutti kirjaimellisen merkityksen ylittämisen. Tässä nykyisen hermeneutiikan ei Gadamerin mukaan ole helppo seurata heitä, koska uutta allegorista tulkintaa ei enää päästetä valtaan. Se edellyttäisi luomisen kielen, jolla Jumala meille puhuu. Silloin ainoastaan puheella ja kirjoituksella ei ole merkitystä, vaan kaikilla inhimillisillä luomuksilla on "merkitys", jonka esiin lukeminen on hermeneuttinen tehtävä. Hegel on ilmaissut tämän ajatuksen opillaan "objektiivisesta hengestä". Taiteen kieli asettaa oikeutetun vaatimuksen tulla ymmärretyksi, mutta lisäksi ihmisen kaikki muutkin kulttuuriluomukset esittävät Gadamerin mukaan tämän vaatimuksen. Näin kysymyksenasettelu laajenee, sillä mikäpä ei kuuluisi kielellisesti muotoiltuun suuntautumiseemme maailmassa? Ihmisen kaikki tieto maailmasta on kielen välittämää. 11. Kielen ensisijaisuus ymmärtämiselle Ensimmäisen kerran ihminen suuntautuu maailmaan oppiessaan

puhumaan. Mutta ei siinä kaikki. Maailmassa-olemisemme kielellisyys jäsentää viime kädessä kaikkea kokemustamme. Induktiivinen logiikka, jota jo Aristoteles kuvaili ja josta Francis Bacon rakensi uusien kokemusperäisten tieteiden perustan, ei liene loogisesti tyydyttävä teoria tieteellisestä kokemuksesta vaan tarvinnee oikaisua. Silti sen läheisyys maailman kielellisen jäsentämisen kanssa on ilmiselvää. Kaikki kokemus toteutuu, kun tietomme maailmasta muokkautuu alituiseen kommunikatiivisesti. Kokemus on aina "tiedetyn tietämistä" paljon syvällisemmässä ja yleisemmässä mielessä. Perinne, jossa elämme, ei näet ole niin sanottu kulttuurinen perinne, joka koostuisi vain teksteistä ja muistomerkeistä ja välittäisi meille kielellisesti muotoillut tai historiallisesti dokumentoidun merkityksen, samalla kun elämäämme todella määräävät tekijät, kuten tuotantoedellytykset, jäisivät sen "ulkopuolelle". Pikemminkin kommunikatiivisesti koettu maailma välittyy - traditur meille jatkuvasti avoimena kokonaisuutena. Perinne ei ole mitään muuta kuin kokemusta. Perinnettä on kaikkialla, missä maailmaa koetaan, tuntemattomuus kumotaan ja jotain valkenee, oivalletaan ja omaksutaan. Filosofisena teoriana hermeneutiikan tärkein tehtävä on loppujen lopuksi näyttää, että vasta tieteellisen tiedon yhdentämistä yksilön henkilökohtaiseen tietoon voi kutsua "kokemukseksi", kuten Polanyi on osoittanut. Ajattelevan kokemuksen perinteenä tulee filosofisen käsitteen työ ymmärtää yhdeksi suureksi keskusteluksi, johon kukin nykyaika ottaa osaa voimatta hallita sitä ylivertaisesti tai repostella sitä kriittisesti. Ongelmahistorian heikkous oli siinä, että filosofian historiaa luettiin vain oman ongelmanäkemyksen tukemiseksi eikä kriittisenä kumppanina, joka paljastaaomien oivallustemme rajallisuuden. Käsitteet, jotka saavat filosofisen leiman ja periytyvät näin eteenpäin, eivät ole muuttumattomia merkkejä ja signaaleja, joilla olisi yksiselitteinen merkitys, kuten matemaattisten ja loogisten symbolijärjestelmien ja niiden sovellutusten merkeillä. Filosofian käsitteet syntyvät kielessä tapahtuvassa maailman tulkinnassa, joka on luonteeltaan viestintäprosessi. Se välittää käsitteitä eteenpäin, muuttaa ja rikastuttaa niitä. Näin ne joutuvat uusiin yhteyksiin, jotka kätkevät vanhan merkitysyhteydet, vajoavat unohduksiin ja heräävät kysyvässä ajattelussa uudelleen eloon. "Käsitehistoria" mahdollistaa kriittisyyden itse käsitteiden käytössä. Niin yksiselitteisiä määritelmiä kiivaasti tivaava maallikko kuin yksiselitteisyyttä peräävä yksipuolinen semanttinen tietoteoriakin ymmärtävät kielen olemuksen väärin: käsitekieltäkään ei voi keksiä tyhjästä, muuttaa mielivaltaisesti, ensin käyttää ja sitten hylätä. Sen juuret ovat siellä, missä me ajattelevina olentoina liikumme kuin

omassa elementissämme. Sitä vastoin terminologian keinotekoisessa kielessä on ajattelun ja puheen elävästä virrasta jäljellä vain kovettunut kuorit. Myös oppisanasto on otettu käyttöön ja pysyy käytössä viestintätapahtumassa, jota toteutamme puhuen ja jossa ymmärtäminen ja yhteisymmärrys rakentuvat. Pyrkii historiallisesti tietoinen hermeneutiikka kriittisesti omaksumaan kielellisesti välittyneitä merkityssisältöjä ja niihin kerääntynyttä historiallista kokemusta. Aivan uutta viereyttä hermeneuttiset ongelmat ovat saaneet yhteiskuntatieteissä. Kaikki kokemus maailmasta perustuu hermeneuttisen ulottuvuuteen, joten sillä on asemansa myös luonnontieteellisessä työssä, kuten etenkin Kuhn on osoittanut. Yhteikunnan olemassaolo aina on kielellisessä keskinäisessä ymmärtämisessä, hallitsee hermeneuttisen ulottuvuus sekä yhteiskuntatieteiden teorianmuodostusta että vieläpä niiden kohdetta. Yhteiskuntatieteilijän suhdetta yhteiskuntaan ei voi verrata psykoanalyytikon suhteeseen potilaaseen. Ideologiakritiikki, joka uskoo pysyvänsä itse erossa kaikasta ideologisista ennekkokäsityksistä, on yhtä dogmaattista kuin itsensä yhteiskuntatekniikaksi ymmärtävä "positivistinen" yhteiskuntatiede. Nietzschestä huolimatta ei "merkityksen" etsimisellä kirjoituksesta (ecriture) ole mitään tekemistä metafysiikan kanssa. Ennemminkin käsittämispyrkimys tähtää hermeneutiikan mukaa periaatteessa aina mahdolliseen konsensukseen, yhteisymmärrykseen. Sen on jo nojattava sitovaan yhteisymmärrykseen, mikäli toisensa ymmärtämisen tulisi ylipäänsä onnistua. Ellei mitään yhdistävää ole, ei minkäänlainen keskustelu voi onnistua. Siksi ideologiakritiikin on vedottava viime kädessä rationaaliseen diskurssiin, joka vasta mahdollistaa pakottoman keskinäisen ymmärtämisen. Gadamer pohtii myös teorian ja tieteellisen tiedon käytännön soveltamisen ongelmaa, josta on tullut hyvin ajankohtainen tieteellisen tiedon soveltamisen johdosta erilaisiin tuhoisiin päämääriin, kuten ympäristöä saastuttavien kemikaalien ja aseteollisuuden päämääriin. Gadamer muistuttaakin, että asiantuntijalla on myös vastuu poliittisena toimijana, eikä vain tiedemaailman suojatun norsunluutornin kyseenalasistamattomana auktoriteettina. Tieteen kritiikillä on myös tärkeä rooli itseään korjaava asema uuden, prosessuaalisen tiedon tuottajana modernissa yhteiskunnassa. Toinen ongelma liittyy tieteen politisoitumiseen ja sen jakautumiseen yhä erikopistuneempiin osa-alueisiin, joiden asiantuntijat eivät tiedä paljoakaan muiden alojen kehityksestä. Tässä gadamer tuo esiin arvoestetiikan käsitteen, joka aikaansaa sisäsyntyisen vastuun ottaa selvää uusista asioista. Gadamer puhuu myös tieteoisuudenmuutoksen tarpeesta, jossa tietyn alan asiantuntijalta odotetaan kiinnostusta ja

avoimuutta uusia, ehkä omaa alaa sivuavia kysymyksiä kohtaan. Tieteenharjoittaja ei ole objektiivinen tiedon automaattinen analysoija, vaan inhimillinen, arvoja, tutkija ymmärtää tutkimuskäytännössä valikoida, leikata erilleen, unohtaa, kypsyttää ja hauduttaa oivalluksiksi. Informaatiota tulee työstää valikoiden, tulkiten ja arvottaen. 200 hermeneuttinen tiedonhanklinta :haetaan sitä, mitä tutkitaan mitä on kysytty ja mihin pitäisi vastata. Voidaanko ihminen itse ottaa tieteen kohteeksi? Ihmisen historiallisesti ja kulttuurillisesti välittämä tieto tietämys itsestään, humanististen tieteiden synty. Inhimillisyys, josta ihmiskunnan kulttuuriluomukset talouden, oikeuden, kielen, taiteen ja uskonnon muodossa toimivat todisteena ihmisen tietämyksestä itsestään. Introspektiolla saavutettu totuuden aste, ei luonnontieteellinen objektiivinen,,, Kaiken inhimillisen valtava moninaisuuden suunnaton laajuus, joka heijastaa ihmisolemuksen moninaisuutta. Normi mitä ihmiseltä odotetaan ja pidetään arvokkaana. Yleisen hyvän käsite. kaikki ihmisen toiminta johtaa historialliseen muutokseen, jatkuvaan kehitykseen, jossa tieteellä on oma roolinsa. Tutkija ei aina pysty sivuuttamaan omia arvo-odotuksiaan ja hän tulkitsee löytöjään usein sopimattomien ennakkoluulojen paineessa. Normatiivinen ihmiskuva toimii puutteistaan huolimatta toimii perustana kaikelle inhimilliselle yhteiskunnalliselle käyttäytymiselle, eikä sitä voi tieteessäkään koskaan täysin sivuuttaa. Tieteellinen pohdinta, joka pyrkii yhdentämään tietomma ihmisestä voikin Gadamerin mukaan vain yhdistää käytännöllisen ja tieteellisen tiedon virrat ja tiedostaa molempien kantamat ennakkoluulot. Hänen mukaansa oikea ihmiskuva voi tarkentua luonnontieteen, käyttäytymistutkimuksen, kansatieteen ja moninaisen historiallisen kokemuksen avulla. Sen tarkoitus on vapauttaa ihmisen toiminnan hätiköidyistä arvotuksista ja arvoalennukista ja muistuttaa hänen sivilisaatiotiesä määränpäästä. Yksin jätettynä se uhkaa muuttua entistä vähemmän edistyvän ihmisyyden tieksi. Vain näin tiede ihmisestä palvelee ihmisen tietämystä itsestään ja samalla käytäntöä 203

Gadamerin hermeneutiikka teoksen idea tiivistyy seuraavasti. Hermeneutiikan ongelmia teologiassa ja oikeustieteessä, historiatieteissäetteivät vain kirjallisesti kiinnitetyt elämän ilmaukset vaadi ymmärtämnistä ja tulkintaa, vaan ihmisten suhteessa toisiinsa ja maailmaan. Kyky ymmärtää perustavanlaatuisiin ominaisuuksiin, se mahdollistaa hänen yhteiselonsa toisten kanssa ja toteutuu varsinkmin kielen ja yhteisen keskustelunh avulla. Indivuduum est ineffabile, yksilöllistä ei saa sanotuksi. Ettei kieli voi koskaan tavoittaa yksilön vimmeistä selvittämätöntä salaisuutta. 207 208 Romantiikasta alkaen kukoistava historiallisten tieteiden metodinen tietoisuus ja menestyksekkäiden luonnontieteiden esikuvan paine. Hermeneuttinen kokemus typistyi filosofisissa pohdinnoissa tieteelliseen muotoonsa. Sen paremmin Dilthey pyrki perustelemaan hengentieteet niiden historiallisuudella eikä uuskantilaisetkaan, jotka yrittivät oikeuttaa hengentieteet tietoteoreettisesti transsendentaalisella kulttuuri- ja arvofilosofiallaan. eivät vielä nähneet hermeneuttista peruskokemusta koko laajuudessaan. Oma lähtökohtani oli idealismin ja tietoteorian aikakauden metodologismin kritiikki. Etenkin Hedeggerin tapa käsittää ymmärtäminen aiempaa syvemmin eksistentiaaliksi, ihmisen täälläolon kategoriseklsi perusmääreeksi oli minulle tärkeä. Ylittää kriittisesti metodeista käyty keskustelu ja laajentaa hermenetuttinen kysymyksenasettelu pelkästä tieteestä taiteen ja historian kokemukseen. Heidegger hermeneuttisesta kehästä täälläolon analytiikassaan kehälle positiivisen merkityksen, kehäpäätelmään, logiikan käsitteeeseen ,joka kuuluu oikeastaan teoriaan tieteellisestä todistamisesta, ettei ymmärtämisessä edes vaadita yhden asian johtamista toisesta 209 Sopii kuvaamaan ymmärtämisen rakennetta Dilthey erottamalla sen loogisen johdonmukaisuuden ihanteesta, viittaa maailmassa olemisen rakenteeseen, subjekti-objekti erottelun ylittämiseen, jolle täälläolon transsendentasalinen analytiikka Heideggerilla perustui. Ymmärtäminen, kun täälläolo ymmärtää itseään, olemassaoloaan ja maailmaansa, ei tarkoita suhtautumista tiettyihin tiedon kohteisiin, vaan maailmassa olemista. Hermeneuttinen metodologia muuttuu "faktisuuden hermeneutiikaksi" Heidegger luopui hermeneutiikan käsitteestä myöhemmin kokonaan, koska katsoi, ettei sen avulla ollut mahdollista vapautua transsendentaalisesta pohdiskelusta. Kärsi osuvan kileen puutteesta runollisessa myöhäistuotannossaan. Heidegger kuitenkin tarkoittii olevan olemista, jota Gadamer halusi selkeyttää. Oivallukseni, ettei miukään käsitteellinen kieli

210 tarkoita ajattelun sitovaa kahlettta, antautuu vuoropuheluun muiden ajattelijoiden ja toisella tapaa ajattelevien kanssa. Vuoropuhelu on Gadamerin mukaan kielen alkuperäinen muoto, dialektiikka, joka saksalaisessa idealismissa oli kehitetty spekulatiiviseksi metodiksi piti suunnata. Hermeneuttisesti takaisin elävän dialogin taitoon, joka oli ominaista Sokraattis-Platoniselle ajatuksenkululle. Mahdottomuutensa tulla täydelliseksi. En etsinyt hermeneuttiselle kokemukselle omista rakennetta tieteessä työstetyn kokemuksen piiristä, vaan taiteen ja historian kokemuksesta, jota käsitellään nk. hengentieteissä. Ottaa tieteellisen kokemuksen kohteeksi. Sillä on meille myös sanottavaa. Koskaan ei kuitenkaan voi lopullisesti ja tyhjentävästi ilmaista käsittein, mitä se sanoo. Historiallisen kokemusken erityispiirre olemme tapahtumien sisällä tietämättä, miten meille käy. ja käsitämme vasta jälkikäteen, mitä' tapahtui. Siksi jokaisen nykyisyyden täytyy kirjoittaa historia uudelleen. Heideggerin oivalluksesta ihmisen äärellisyyden keskeisestä merkityksestä. Derrida ettei Heidegger logosentrismistä metafysiikan kieltä, jossa merkitystä pidetäöän ikäänkuin esillä. Ja löydettävissä olevana. Nietche merkitys asetetaan palvelemaan "tahtoa valtaan". Metasfysioikan todellista ylittämistä. Hedegger taas jää metafysiikan vangiksi, kun hän kyselee olemisen ja olemisenmerkityksen perään, kuin etsisi löydettävissä olevaa logosta. Välttääkseen metafysiikan kieltä Heidegger kehitti myöhäisteksteissään puolirunollisen erikoiskielensä, joka näytti kerta toisensa jälkeen uudelta ja asetti lukijan tehtäväksi kääntää sitä alati omalle kilelleen. 211 212: Metafysiikan taustojen perääminenei kujjmoa logoksen kläsitettä ja sen metafyysisiä seurauksia, mutta tietää sen yksipuoliseksi ja pinnalliseksi. ettei oleminen tarkoita vain näyttäytymistä vaan myös välttää paljastumasta ja kätkeytyy yhtä alkuperäisesti kuin näyttäytyykin. 213 Rajallisuuden oleminen, joka voidaan ymmärtää omn kieltä. sisältyy ajatus, ettei sitä, mikä on voi koskaan ymmärtää täysin. kaikki ekskustelu, jota kieli käy viittaa aina myös väitelauseessa ilmaistun ylitse. Tekstiä kohti oleminen kjuolemaa kohti olemisen rajakokermus, eikä vastaukseton kysymys taideteoksen tai oman historian merkityksestä ole yhtöä alkuperäinen ilmiö, kuin inhimilliselle täälläololle asetettu kysymys hänen omasta äärellisyydestään. Itse asiassa hermeneuttisen kehän murtaminen näyttää minusta mahdottomaslta myös todella mielettömältä vaatimukselta. 214 Ymmärtäminen on enemmän, kuin metodologinen väline, jolla aneettu

merkitys paljastetaan. Ymmärtämisen laajuuden ansiosta kehämäisyys ymmärtäjä'n ja ymmärretyn vä'lillä on aidostiu universaalia. Puheessa alati muuttuva yritys tai paremminkin jatkuva houkutus syventyä asiaan ja keskusteluun kumppanin kanssa, tämä tarkoittaa alttiiksi asettumista. Puhuminen ei ole vaan ennakkoluulojemme esittelemistä ja vahvistamista, vaan ennemminkin koetttelemista-ne altistetaan omalle epäilylle ja toisen vastahangalle. Pelkkä toisen läsnäolo auttaa paljastamaan katsantokantamme kapeuden ja kahlitsevuuden, sekä avartamaan sitä. Hegel itsetietoisuuden rakennetta, eli "itsen tietämistä toisessa" Tunnustamisen dialektiikkana, joka huipentuu taisteluun 215 elämästä ja kuolemasta. Nietche "tahto valtaan" toimii perustana myös kaikelle alistumiselle ja uhrautumiselle. : "myös rengissä on tahtia valtaan". Logos ole hänen omansa vaan kaikille yhteinen. Dialogisen periaatteen syvällisyys nousi filosofiseen tietoisuuteen vasta metafysiikan iltahämärissä saksalaiosessa romantiikassa ja kohotettiin 1900-luvulla uudestaan idealismin subjektikeskeisyyttä vastaan. Kuinka keskustelussa rakentuva merkityksen yhteisyys ja toisen toiseuden tavoittamattomuus sopivat yhteen. Silta vai este. 216 Kuinka teksti suhtautuu kieleen. Mitä kaikkea voisi kielestä siirtyä tekstiin? Mitä keskustelijoiden keskinäinen ymmärtäminen itse asiassa on? Mitä tarkoittaa että meille on yhteisesti annettuna jotakin sellaista, kuin teksti tai että keskinäisessä ymmärtämisessä päädytään johonkin, joka tekstin tavoin on keskustelijoille yksi ja sama? Kuinka tekstin käsite on voinut laajeta näin universaaliseksi? Teskti ei tarkoita vain kirjallisuustieteen tutkimuskenttää, eikä tulkinta vain tekstien tieteellistä tulkintatekniikkaa. 1900-liuvulla näiden nkäsitteiden painoarvo tiedon ja maailman suhteessa on muuttunut perusteellisesti. Muutos liittyy varmasti kielen ajattelussamme saamaan korostuneeseen asemaan. Koska modernin tieteen tavoittelema tieteellisen tidon ihanne oli perua luonnon matemaattisesta maillista, jollaisen Galilei oli ensimmäisenä kehittänyt mekaniikassaan, ei tieteen tavoittelu voinut enää alkaa kielellisestä maailman tulkitsemista, eli elämismaailmassa kileen kertyneestä maailman kokemisesta. Nyt tieteen olemuksen muodosti se, mikä voitiin konstruoida ja selittää rationaalisilla laeilla. Näin luonnollinen kieli menetti itseoikeutetun ensisijaisuutensa. Vaikka säilyttikin oman tapansa nähdä ja puhua. Kilen ihanne korvattiin modernissa logiikassa ja tioeteen teoriassa yksiselitteisen merkityssuhteen ihanteella. Tieteellinen lähestymistapa maailmaan kohtaa universaaliutensa rajat kun luonnollinen kilei on nyttemmin jälleen kohonnut "universaalina" filosofian keskiöön. 217 Kilei kielenä ja ylipäätään sen tapa hahmottaa suhdetta maailmaan

vertailevien kielitieteiden varaan rakentuneesta kielifilosofiasta yleistä merkkiteoriaa jäsentyvän ihanteellisen kielen konstruoimisesta, vaan ajattelun ja puhumisen arvoituksellisesta suhteesta. Merkkiteoria ja kielkitiede, jotka ovat tuoneet uutta tietoa kilei- ja merkkijärjestelmien toimintatavasta ja rakenteesta. Toisaalta tietoteoria, jossa kaikki suhtautuminen maailmaan oivalletaan kielen välittämäksi. Yhdessä ne auttavat näkemään tieteellisen lähestymistavan ja sen filosofisen oikeutuksen lähtökohdat uudessa valossa. Niiissä edellytettiin, että subjekti näyttää metodiesen itsevarmasti rationaalisia matemaattisia välineitä. Ottaa siten kokemustodellisuuden haltuunsa ja ilmaisee sen arvostelmien muodossa. Näin se täyttää varsinaisen tehtävänsä. Tiedon hankinnassa, mikä huipentuu luonnontieteen yleispätevästi muotoilevassa matemaattisessa symbolisaatiossa. Kielen oma maailma tieteen ja todellisuuden välissä on tässä ajattelutavassa sulkeistettu. Koska nyt tullaan tietoiseksi kilelestä 218 Maailman klähestymistapa osoittautuu ensisijaisesti kielen välittämäksi. Näin selviää ettei kielellistä maailman hahmotustapaa voi ylittää. Myytti itsetietoisuudesta, joka itsevarmuudessaan kohotettiin klaiken pätevyyden alkuperäksi ja oikeuttamisen perustaksi sekä ylipäänsä perimmäisen todistuksen ihanne, josta apriorinen ja empiristinen lähestymistapa kiistelevät menettävät uskottavuutensa juuri kielijärjestelmän ensisijaisuuden ja ylittämättömyyden takia. Kaikki tietoisuus ja tieto ilmaistaan näet kielisysteemissä. Nietche on opettanut meidät epäilemään totuuden perustelemisestä itsetietoisuuden itsevarmuuden varaan. Freudin ansiosita htunnemme ne hämmästyttävät tieteelliset löydöt, joissa tämä epäilys otettiin vakavasti. Heideggerin perusteellisessa tietokäsituksen kritiikissä oivalletaan ne käsitteelliset ennakkositoumukset, jotka polveutuivat kreikkalaisesta logos-filosofiasta ja siirsivät subjektikäsitteen modernin filosofian keskiöön. Kaikki tämä tekee maailman kolkemisen "kielellisyydestä" ensisijaista. Naiivin ja positivistisen "tosiasia" -käsitteeseen verratuna kielen oma maailma tieteen ja todellisuuden välissä osoittautuu annetun varsinaiseksi ulottuvuudeksi. Eikö annettu ole itsekin tulkinnan tulos? Tulkinta toimii loputtomsti ihmisten ja maailman välittäjänä. 219 Siksi ainoa välittömästi annettu tosiasia on siinä, että ymmärrämme jotakin jonakin. Hermeneuttisesti johdonmukaista ajatusta ettei niin sanottua annettua voi erottaa tulkinnasta vasta sen valossa tietyt asiat osoittautuvat tosiasitoiksi ja tietyt asiat ja havainnot merkittäviksi. Heideggerin arvostelu näytti fenomenologian tietoisuuskäsitteen ja puhtaan havainnon" käsitteen dogmaattisesti vielä radikaalimmin, jopa niin sanotussa havaitsemisessa paljastettiin näin hermeneuttinen "JOTAIN YMMÄRRETÄÄN JONAKIN". tulkinta ei siis lopulta ole mikään

tiedon liitännäismenetelmä, vaan muodostaa "maailamssa-olemisen". alkuperäisen rakenteen. Onko tulkinta siis merkityksen asettamista tekstiin eikä merkityksen löytämistä?Tekstin käsitteestä tuli keskeinen kielellisyyden rakenteessa vasta tulkinnan käsitteen kautta.

Tieteessä erottuu muusta kokemuksesta edukseen sikäli että jokainen voi koetella ja hankkia sitä.Sen väitetään metodisen menettelytavan perusteella olevan ainoaa varmaa kokemusta ja ainoaa tietoa,jolla kaikki kokemus vasta voidaan oikeuttaa.Kun ihmiskunnan tietämys karttuu kuvatulla tavalla käytännön kokemuksen ja perinteen kautta "tieteen",se täytyy alistaa tieteelliseen koetteluun,jonka läpäistyään se kuuluu itsekkin tieteen tutkimuskenttään.Periaatteessa ei ole mitään,mikä ei olisi tällä tapaa alisteista tieteen pätevyydelle.Tiede kasvaa kokemuksesta voidaan ja sitä oman metodiikkansa mukaan nimittää kokemussperäiseksi tieteeksi.Nimitys sopii tieteeseen 1600luvullta.1800-luvulla vakuututtiin yleisesti,että positiivisen tieteen aikakausi on koittanut ja metafysiikka jätetty taakse.Käsite oli jo sinänsä hylättin uusikantilaisuudella dogmaattisena tai tulkittin tiedon rajakäsitteeksi: Tiedon kohde asetti määrittelemisen päättymättömän tehtävän,jota ainoa tietoteoreettisena hyväksyttävänä tapana puhua kohteesta tai annetusta todellisudesta.Tämän teorian ansio on tiedon sensualisistiseen kätkeytyvän dogmatismin paljastaminen.Niin sanottu "aistimuksessa annettu" 174-175 ei ole mitään annettua,vaan asettaa tieteelle tehtävän.Ainoa tosiasia,joka ansaitsee tämän nimen on tieteen tosiasia.Esteettisyyden alue ei teoreettinen alue vaati tunnustamista mutta saivat uusikantilaisessa tieteen teoriassa irrationaalisen leiman. Kaikki kokemustieto rajattiin jo periaatteessa tieteelliseen kokemukseen. Mikä vain on koettavissa, kuuluu tieteellisen pätevyyden piiriin. Jos kohtaamme ennalta aavistamatonta, odotusten vastaista, todistaa tämäkin tieteen vaatimuksest päteä universaalisti. Irrationaaliselta näyttävä on tosiasiassa vain ääri- ja rajatapaus, joita esiintyy sovellettaessa tiedettä käytäntöön. Oman luonteensa mukaan se on tieteelle vain uusi tehtävä. Tieteen edistys elää alituisesta itsekorjaavuudesta. Tieteeseen asetettujen odotusten luotettavuutta lisätään jatkuvalla itseoikaisulla. 175 176 Tiede on olennaisesti keskeneräistä, kun taas käytäntö vaatii nopeita ratkaisuja. Käytäntö vaatiitietoa, mikä tarkoittaa, että sen on pidettävä kulloinkin käytettävissä olevaa tietoa lopullisena ja varmana. Tieteen tieto ei

kuitenkaan ole sellaista. Juuri tässä uuden ajan tiede eroaa vanhemmasta kokonaistiedosta, joka aikoinaan ennen nk. uutta aikaa kohosi ihmiskunnan kaiken tiedon" filosofia" - nimikkeen alle. "Tieteen" tieto ei ole loppuun saatettua. Se ei tarkoita muuta, kuin tutkimuksen kulloistakin tilaa. Jos "tieteen" erottaa aiemmasta kokonaistietämyksestä, joka juontui antiikin perinnöstä ja vallitsi aina sydän keskiajalle, huomnaa sekä teorian että käytännön käsitteen muuttuneen perusteellisesti. Tietoa on luonnollisesti aina sovellettu käytäntöön. " Tiede" tarkoitti käytäntöä ohjanneen tiedon korkeinta muotoa, puhtaaksi toeriaksi eli tiedoksi, jota tavoitellaan sen itsensä ,eikä käytännöllisen merkityksens takia. Matemaattinen tieto oli vasta pelkkä tietovarasto, joka oli kertynyt käytännöstä ja käytäntöä varten. Kreikkalaiset muokkasivat tietoa syystä, eli todistettavaa tietoa, 177 josta iloittiin sen itsensä takia, niin sanotusti alkuperäisestä uteiliaisuudesta maailmaa kohtaan. Modernin tieteen perusta on kokemus aivan uudessa merkityksessä. Varmuudedn ihanteesta tuli kaiken tiedon mittapuu. Kokemukseksi voidaan laskea vain se, mikä on hallittavissa. 178 Tietämistä kuin osaamista, kjuin käytäntöä, suorituskykyyn tähtäävän tiedon. Se ei nimittäin ole tietoa, joka hankitaan elämäntilanteen käytännöstä ja toimintaolosuhteista lisääntyvänä kokemuksena, vaan tietoa, joka vasta mahdollistaa nimenomaan uudenlaisen suhteen käytäntöön: kostruktiivisen soveltamisen. Abstraktiot, kuuluvat tämän etenemistavan metodiikkaan. Näin syntyi tiede, joka toi mukanaan uuden tiedon ja käytännön käsitteen. Imiskunnan historiassa tämä oli käänteentekevä tapahtuma, joka antoi tieteelle uuden yhteiskunnallisen ja poliittisen painotuksen. Nykyistä aikakautta ei turhaan kutsuta tieteiden aikakaudeksi. Tieteestä on nykyisin tullut talouden tärkein tuotannontekijä. Se on kohonnut keinotekoiseksi vastatodellisuudeksi. 179 Nykyään luonnonvarojen tekninen riisto ja ympäristön keinotekoinen muokkaaminen taas tapahtuvat niin suunnitelmallisesti ja kattavasti, että seuraukset vaarantavat luonnollisen kiertokulun ja johtvat suuressakin mittakaavassa peruuttamattomaan kehitykseen. Toisaalta tieteeseen suhtaudutaan taikauskoisesti. Tämä vahvistaa teknokraattista ajattelemattomuutta, jonka turvin tekninen osaaminen leviää esteettä. Kummallakin taholla tieteen täytyy purkaa myyttejään sille ominaisin

keinoin. Kriittisellä tiedolla ja tiedottamisella sekä metodisella kurinalaisuudella. Mihin tiede on johtanut ja minkä torjumiseksi sen on tehtävä oma osuutensa. Tieteen sisällä vaanii samanlainen itsetuhon vaara, joka seuraa suoraan nykytutkimuksen hiomisesta 180 täydellisyyteen. Tutkimuksen erikoistuminen ylittänyt kaikkeen suuntautumisen, joka vielä 1700-luvulla mahdollisti ensyklopedisen tiedon. Sittemmin tutkimuksen leviäminen maailmanlaajuiseksi ja lisääntyvä erikoistuminen ovat johtaneet informaatiotulvaaan, joka kääntyy tutkimusta itseään vastaan. Vilkaisee oman alansa rajojen yli, tutkijalle tarpeen ei selviydy uusista ongelmista tieteensä vanhoilla metodeilla. Maallikolle muodostaa omat arvostelmansa. Suunan löytäminen tässä informaatiotulvassa on maallikolle omalaatuisella tavalla välitettyä ja siten riippuvaista. Näin tulemme toiseen alueeseen, jolla tieteestä on tullut uudenlainen tekijä ihmiselämässä. 181 Päättäväisen järkipåeräistä tieteen soveltamista, joka uudenlaisella sitoutumattomuudellaan voittaa niin järkähtämättömän tottumuksen, kuin maailmankatsomukselliset esteetkin. Aiemmin kulttuurisessa ja uskonnollisessa traditiossa itsestään selvät ja kyseenalaistamattomat normit rajoittivat tieteellisen edistyksen uusien mahdollisuuksien avaamista tiukasti. Tieteellisen tiedon soveltamisen alueella, joilla pelissä on nk. ihmisen itseymmärrys, johtaa usein ristiriitoihin. Lisäksi se tuo mukanaan periaatteessa tieteen ulkopuolisia tekijöitä, joilla on oma oikeutensa. Näin tiede on joutunut ristiriitaan inhimillisen arvotietoisuutemme kanssa. Tutkija on korostuneesti vastuussa ihmiskunnan tulevaisuudesta. 182Perinteisen näkemyksen arvostelu, että ihmisellä on maailmankaikkeudessa erityisasema, mikä luonnontieteellisen edistyksen myötä paljastuu entistä selvemmin jäänteeksi vanhasta teologisesta ennakkoluulosta. Se vaikuttaa tietoomme ihmisestä aina, kun sivutaan ihmisen suhteellista eroa eläimistä. Tiedon edistysaskeleet otetaan lisääntyvän erikoistumisen lain mukaisesti, joten yhteenvedon tekeminen vaikeutuu entisestään. Ihmisen toiminnalta - tietämisen ja taitamisen tietoiselta valjastamiselta palvelemaan terveyden tai yhteiskunnallisen tasapainon, erityisesti rauhan säilyttämistä - puuttuu selvästi yhtenäinen tieteellinen perusta. Väistämättä toiminta pyritäänkin pohjaamaan maailmankatsomuksellisiin oletuksiin. Käsitteet "tietoisuus" ja "itsetietoisuus" ja "tahto" hallitsivat filosofisen idealismin esiinnostamassa muodossa niin 1800-luvun tietoteoriaa kuin

psykologiaakin, mikä sopii erinomaiseksi esimerkiksi merkityksestä, joka teoreettisilla käsitteillä voi olla antropologisessa käänteessä. 183 Ettei itsetietoisuuden periaate, joka Kantin käsitteessä "apperseption transendentaalinen synteesi" loi perustan idealismille. Selviytynyt Nietchen aloittamasta, 1900-luvulla voitolle päässeestä kritiikistä esim. Freudilla ja Heideggerillä. Yksilön yhteiskunnallisen roolin nousemista etualalle hänen persoonanasa itseymmärryksen kustannuksella. Mitä minän pysyvä identiteetti tarkoittaa? Onko ylipäänsä olemassa minää siten kuin se näyttäytyy itsetietoisuudessa? Mistä syntyy minän itsyden ja samuuden jatkuvuus? Myös behavioristinen tutkimussuuntaus sopii esimerkiksi tälläisestä itsetietoisuuden dogmin hylkäämisestä. Luopuminen "psyykkisen sisäisyydestä", jolle itsetietoisuuden käsitys perustuu, tarkoittaa positiivisessa mielessä ihmiselle ja eläimelle yhteisten, itseymmärryksen käsitteen ulottumattomiin jäävien käyttäytymismallien tutkimista. Filosofisen antropologian panos sielun tologian ja itsetietoisuuden mytologian tosin uudemmat teoreettiset ja fysiologiset tutkimukset kehon ja tietoisuudemn, ruumiin ja sielun suhteesta tekevät vaikutuksen metodisella varovaisuudella ja kekseliäisyydellään. 185 Talouden, oikeuden, kielen, uskonnon, tieteen ja filosofian suuret teemat eivät ole tositus ihmisestä vain tämän jättäminä jälkinä ja kohteina, vaan niitä tttäydentään ihmisen itsestään hankkima ja itselleen välittämä tietämys. Mitä ihmisen tieto itsestään oikein on? Voidaanko itsetietoisuutta ymmärtää tieteen keinoin? 186 Ihmistietoisuus voidaan ottaa mutkikkaalla tavalla luonnontieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Silti mallintamisessa ei väitetä hallittavan ihmisen orgaanista ja tietoisuta elämää tieteellisesti. Tietoisuuden mutkikasta toimintamekanismia, kybernetiikan lapsenkengissä. Huippuunsa kehitetty kybernetiikka, jossa koneen ja ihmisen 187 ero olisi todella kadonnut, lähimmäinen yhteiskunnallista tietoisuutta. joka määrää häntä itseään yhtä lailla, kuin häntä tarvitsevaa toista ihmistä. Tämä edellyttää, että tiedolla hallitaan syy-suhteita eli pystytään

ohjaamaan omaa toimintaa suunnitelmallisesti. 188 Arvostelukyvyn tehtävä on tunnistaa yleisen säännön soveltuvuus annettuun tilanteeseen. käytännön kokemustieto rakentuu asteittain kokememuksessa kohdattujen ilmiöiden tyypittelyn varaan. Yleine tieto, jota tieteessä hankitaan oivaltamalla tapahtumaketjujen syyt, voi liittyä siihen ja oikaista sitä, muttei tee sitä tarpeettomaksi. kahtiajako teoreettisen tietämisen ja käytännön soveltamisen välillä kärjistyy tieteessä. Sana tieteenharjoitus kileii tästä Ihmisellä on täysi velvollisuus tietää niin plajon, kuin mahdollista, mikä nykyään tarkoittaa myös tieteen seuraamista. Weberin erottelu vakaumusetiikan ja velvollisuusetiikan välillä. 189 Tieteen institutionaalistuminen omaksi yrityksekseen, jota harjoitetaan, kuuluu teollisen aikakauden talous ja yhteiskuntaelämän laaajempaan yhteyteen. Ei vain tiede ole yritys, vaan modernin elämän kaikki työprosessit on järjestetty yrityksen mallin mukaan. Yksilö suorituksineen on sovitettu osaksi suurempaa yrityskokonaisuutta, jolla on nykytyön äärimmilleen eriklosituneessa järjestyksessä ennalta määrätty tarkka tehtävänsä, vaikkei yritys olekaan perillä osuudestaan suuremmassa kokonaisuudessa. Yksilöiden soveltumista ja sovittamista tällaisiin rationaalisiin järjestäytymismuotoihin vaalitaan, ja vastaavasti laiminlyödään arvostelman muodostuksen ja oman arvostelman mukaisen toiminnan itsenäisyyttä. Mitä järkiperäisemmin elämän järjestymismuodot on hahmotettu, sitä vähemmän yksittäistapauksissa harjoitetaan ja koulitaan järkeviä arvostelmia. 190 Soveltavan tieteen tehtävä silloittaa näiden välinen kuilu tematisoimalla soveltamisen ongelmat. Mitä enemmän soveltamisaluetta järkeistetään, sitä enemmän arvostelukyvyn varsinainen käyttö ja käytännöllinen kokemus katoavat. riippuvuus tekniikasta. tarpeiden kenotekoinen synnyttäminen. Riippuvuus tiedotusvälineistä. Toimittajan ja asiantuntija muuttuvat yhteiskunnallisisksi toimijoiksi. Ihmisen tieto riippuu asioista perillä olevien asiantuntijoiden ja toiimittajien päätöksistä joko tiedottaa asioista tai ei. Asiantuntijan

asemaan ei voi kukaan puuttua, sillä arvostella vain toinen asiantuntija, johtaa omavaltaisuuteen. omalakisuus Vetoamista tieteeseen ei enää voida osoittaa vääräksi. 191 arvokäsityksillä, tottumuksilla, mieltymyksillä jopa omilla pyyteillä on merkitystä lääkärin työssä lääketeiteellisen tieteen lisäksi. Gadamer sanoo kannattavansa tieteellistä näkökulmaa "kriittisellä rationaalisuudella". ei saa edes vedota luonnolliseen auktoriteettiin tai viisauteen. Freidson näkee siinä vain asiantuntijan autoritääristä mahtailua, jolla tämäsuojautuu maallikon vastaväitteiltä. Tämä on kuitenkin objektiivisen tieteen asema miitapuuna viedään huippuunsa. Arvostelukyky tärkeä osa mm. lääkärin työtä. Ilman sitä ei voi hoitaa. 191 192Tämä tulee ilmi hoitoja diagnoosivirheissä, jotka laitetaan yleisesti "taidon" ja lääkärin arvostelukyvyn nimiin. sairaus on sosiaalinen, jopa psykologis-moraalinen tila pikemminkin luin luonnontieteellisesti määriteltävä tosiasia. lääkärin vakuuttelukyky, potilaan luottamus jamyötävaikutus hoitoa edistävinä tekijöinä. Perhelääkäri perheen ystävä vs 193 anonyymi kliinisen järjestelmän armoille. 193 Hyvä lääkäri saa pikemminkin taitelijan kuin tiedemiehen arvostavan ominaissävyn. Lääkärin kodalla ei käytännön kokemuksen korvaamattomuutta voida kiistää yhtä helposti, kuin muilla aloilla. Vaikka käytännön tekniikkojen kehittyminen ja soveltavien tieteiden alue kasvaa jatkuvasti, on rationalisoimatttoman alue lääketieteessä vielä laaja. tieteellisen tiedon ja käytännöllisen tiedon laadullinen ero kasvaa ja käytännön rtkaisuva vaativat alueet kaventuvat soveltavien tieteiden alan lisääntyessä. Inhimillinen tekijä jää pois? 194 Mitä enemmän ihminen on taitonsa herra, sitä vapaampi hän siitä on. 195 Asiantuntijan horisontin kapeutuminen oman aklansa metodiseen ja henkiseen tilaan on yksi nykyisen tutkimusjärjestelmän välittömistä seurauksista. Varovaisen ja väliaikaisen tutkimuksen tosi olemus on tuotava oikeuksiinsa maallikkojen odotusten ja oletusten vastaisesti. ja myös naapurialojen tutkijat ovat maallikkoja. Tieteen tiedon prosessuaalisen eli väliaikaisuuden ja rajallisuuden tiedostaminen tarkottaa aivan omanlaistaan poikaisua. Näin tiede voi taistella

taikauskoa vastaan, ikään kuin se pystyisi ottamaan yksilön harteilta vastuun tämän käytännöllisistä ratkaisuista. Kysytäänkin, eivätkö modernin tieteen tutkimukset tee yhä useampia alueita tieteellisesti hallittaviksi? On varmaan totta, että maallikon tieto menettää merkityksensä alueilla, joilla on tiettellistä tietoa. Yhtä lailla on totta, ettäitse kunkin käytännöllinen toiminta ylittää tämän alueen yhä uudestaan. Näin tekee asiantuntijakin ryhtyessään pätevyytensä pohjalta käytännön toimiin. Hänen tietonsa käytännön seuraukset eivät ole alisteisia hänen tieteelliselle pätevyydelleen. Samoin tehdään inhimillisten ratkaisujen alueella perheessä, yhteisössä, valtiossa, missä käytännöllisiä ratkaisuja joudutaan tekemään kun asiantuntija ei voi tarjota riittävää käytännössä merkityksellistä tietoa, vaan jokaisenon tehtävä ratkaisuja parhaan tietonsa ja omatuntonsa mukaan. Miten ihmistä koskevan teidon omaksuminen edesauttaa ihmkisen tietoa itsestään? 196 Käytännössä tämä tarkoittaa tietoisuudenmuutosta, jossa tietyn alan asiantuntija muistaa oman rajallisuutensa, ja on valmis hyväksymään kokemuksia, jota eivät mukaudu tutkijan omiin pyyteisiin. Tieteenn vastuu ydinpommin jälkeen. Asiantuntija ei ole vain asiantuntija, vaan poliittisesti vastuullinen toimija. Asiantuntijat eivät ole vastuunsa mittaisia. Kuinka pitkälle ulottuu asiantuntijan vastuu hänen sovellutustensa käytännön seurauksista. väärinkäyttö Nykyään tämä olisi tarpeen maailmanlaajuisessa mittakaavassa, koska kaikki tieteellinen osaaminen muutetaan vallitsevan talousjärjestyksen vallassa estoitta tekniikaksi, kunhan se vain lupaa voittoa. Muutosta voi kuvat myös niin, ettei sivilisaatiomme teknisen edistyksen ja tieteellisen valistuksen tahdissa ole tapahtunut vastaavaa yhteiskunnallis-poliittista tietoisuudenmuutosta. Tunteenomainen vastarinta kaikkea järkevää uutta kohtaan ja yhtä tunnepohjainen tarve "rationalisoida" kaikki elämän m,uodot ja -alueet paniikinomaiseksi paoksi vapaudesta. Missä määrin tieteen täytyy osaltaan ottaa vastuu sovellutustensa 197 seurauksista? Tidon kasvu on merkitykseltään ja seurauksiltaan ennalta arvaamatonta. Vastuun pakoilu "varman päälle" tutkiminen, byrokratisoituminen ,ulkokohtainen nimilappuliimailu ja lopulta tyhjäkäynti. Tiede vaikuttaa elämäämme yhä enemmän ja tutkimujksen

seurauksilla on siten yhä suurempi inhimillinen merkitys. Tunnistettava tutkimusongelmia ja tartuttava niihin. Näin tieteen kuuluu palvella itsensä ja soveltamisensa aiheuttamien ongelmien tieteellistä ja käytännöllistä hallintaa. Politiikan tehtävänä 198 on valvoa tieteen mahdollistamaa osaamisemme soveltamista. Tämä on viime käsdessä tieteeellisen kritiikin tehtävä. Tieteen harjoittaminen muodostaa itse työnjaollisen ja kustannuksia tuottavan kokonaisuuden. Tutkimus tarvitsee yhä kipeämmin politiikkaa. Poliitikko - nojaa entistä enemmän tieteelliseen tietoon. Tutkimustuloksensa merkityksen hänen pitää pystyä vakuuttamaan niiden olevan välttämättömiä. Hänen on puhteltava ihmisten yleistä arvostelukykyä. Yhteiskunnallinen ja poliittinen tietoisuus tarvitsee tieteen informaatiota. Vain apukeino käytännön harkinnalle ja ratkaisuille, joita jokainen tekee omall vastuullaan. Jakoa informaatioon ja käyutännöllispoiliittisesti muokatun käsityksen välillä. Tämä on antropologinen ongelma, jonka tunnemme käytännöllisestä tehtävästä saada oikeaa informaatiota. Tutkija ymmärtää tutkimuskäytännössä valikoida, leikata erilleen, unihtaa kypsyttää ja haudutta oivalluksisksi. Vastavaa tapahtuu inhimillisen käytännön koko laajuudessa. Informaatiota pitää työstää valikoiden, tukiten ja arvottaen. Jo informaatio, jolla ammattiataito rakentuu, on hankittu tutkimuksen logiikan nkauttta "hermeneuttisesti": se rajoittuu siihen, mitä on kysytty, ja mitä' pitäisi vastata. Tämä on kaiken tutkimuksen hermeneuttinen rakenne. 200 Kuitenkaan tutkimus itsessään ei ole "käytännöllistä" tietämistä. Kun ihmisenkäytännöllinen tietäminen otetaan itse tieteen kohteeksi se ei enää ole tiedettä, joka valitsee tutkimuksewnsa kohteeksi ihmisen, vaan ennemminkin ihmisen historiallisesti ja kultturisesti perinteenä välittyneen tietämyksen itsestään. Saksassa puhutaan romanttista traditiota seuraten hengentieteistä. Humanities tai lettres, mutta niillä on eri kohde. Yhtäältä inhimillisyys, jonka ihmiskunnan kulttuuriluonmukset taloudenm, oikeuden kielen taiteen ja uskonnon muodossa toimivat "objektiivisena " todisteena, toisaalta yhdessä näiden kanssa teksteissä ja kielellisissä dokumenteissa ilmaistu nimenomkianen tietämys ihmisestä. Ei luonteeltaan ja asemaltaan tosin ole luonnontieteellkistä eikä pelkkä jatke luonnontieteellisen tiedon rajojen yli. Epätarkalta tietämiseltä, jollla on vain epämääräisten aavistusten totuus, niin kutsutuilla introspektiolla saavutetaan "ymmärtämisen" totuus. Tosiasiassa hengentieteet tarjoavat meille ihmisestä aivan toisenlasita opetusta. Kaiken inhimillisden valtava moninaisuus ilmenee niisssä suunnattomassa laajuudessaan. Selittämisen ja ymmäretämisen,

nomoteettisen ja idiokrafisen metodin vanha tieteen teoreettinen erottelu ei riitä kuvaamaan antropologian metodolista perustaa. kaikki inhimillinen ei tarkoita vain yleisinhimillistä eli ihmisen etenkin eläimistä erottavia lajityypillisiä ominauisuuksia, vaan se tarjoaa laajan katsauksen ihmisolemuksen moninaisuuteen. 202 Meneillään on alituinen historiallinen muutos. Tietämyksellä, josta saamme kiittää tutkimuksen tuloksia on siinä luonnolllisesti valtaisa vaikutus. Antropologisella tutkimukslla tieteellisesti selvitetyn inhimillisyyden ja tämän itsessään ristiriitaisen, suhteellisen arvokäsityksen välillä on paljon vuorovaikutusta. Tutkija ei aina pysty sivuuttamaan omia arvo-odotuksiaan ja että hän tulkitsee löytöjään usein sopimattomien ennakkoluulojen paineessa. Ei tutkija aina ole päinvastaisesta mielihyvästä, jota hän saa osoittaessaan sovinnaiset mielikuvat harhoiksi. Myös se tekee hänestä yksipuolisen. Normatiivista ihmkiskuvaa, ei voi tutkimuksessa koskaan täysin sivuuttaa. vasta se tekee tieteestä kokemusta ihmiseklle .Tieteellinen pohdinta, joka yrittää yhdentää tietomme ihmisestä, voi vain yhdistää miolemmat tiedon virrat ja tiedostaa molemmissa mukana kannetut ennakkoluulot. "Oikea" ihmisdkuva vapautuu dogmeista ennen muuta luonnontieteisden, käyttäytymistutkimuksen, kansantieteen ja moninaisen historiallisen kokem uksen avulla. Kriittinen miitapuu, joka vapauttaa ihmisen toiminnan hätiköidyisdä arvotuksista ja arvonalennuksesta, sekä muistuttaa hänen sivilisaatiotiensä 203 määränpäästä. Ylsin jätettynä se uhkaisi muuttua entistä vähemmän edistyvän ihmisyyden tieksi. Vain näin tiede ihmisestä palvelee ihmisen tietämystä itsestään ja samalla käytäntöä.