Turning Point

LÄNSIMAISEN KULTTUURIN KÄÄNNEKOHTA Capran teos Turning Point: Science, Society and the Rising Culture on pyrkimys kartoittaa länsimaista kulttuuria koskevaa muutosprosessia, joka on ollut seurausta muutoksista 1900-luvulla fysiikan käsitteissä ja ideoissa. Nämä ovat johtaneet syvälliseen muutokseen maailmankuvassamme, jota voidaan kuvata Descartesin ja Newtonin mekanistisesta maailmankuvasta holistiseen ja ekologiseen maailmankuvaan, joka muistuttaa kaikkien aikojen ja traditioiden mystikkojen näkemyksiä. Tämä muutos on ollut kaikkea muuta kuin helppo asia hyväksyä monille tieteenharjoittajille. Atomisen ja hiukkastason maailman tutkiminen toi heidät yhteyteen oudon ja odottamattoman todellisuuden eteen, joka näytti olevan nykyisten kuvaustapojen tuolla puolen. Pyrkiessään ymmärtämään tämän uuden todellisuuden luonnetta, tutkijat joutuivat toteamaan käsitteiden, kielen ja ajattelutapansa rajoitukset atomitason ilmiöiden kuvaamisessa. Nämä haasteet eivät olleet pelkästään tunnetasoa koskevia, vaan johtivat syvään eksistentiaaliseen kriisiin. Tämän tuskallisen prosessin seurauksena he kuitenkin saivat lopulta uutta syvällistä ymmärrystä aineen luonteesta ja sen suhteesta ihmisen mieleen. (Capra 1982: XVII) Kulttuurimme on ajautunut kriisiin, jonka pohjalla on vanhentunut malli, käsitys todellisuudesta. Mekanistinen malli on korvautumassa globaalisti verkostoituneella, maailmalla, jossa biologiset, psykologiset, sosiaaliset ja ekologiset ilmiöt ovat kaikki vuorovaikutuksessa ja riippuvaisia toisistaan. Tämän maailman kuvaamiseen tarvitsemme uusia malleja, joita karteesiolainen lähestymistapa ei pysty tarjoamaan. (Capra 1982: XVIII)

TURNING POINT Capra kuvaa ajattelunsa kehitystä tässä vaiheessa seuraavasti. ”Toinen kirjani The Turning Point vuodelta 1982 osoitti, kuinka vallankumous modernin fysiikan alalla edelsi

vastaavaa vallankumousta monien muiden tieteenalojen sisällä, ja sitä vastaavaa muutosta yhteiskunnan arvoissa ja maailmankuvassa. Tarkastelin erityisesti paradigmanmuutosta biologian, lääketieteen, psykologian ja talouden alueilla. Näin tehdessäni aloin ymmärtää, että nämä kaikki tieteenalat ovat tavalla tai toisella tekemisissä elämän kanssa, elävien biologisten ja sosiaalisten järjestelmien kanssa ja että uusi fysiikka oli siten epäsopiva paradigmana ja metaforien lähteenä näillä aluilla. Fysiikan paradigma tuli korvata laajemmalla käsitteellisellä viitekehyksellä, todellisuuden viso, jossa elämällä oli keskeinen osa. Tämä oli perustavaa laatua oleva näkökulman muutos itselleni, mikä tapahtui vähitellen ja seurauksena monista vaikutteista. 1988 julkaisin henkilökohtaisen kuvauksen tästä älyllisestä matkasta, Uncommon Wisdom: Conversations with remarkable people.” LÄNSIMAISEN KULTTUURIN KRIISI Capran mukaan kulttuurimme kriisin tunnusmerkit välittyvät päivittäin meille median kautta. Tunnusmerkkeihin kuuluvat mm. korkea inflaatio ja työttömyys, energiakriisi, terveyskriisi, saastuminen ja muut ympäristökatastrofit, väkivallan ja rikollisuuden jatkuva lisääntyminen. Teoksen perusteemana onkin, että nämä kaikki ovat yhden ja saman kriisin eri ilmenemismuotoja, ja tämä kriisi on ennen kaikkea havaitsemistapaamme koskeva kriisi. Samalla tavalla, kuin kriisi 1920-luvulla fysiikan piirissä, se saa alkunsa lähtökohdasta, jossa yritämme soveltaa vanhentuneen maailmankuvan, ts. karteesiolais-newtonilaisen tieteen käsitteitä todellisuuteen. Todellisuuteen, jota ei enää voida ymmärtää näiden käsitteiden kautta. Elämme tänä päivänä maailmanlaajuisen verkostojen ja riippuvuussuhteiden maailmassa, jossa biologiset, psykologiset, sosiaaliset ja ympäristöilmiöt ovat kaikki toisistaan riippuvaisia. Capran mukaan tarvitsemmekin ekologista näkökulmaa kuvaamaan tämän päivän maailmaa asianmukaisesti, jota karteesiolainen maailmankuvamme ei meille pysty tarjoamaan. (Capra 1982, XVIII) Capran mukaan tarvitsemmekin uuden paradigman, uuden tavan ymmärtää maailmaa, sekä perustavaa laatua olevan muutoksen ajattelussamme, arvoissamme ja tavassamme

nähdä maailma. Tämän muutoksen alku, muutos mekanistisesta tavasta ymmärtää todellisuutta kohti holistista katsantotapaa, näkyy jo monilla tieteenaloilla; fysiikassa. kemiassa, lääketieteessä, biologiassa, psykologiassa ja taloustieteessä. (Capra 1982, XVIII) Capran mukaan useita uusia sosiaalisia liikkeitä syntyi 1960- ja 1970-luvuilla, joilla kaikilla näytti olevan yhteinen suunta, ne painottivat kaikki jotain tiettyä aspektia tästä uudesta tavasta nähdä maailmaa. Toistaiseksi nämä liikkeet ovat toimineet toisistaan erillään, eivätkä ole täysin tiedostaneet tavoitteidensa yhteenkuuluvuutta. Kirjan tarkoituksena onkin osoittaa yhteinen kasvualusta, josta nämä kaikki liikkeet ovat saaneet alkunsa, jotta ne voisivat yhdistää voimavaransa uudeksi yhtenäiseksi sosiaalisen muutoksen voimaksi. Capra uskookin tämän kehityksen johtavan ennennäkemättömään muutokseen, joka tulee koskemaan koko planeettaamme. (Capra 1982, XVIII) Capra käsittelee kirjassaan karteesiolaisen maailmankuvan historiallista kehitystä ja modernin fysiikan peruskäsitteissä tapahtunutta dramaattista muutosta. Hän kuvaa karteesiolais-newtonilaisen ajattelun vaikutuksia biologiaan, lääketieteeseen, psykologiaan ja taloustieteeseen. Kirjan loppuosa käsittelee uutta tapaa ymmärtää todellisuutta, joka sisältää systeemi-ajattelun, mielen, tietoisuuden ja evoluution näkökulmat, sekä näitä vastaavan holistisen lähestymistavan parantamiseen; länsimaisen ja itämaisen kulttuurien lähestymistapojen synteesin suhteessa psykologiaan ja psykoterapiaan; uuden käsitteistön taloudelle ja teknologialle; sekä ekologisen ja feministisen näkökulman, mitkä ovat henkisiä syvimmältä olemukseltaan ja tulevat johtamaan perustavaa laatua oleviin muutoksiin sosiaalisissa ja poliittisissa yhteiskunnallisissa rakenteissa. (Capra 1982, XIX)

MONITASOINEN KRIISI

Tämä kriisi koskee samanaikaisesti useita eri länsimaisen kulttuurin aspekteja. Teos käsittelee patriarkaalisen kauden loppua, fossiilisten polttoaineiden kauden loppua ja tieteellisen maailmankuvan eli paradigman muutosta, jotka kaikki ovat Capran mukaan tapahtumassa samanaikaisesti aikaansaaden mullistavia muutoksia koko länsimaisessa kulttuurissa. (Capra 1982: 10-11) Capra aloittaa teoksen tarkastelemalla tieteellisen maailmankuvan rakentumisprosessia historiallisessa valossa, joka valotta länsimaisen tieteen perustaa yhtenä maailmankuvana muiden joukossa, joka itsekin on altis muutoksille. (Capra 1982)

KESKIAJAN EUROOPAN ORGAANINEN KULTTUURI JA KESKIAIKAISEN TIETEEN TAVOITTEET Capran mukaan Euroopassa ennen 1500-lukua, oli orgaaninen kulttuuri hallitseva. Orgaanisen kulttuurin ominaispiirteisiin kuuluivat pienet kyläyhteisöt, joiden toiminta perustui henkisten ja materiaalisten ilmiöiden vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteille. Keskiaikainen tiede perustui Aristoteleen ja kirkon opetuksiin 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen kuitenkin yhdisti kristillisen teologian ja etiikan ja Aristoteleen opetukset luoden perustan keskiajan tieteelle, joka perustui yhtä aikaa sekä järkeen että uskoon. (Capra 1982:37-38) Capran mukaan keskiaikaisen tieteen tavoitteet olivat pohjimmiltaan ekologisia. Se perustui viisauteen, luonnonjärjestyksen ymmärtämiseen ja sen kanssa harmoniassa elämiseen. Keskiaikainen tiede pyrki ymmärtämään asioiden tarkoituksen ja merkityksen ymmärtämiseen, ja asetti jumalaan, sieluun ja etiikkaan liittyvät kysymykset etusijalle. Keskiaikainen tiede oli myös kiinnostunut luonnonilmiöiden taustalla olevasta tarkoituksesta. Jumala oli keskiaikaisen maailmankuvan keskiössä, ja Capran mukaan keskiajan tiedettä tehtiin jumalan ylistykseksi ja kunniaksi. Orgaanisen kulttuurin luontosuhde oli läheinen, ja luontoa kunnioitettiin luonto-äitinä. (Capra 1982:37-38)

TIETEELLINEN VALLANKUMOUS JA TIETEEN UUDET TAVOITTEET Capran mukaan 1400-1600-lukujen aikana tapahtunut tieteellinen vallankumous johti orgaanisen maailmankuvan korvautumiseen tieteellisellä maailmankuvalla. Uusi tieteellinen maailmankuva sai alkunsa uusista tieteellisistä keksinnöistä. (Capra 1982: 38) Capra mainitsee Kopernikuksen, joka kumosi maakeskeisen ajattelun ja totesi maan pyörivän auringon ympäri. Toinen tieteellisen maailmankuvan taustalla vaikuttava tutkija oli Kepler, tiedemies ja mystikko, joka loi planetaarisen liikkeiden ja tähtitieteen kaaviot, pyrkiessään ymmärtämään kehien harmoniaa. Astronomiaa ja esineiden putoamisliikkeitä tutkinut Galilei vahvisti teleskoopillaan Kopernikuksen havainnot oikeiksi. (Capra 1982: 38-39) Galilei kehitti empirismin, mestarillisen matemaattisen mallin luonnon tutkimiseksi. Galilei korosti tutkimustavassaan muotoja, numeroita ja liikettä, kun taas väri, ääni, maku, haju eivät enää kuuluneet tieteen tutkimuksen piiriin, ja nähtiin subjektiivisina. Capran mukaan tämä oli alku mittaamisen ja luokittelun pakkomielteelle etiikan, arvojen ja laadun kustannuksella, mikä johti tunteiden, motiivien, aikomusten ja sielun, tietoisuuden ja hengen unohtamiseen. Kokemus itsessään päätyi tämän seurauksena tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. (Capra 1982: 39) Francis Bacon vahvisti Galilein uudet opit ja perusti Englannissa empiirisen tieteen menetelmän. Bacon tunnetaankin induktiivisen menetelmän teorian kehittäjänä. Induktiivinen menetelmä perustui kokeiden tekemiseen ja niistä tehtävien johtopäätösten vetämiseen, jotka pyrittiin vahvistamaan myöhempien kokeiden avulla. Baconin innokkaasti kannattama ja levittämä empiristisen tieteen menetelmä saavutti suuren suosion, ja senaikainen vanha tiede sai Baconin taholta kovaa arvostelua osakseen. (Capra 1982: 40)

Capran mukaan Baconin ajattelu muutti tieteellisen tutkimuksen luonteen ja tarkoituksen. Siinä missä luonto aikaisemmin yhdistettiin naiseen ja hoivaavaan äitiin orgaanisessa kulttuurissa, tieteellisen vallankumouksen myötä tämä ajattelu lopulta joutui väistymään. Tieteellinen vallankumous muutti tieteen tavoitteet keskiaikaisen tieteen tavoitteiden vastakohdaksi. Tieteellisen vallankumouksen jälkeisen tieteen tavoitteet Capran mukaan olivat pohjimmiltaan antiekologisia. Uusi tiede pyrki hallitsemaan ja kontrolloimaan luontoa. Tämä johti siihen, että tiede ja teknologia alkoivat vähitellen palvella epäekologisia päämääriä. Äiti-maa ajattelu korvautui luonnon kesyttämisellä ja alistamisella, joissa käytettiin jopa noitavainojen termejä. Tämä johti matemaattiseen lähestymistapaan todellisuuteen, joka painotti analyyttisyyttä ja reduktionismia. (Capra 1982: 40)

DESCARTES – ANALYYTTISEN TIETEEN ISÄ Descartes tunnetaan modernin filosofian isänä ja taitavana matemaatikkona. Uusi fysiikka ja tähtitiede olivat Descartesin ajattelun lähtökohdat, ja hän suhtautui erittäin kriittisesti perinteiseen tieteeseen. Tämä johti uuden tieteen syntymiseen. Descartesin ihanne oli tieteellisen tiedon varmuus ja sen erottaminen väärästä tiedosta. Tieteellisen tiedon tuli olla varmaa ja selkeää tietoa, jonka perusta oli matematiikassa. Tähän kuului toisaalta kaiken muun tiedon radikaali epäily. (Capra 1982: 43-44) Descartes näki matematiikan fysiikan perustana, ja loi analyyttisen geometrian, jossa algebra ja geometria yhdistyivät. Tämä johti siihen, että kaikki luonnonilmiöt redusoitiin matemaattisiin suhteisiin. Descartesin teos Discourse on Method tarkoituksena oli filosofian kautta johtaa ihminen tieteellisen totuuden löytämiseen. Capran mukaan Descartes totesi, että kykeni epäilemään kaikkea, paitsi sitä, että ajatteli; Cogito ergo sum, ajattelen, siis olen. Descartes teki selkeän eron mielen ja aineen välille, mikä vaikutti voimakkaasti länsimaiseen kulttuuriin. (Capra 1982: 44-45) Descartesin mukaan maailmankaikkeus oli koneisto, mikä johti tarkoituksen, elämän ja

henkisyyden erottamiseen materiasta. Mekaaniset lainalaisuudet hallitsivat osien liikettä ja järjestystä. Tämä tieteen mekanisoitumiseen johtanut ajattelutapa muodostui hallitsevaksi paradigmaksi tieteessä aina 1900-luvulle asti. (Capra 1982: 45) Capran mukaan tämä johti siihen, että henkistä työtä alettiin arvostaa ruumiillista työtä enemmän. Descartesin kehittämä analyyttinen menetelmä johti tieteen reduktionismiin, jossa asiat pyrittiin jaottelemaan loogisesti. Analyyttinen menetelmä oli tarkoituksenmukainen tieteellisten teorioiden kehittämisessä ja teknisten projektien toteutuksessa, mutta johti toisaalta luonnon hyväksikäytön oikeuttamiseen, koska luontoa ei enää nähty elävänä ja pyhänä, maa-äitinä. Myös elävät organismit alettiin nähdä koneina. Ihmiskehoa verrattiin kellokoneistoon ja automaattiin. Lopulta alettiin ajatelle, ettei ihminen ollut muuta, kuin tämä mekaaninen koneisto. (Capra 1982: 46-47) Descartesin pyrkimyksen keskiössä ollut tieteellisen tiedon varmuus osoittautui myöhemmin kuitenkin puutteelliseksi, sillä absoluuttiseen tietoon pyrkimisestä huolimatta, ovat kaikki käsitteet ja teoriat kuitenkin aina rajoittuneita ja suhteellisia. Capran mukaan menetelmänsä suuresta menestyksestä huolimatta, Descartes tunnisti itsekin sen sisältämät puutteet. (Capra 1982: 48) Descartesin ajatukset perustuivat alunperin kuitenkin ehkä yllättävään syntytapaan. Descartes kertoo itse saaneensa 23 vuoden iässä näyn tämän kaiken tiedon yhdistävän, uuden tieteen perusteista, jota seurasi unessa annettu vahvistus symbolein. (Capra 1982: 41)

NEWTON – MEKANISTISEN LUONNONTIETEEN ISÄ Isaac Newton, joka syntyi 1642, Descartesin kuolinvuonna, toteutti Descartesin unelman, ja vei sen loppuun. Newtonin ansioksi luetaan se, että hän loi matemaattisen mallinnoksen mekanistisesta luonnontieteestä, joka oli eräänlainen yhteenveto aikaisempien ajattelijoiden työstä. Newton tunnetaan myös differentiaalilaskennan isänä

ja ylivertaisena matemaatikkona. Newton yhdisti Keplerin ja Galilein työn ja kehitti kaikenkattavan liikkeen teorian. Newtonin sanotaan saaneen oivalluksensa omenan pudotessa maahan painovoiman vaikutuksesta. (Capra 1982: 48) Newtonin teos Mathematical Principles of Natural Philosophy eli Principia on ollut yli 200 vuotta tieteen perustana. Newton yhdisti Baconin empiirisen eli kokeellisen ja Descartesin rationaalisen, eli loogisen ajattelun menetelmän. Capran kertoo Newtonin olleen sekä tiedemies, matemaatikko, lakimies, historioitsija kuin teologikin. Capran mukaan tieteellisen maailmankuvan isä tutki kuitenkin myös salatieteitä ja okkultismia, ja kirjoitti alkemiasta, apokalyptisia tekstejä, epätavanomaisia teologisia teorioita ja erilaisia okkultismiin liittyviä kirjoituksia. (Capra 1982:49) Newtonin fysiikka perustui Eukliadeen kolmiulotteiseen geometriaan ja absoluuttiseen käsitykseen tilasta ja ajasta. Newton keskittyi tutkimaan kiinteiden kappaleiden liikettä. Newtonin näkemyksen mukaan kaikki atomit koostuivat samasta aineesta, mutta niiden koko, tiiviys ja massa vaihtelivat. (Capra 1982: 51)

NEWTONIN MAAILMANKAIKKEUDEN ABSOLUUTTINEN AIKA JA TILA Newtonin ajattelu vahvisti Euklidealaista maailmankuvaa, jossa aika ja tila nähtiin absoluuttisina. Tila oli olemassa itsenäisesti, siinä tapahtuvista asioista riippumatta. Nykyiseen tieteelliseen maailmankuvaamme kuuluva käsitys maailman mekanistisesta perusluonteesta olettaa, että maailmankaikkeus toimii ennalta määrättyjen fysiikan lakien mukaan absoluuttisessa ajassa ja paikassa. Tässä mallissa aineen ajateltiin koostuvan kiinteistä pienistä ja tuhoutumattomista hiukkasista. Newtonin muuttumaton maailmankaikkeuden malli, jota hallitsivat muuttumattomat lait, oli kuitenkin yhä jumalan pyhien lakien ohjaama ja hallitsema. (Capra 1982: 51) Koska fyysisten ilmiöiden ei itsessään kuitenkaan nähty olevan pyhiä, syrjäytyi jumala

lopulta kokonaan tieteellisen maailmankuvan ulkopuolelle. Tämä johti Capran mukaan länsimaiselle kulttuurille leimaa antavan henkisen tyhjiön muodostumiseen. (Capra 1982: 52). Tieteellinen maailmankuva johti tieteen valtavaan kehitykseen, jonka tulokset näkyvät kaikkialla ympärillämme. Nykyinen kovan tieteen käsite oli Capran mukaan suora seuraus siitä, että ainetta pidettiin kiinteistä rakenneosasista koostuvana. Tämä käsitys pitikin pintansa aina 1950-luvulle asti. Atomistinen malli tuli hyvin suosituksi, ja sitä alettiin soveltaa moniin eri tieteen alueisiin. Yksi näistä oli Locke, joka sovelsi atomistista mallia sosiologiaan, ja näki yhteiskunnan muodostuvan yksilöistä sen rakenneosana. Charles Darwinin evoluutioteoria lopulta kuitenkin syrjäytti mekanistisen ajattelutavan biologiassa, joka osoitti, ettei elävä organismi toiminut koneen tavoin. (Capra 1982: 59)

JÄRJESTELMÄAJATTELU – AVAIN KOKONAISUUKSIEN YMMÄRTÄMISEEN Capran mukaan uusi todellisuuskäsitys perustuu periaatteeseen, jonka mukaan kaikki ilmiöt ovat olemassa suhteessa ja riippuvaisina toisistaan, niin fyysisessä, biologisessa, psykologisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa mielessä. Se ylittää nykyiset käsiterajat ja edellyttää ajan mittaan uusien, monitieteisten mallien ja käsitteiden ja vastaavien uusien sosiaalisten organisaatioiden kehittämistä. Nämä tulevat ylittämään perinteisen tieteen eri koulukuntien ja tieteenalojen raja-aitoja, käyttäen mitä tahansa tarkoituksenmukaista kieltä kuvaamaan todellisuuden monitasoista ja keskenään riippuvaista kudelmaa. Niistä jokaisen on oltava toisistaan tietoinen ja tehtävä toistensa kanssa yhteistyötä. Terveyden käsite on läheisesti sidottu elävän organismin luonteeseen ja sen suhteeseen ympäristöönsä. Tämä uusi paradigma liittyy elävän organismin luonteeseen olennaisesti. (Capra 1982: 285) Capran mukaan suuri osa nykyisestä biologiasta ja lääketieteestä soveltaa yhä edelleen mekanistista maailmankuvaa, pyrkien palauttamaan elävän organismin tarkkaan

määriteltyihin solu- ja molekyylitason ilmiöihin. Capra muistuttaakin, että vaikka elävät organismit käyttäytyvät osittain koneen tavoin, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne olisivat koneita. Biologiset mekanismit ovat vain paljon monimutkaisempia järjestäytyneisyyden ilmentymiä. (Capra 1982: 286) Minkään organismin toiminta ei voi perustua pelkästään näihin mekanismeihin. Biolääketieteen tiede Descartesin jälkeen onkin Capran mukaan liikaa keskittynyt tarkastelemaan elävän materian koneenomaisia toimintoja, ja on jättänyt vaille huomiota sen organismi- ja järjestelmäluonteen. (Capra 1982: 286) Capra kirjoittaa, että elämän laajempi ymmärrys voidaan saavuttaa ainoastaan järjestelmäbiologian näkökulmasta käsin, järjestelmänä, joka näkee organismin elävänä järjestelmänä koneen sijasta. Järjestelmäajattelu tarkastelee maailmaa suhteiden ja integraation näkökulmasta. Järjestelmät ovat eheitä kokonaisuuksia, joiden ominaisuuksia ei voida palauttaa pienempien yksiköiden ominaisuuksiin. Sen sijaan, että keskityttäisiin tarkastelemaan perusrakenteita tai ainesosia, joista ne muodostuvat, järjestelmäajattelu painottaa järjestäytymisen perusperiaatteita. Jokainen organismi on eheä kokonaisuutensa ja siten elävä järjestelmä. Solut ovat eläviä järjestelmiä. Samoin ovat kehon erilaiset elimet ja kudokset, joista kaikkein monimutkaisin esimerkki ovat aivot. (Capra 1982:286287) Capran mukaan järjestelmät eivät kuitenkaan rajoitu yksittäisiin organismeihin ja niiden osiin. Samat eheyden periaatteet pätevät myös sosiaalisiin järjestelmiin, kuten muurahaiskekoon, ampiaispesään, ihmisperheeseen, sekä kokonaisiin ekosysteemeihin, jotka koostuvat useista erilaisista organismeista ja elottomasta materiasta keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa. Luonnontilainen ekosysteemi ei koostu yksittäisistä puista tai organismeista, vaan niiden muodostamasta moninaisten riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteiden verkostosta. (Capra 1982: 287) Kaikki nämä luonnolliset ekosysteemit ovat kokonaisuuksia, joiden erityinen rakenne syntyy niiden osien vuorovaikutuksesta ja keskinäisestä riippuvuudesta. Järjestelmien

toimintaa kuvataan prosesseina, transaktioina – erilaisten komponenttien samanaikaisina ja toisistaan riippuvaisina vuorovaikutussuhteina. Järjestelmäominaisuuden tuhoutuvat, kun elävä organismi paloitellaan erillisiin osasiin, niin kirjaimellisesti kuin teoreettisestikin. Vaikka kykenisimme tunnistamaan erityiset osat tietyssä järjestelmässä, kokonaisuuden luonne on aina enemmän kuin osiensa summa. (Capra 1982: 287) Toinen järjestelmien tärkeä ominaisuus on niiden dynaaminen luonne. Niiden muoto ei koskaan ole jäykkä rakenne, vaan niissä tapahtuvien prosessien joustava, mutta siitä huolimatta stabiili ilmentymä. Elävä muoto tuleekin Capran mukaan ymmärtää siinä tapahtuvien prosessien ilmentymäksi, eräänlaiseksi symboliksi. (Capra 1982: 287) Uusi fysiikka on hyvin lähellä systeemiteoriaa. Se painottaa suhteita erillisten olioiden sijaan. Systeemiajattelun mukaisesti systeemiteoria näkee nämä suhteet luonteeltaan dynaamisina. Systeemiajattelu on prosessiajattelua. Muoto liitetään prosessiin, keskinäinen riippuvuus keskinäiseen vuorovaikutukseen ja vastakohdat yhdistyvät oskillaation kautta. (Capra 1982: 288) Capran mukaan orgaanisten mallien syntymämekanismi eroaa olennaisesti rakennusosasten järjestelmällisestä latomisesta tai koneen tuotteen valmistaminen ennalta ohjelmoitujen vaiheiden kautta. Tästä huolimatta on tärkeää oivaltaa, että myös näillä toiminnoilla on sijansa elävissä järjestelmissä. Koneenomaisia toimintoja esiintyy kautta elävän luomakunnan. Reduktionismin tapa määritellä elävä organismi, voi täten joskus olla käyttökelpoinen, ja jopa välttämätönkin. Capran mukaan se muuttuu vaaralliseksi vasta sitten, kun oletetaan sen riittävän selittämään kaikki elävän organismin toiminnot. Capran johtopäätös onkin, että reduktionismi ja holismi, analyysi ja synteesi ovat toisiaan täydentäviä lähestymistapoja, jotka tasapuolisesti käytettynä auttavat saamaan syvempää ymmärrystä elämästä. (Capra 1982: 288)

KONEEN JA ELÄVÄN ORGANISMIN EROT

Capran mukaan Newtonin ja Descartesin näkemys maailmasta 1700-luvulla muistutti lähinnä mekaanista kellokoneistoa. Elävät olennot eroavat kuitenkin olennaisesti koneista. Capra mainitsee seuraavat erottavat tekijät koneen ja elävän olennon välillä. Hän aloittaa mainitsemalla, että koneet rakennetaan, kun taas organismit kasvavat. Tämä tarkoittaa, että organismeja voidaan ymmärtää parhaiten tarkastelemalla prosesseja. Näin ollen on mahdotonta saada tarkkaa kuvaa solusta kiinteiden piirrosten avulla tai kuvata solua staattisen muodon kautta. Solut, kuten kaikki elävät järjestelmät, ovat parhaiten ymmärrettävissä prosessien kautta, jotka heijastavat järjestelmän dynaamista järjestäytyneisyyttä. (Capra 1982:288-289) Toiseksi koneen toiminnot ovat sen rakenteen määrittelemät, kun taas organismien orgaaniset rakenteet määräytyvät prosessien kautta. Koneet rakennetaan osista, ennalta määrätyllä tavalla, kun taas elävät organismit ovat joustavia ja muotoutuvia luonteeltaan. Niiden osien muoto saattaa myös vaihdella tiettyjen rajojen puitteissa, eikä kahdella organismilla koskaan voi olla identtisiä osia. (Capra 1982: 289) Tämän lisäksi Capra toteaa, että vaikka organismi kokonaisuudessaan osoittaa säännönmukaisuuksia ja käyttäytymismalleja, sen osien keskinäiset suhteet eivät ole jäykkiä ja joustamattomia. Yksittäisten osien toiminta voikin Capran mukaan itse asiassa olla siinä määrin yksilöllistä ja epäsäännöllistä, että se ei aina suoraan edes näytä olevan suhteessa koko organismin järjestykseen. Tämä järjestys saavutetaan koordinoimalla toimintoja, jotka eivät rajoita jäykällä tavalla osien toimintaa, vaan jättävät mahdollisuuden monimuotoisuudelle ja joustavuudelle. Tämä joustavuus on ilmiö, joka mahdollistaa elävien organismien sopeutumisen uusiin olosuhteisiin. (Capra 1982: 289) Capran mukaan koneet toimivat lineaaristen syyn ja seurauksen lakien mukaan. Kun kone menee epäkuntoon, on tavallista, että yksi tietty vika on ongelmana. Elävän organismin laita on kuitenkin toisin. Elävän organismin toiminta perustuu informaatiovirran syklisiin malleihin, palautejärjestelmiin. Kun tällainen järjestelmä romahtaa, sen aiheuttaa

useimmiten useampi tekijä, jotka saattavat voimistaa toisiaan keskinäisten palautejärjestelmien kautta. On usein epäolennaista, mikä yksittäinen tekijä sai aikaan viimeisen romahduksen. (Capra 1982: 289) Elävät järjestelmät ovat Capran mukaan luonteeltaan joustavia, ja niiden toimintaa ohjaavat jäykkien mekaanisten rakenteiden sijaan dynaamiset suhteet. Nämä suhteet tuovat ominaisuuksia, jotka yhdistetään dynaamisuuden perusperiaatteeseen, itseohjautuvuuteen. (Capra 1982:290) Elävä organismi on itseohjautuva järjestelmä, mikä tarkoittaa, että sen rakenteellinen ja toiminnallinen järjestyneisyys ei määräydy ympäristön mukaan, vaan on järjestelmän itsensä määrittelemä. Itseohjautuvat järjestelmät ovat luonteeltaan tiettyyn pisteeseen saakka itsenäisiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että elävät organismit ovat eristyksissä ympäristöstään, vaan ovat sen kanssa jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa. Tämä vuorovaikutus ei kuitenkaan määrittele niiden järjestäytyneisyyttä. (Capra 1982: 290) Capran mukaan itseohjautuvuuden kaksi dynaamista perusilmiötä ovat itseuusiutuminen – elävien järjestelmien kyky jatkuvasti uudistaa ja kierrättää rakenneosiaan, samalla säilyttäen kokonaisrakenteensa. Toinen perusilmiöistä on itsetransendenssi – luova pyrkimys fyysisten ja mentaalisten rajojen puitteissa oppia, kehittyä ja seurata lajityypillistä evoluutiota. Organismien suhteellinen autonomia, itsenäisyys, kasvaa usein suhteessa niiden monimutkaisuuteen, ja saavuttaa huippunsa ihmisessä. (Capra 1982: 290-291)

4. KULTTUURIEVOLUUTION DYNAMIIKKA Capra kuvaa kulttuurievoluutioprosessia syklisenä tapahtumana. Kulttuuritransformaatioiden tutkimukset eri yhteiskunnissa ovat osoittaneet, että kulttuurievoluution transformaatioita edeltävät tietyt sosiaaliset tunnusmerkit. Näitä ovat syrjäytyminen, mielenterveyden häiriöiden lisääntyminen, väkivaltarikosten

lisääntyminen ja sosiaalinen levottomuus, samoin kuin lisääntynyt kiinnostus uskonnollisiin kultteihin. Historiallisten kulttuuristen muutosten aikana nämä tunnusmerkit ovat ilmenneet yleensä 10-30 vuotta ennen suurinta taitekohtaa, kasvaen kohti käännekohtaa ja väheten sen jälkeen. (Capra 1982, 7) Kulttuuritransformaatiot ovat keskeinen tekijä sivilisaatioiden kehityksessä. Näyttääkin siltä, että kaikki sivilisaatiot läpikäyvät samantyyppisiä syklisiä syntymän, kasvun, romahduksen ja hajoamisen prosesseja. (Capra 1982, 7) Capran mukaan siinä vaiheessa, kun vanhan kulttuurin sosiaaliset rakenteet ja käyttäytymismallit ovat muuttuneet niin joustamattomiksi, etteivät ne enää kykene toteuttamaan kulttuurievoluution luomisprosessia, se tulee romahtamaan ja lopulta hajoamaan. Siinä missä kasvaville kulttuureille on tunnusomaista ilmentää loputonta variaatioita ja muunteluiden rikkautta, hajoavat kulttuurit ovat luonteeltaan yhdenmukaisia ja kyvyttömiä osoittamaan luovuutta ja kekseliäisyyttä. Joustavuuden vähenemisen lisäksi hajoavassa yhteiskunnassa ilmenee osiensa välisen tasapainon menetystä, mikä väistämättä johtaa sosiaaliseen eripuraisuuteen ja levottomuuteen. (Capra 1982, 9) Hajoavan kulttuurin raunioista saa alkunsa uusi kehityssuunta luovien vähemmistöjen muodossa, jotka ottavat kuvainnollisesti kehityksen haasteen vastaan. Näitä luovia vähemmistöt sivuutetaan, eikä niitä oteta mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Tästä huolimatta vanhat instituutiot väistämättä lopulta hajoavat. Nämä luovat vähemmistöt saattavat kyetä muuntamaan jotkut vanhoista elementeistä uudeksi järjestelmäksi, jatkaen näin kulttuurievoluution prosessia uusissa olosuhteissa. Näin tapahtui mm. tieteellisen vallankumouksen kohdalla. (Capra 1982, 10) Oman kulttuurievoluutiomme tunnuspiirteinä voidaan Capran mukaan pitää patriarkaalisen kauden päättymistä, fossiilisten energiamuotojen kauden loppumista ja paradigmanmuutosta. (Capra 1982, 10-11)

Patriarkaalisen kauden päättyminen on valtava ja monitasoinen prosessi. Capran mukaan feministinen liike on ollut yksi voimakkaimmista liikkeistä 1900-luvulla. Jo 3000 vuoden ajan ovat länsimäiset sivilisaatiot ja sen edeltäjät, mukaan lukien suuri joukko muita kulttuureja, rakentuneet filosofisille, sosiaalisille ja poliittisille järjestelmille, joissa miehet – ovat voimankäytöllä, suoralla painostuksella tai rituaalien ja perinteiden, lakien ja kielen, tapojen, etiketin, koulutuksen ja työnjaon kautta määritelleet, mitä osaa naiset voivat ja eivät voi näytellä, ja jossa nainen on aina miehen alamainen. Toinen kulttuurievoluutiomme käännekohta koskee fossiilisten polttoaineiden loppumista. Fossiiliset polttoaineet ovat olleet modernin teollistuneen yhteiskuntamme pääasiallinen energianlähde, joiden loppumine merkitsee samalla tämän kehityskauden päättymistä. Fossiilisista energianlähteistä muihin energiamuotoihin siirtyminen tulee merkitsemään radikaaleja muutoksia taloudellisille ja poliittisille järjestelmillemme. Kolmas muutos liittyy paradigmanmuutokseen – syvälliseen muutokseen ajattelussamme, tavassamme nähdä maailmaa ja arvoissamme. Nyt syrjäytymässä oleva paradigma on ollut vallitsevana useiden vuosisatojen ajan. (Capra 1982, 10-11)

4.1 KULTTUURIEVOLUUTION KOLME KEHITYSVAIHETTA

Fritjof Capra esittelee kirjassaan venäläisen sosiologin Sorokinin teoriaa kulttuurievoluution eri vaiheista. Sorokin näkee kulttuurin vaihtelevan aistillisen (sensational), ihanteellisen (ideational) ja idealistinen (idealistic) kulttuurievoluutiovaiheen välillä. (Capra 1982, 13) Näistä ensimmäinen vaihe, aisti-orientoitunut kulttuuri ei tunnista muita olemassaolon tasoja, kuin pelkän aineellisen ja aistein käsitettävän maailman. Sille henkiset ilmiöt ovat redusoitavissa materian ilmenemismuodoiksi. Aistillisen kulttuurivaiheen ajattelun

mukaan eettiset arvot ovat ainoastaan suhteellisia, ja ainoa todellinen tiedon lähde ovat aistihavainnot. (Capra 1982, 13) Ihanteellisen kulttuurikauden aikana kulttuuria hallitsevat puolestaan ei-fyysiset, henkiset totuudet ja arvot. Sen mukaan todellisuus on ei materiaalinen luonteeltaan, ja on löydettävissä ainoastaan henkisen ymmärryksen kautta. Todellista tietoa on mahdollista tämän ymmärryksen mukaan saada ainoastaan sisäisen kokemuksen kautta. Ihanteellinen kulttuuri pohjautuu absoluuttisiin eettisiin arvoihin ja yli-inhimillisiin oikeuden, totuuden ja kauneuden määreisiin. Tästä esimerkkinä voidaan pitää länsimaisen kulttuurin piirissä Platonin ajattelua, sielua sekä juutalais-kristillistä jumalakäsitystä. Sorokin tuo kuitenkin ilmi myös sen, että sama suuntaus ilmenee voimakkaasti myös idän kulttuureissa; hindulaisuuden, buddhalaisuuden ja taolaisuuden piirissä. (Capra 1982, 13) Sorokinin mukaan kulttuurievoluutio etenee syklisesti vuorotellen näiden kahden ääripään välillä. Näiden kahden äärimuodon välille sijoittuu idealistinen kulttuurikausi, joka on kahden ääripään harmoninen yhteen sulautuma, jolloin kulttuuri yleensä kukoistaa. Idealistisen ymmärryksen mukaan todellisuudella on niin henkinen kuin materiaalinenkin aspektinsa, jotka ovat olemassa samanaikaisesti kaikenkattavassa ykseydessä. Idealistisen kulttuurikauden aikana sekä aistillisen että ihanteellisen kulttuurin parhaat puolet pääsevät esille, luoden harmoniaa, eheyttä ja esteettistä täyttymystä niin taiteen, filosofian, tieteen kuin teknologiankin saralla. Tälläisiä kausia ovat olleet mm. Antiikin Kreikan kulttuuri 400-500eKr ja Euroopan renesanssi. (Capra 1982, 14) Nämä kaudet ovat Sorokinin mukaan vaihdelleet tunnistettavasti länsimaisen kulttuurin piirissä. Sorokin on tutkinut kausien vaihteluita mm. arkkitehtuurin, taiteen, kuvanveiston ja kirjallisuuden virtausten perusteella. Hän on niin ikään tutkinut ajattelun yhteiskunnallisia ilmenemismuotoja; uskomusjärjestelmiä, sotia ja konflikteja, tieteellistä ja teknologista kehitystä, sekä lain ja muiden sosiaalisten instituutioiden kehitystä. (Capra 1982, 14)

Meidän oma länsimainen kulttuurimme on saanut keskiajalla alkunsa kristinuskon saapumisen aloittamasta ihanteellisesta kaudesta, jota seurasi idealistista kautta edustava renesanssi. Renesanssia seurasivat tieteellinen ja teollinen vallankumous, jotka puolestaan edustavat aistillista kulttuurikautta. (Capra 1982, 14) Lewis Mumfordin mukaan vastaava kulttuurinen käännekohta on koko länsimaisen sivilisaation historiassa varsin harvinainen tapahtuma. Nykyisen sivilisaatiomme aikana näitä suuria mullistuksia on ollut vain kuusi. Näistä huomattavimmat ovat olleet sivilisaation nousu maanviljelystaidon keksimisen myötä neoliittisen kauden alussa, kristinuskon nousu Rooman imperiumin tuhoutumisen myötä sekä keskiajan päättyminen tieteellisen aikakauden alkaessa. Muita suuria käännekohtia historiassamme ovat olleet mm. Amerikan löytyminen ja Kopernikaanisen maailmankuvan läpimurto. (Capra 1982, 14) Meidän aikamme käännekohta saattaa kuitenkin Capran mukaan muodostua aikaisempia käännekohtia mullistavammaksi, sillä muutos on globaali ja koskee samanaikaisesti useita eri kulttuurin alueita. Patriarkaalisen kauden loppu, fossiilisten polttoaineiden aikakauden loppu ja maailmankuvan muutos ovat tapahtumassa kaikki samanaikaisesti oman aistillisen kulttuurikautemme iltahämärissä. Kyse ei toisin sanoen ole ainoastaan yksilötason, yhteiskunnallisen tason tai sosiaalisten instituutioiden muutoksesta, vaan koko ihmiskuntaa koskevasta planetaarisesta muutoksesta. Capran mukaan olemme saapuneet kulttuurievoluution käännekohtaan samanaikaisesti niin yksilöinä, yhteiskuntana, sivilisaationa ja planetaarisena ekosysteeminä. (Capra 1982, 15) 5. LÄNSIMAISEN MAAILMANKUVAN TAUSTAA Capra analysoi Turning Point teoksessa tieteellisen maailmankuvan rakentumisprosessia historiallisessa valossa, joka valotta länsimaisen tieteen perustaa yhtenä maailmankuvana muiden joukossa, joka itsekin on altis muutoksille. Capran mukaan nykyisen tieteellisen maailmankuvamme käsitys maailman

mekanistisesta perusluonteesta olettaa, että maailmankaikkeus toimii aina ennalta määrättyjen fysiikan lakien mukaisesti. Tieteellinen, myös scientismiksi kutsuttu maailmankuvamme perustuu lähinnä Descartesin ja Newtonin ajatteluun. DUALISMI LÄNSIMAISEN AJATTELUN KESKIÖSSÄ Descartesin rationaalisen ajattelun mukaan mieli ja materia ovat kaksi eri asiaa, mikä johti maailmankuvaan, jossa asiat ovat olemassa toisistaan riippumatta, erillisinä, ja niitä pyrittiin ymmärtämään jakamalla ne aina pienempiin ja pienempiin osasiin. Asioiden luonteen ymmärtämistä mahdollisimman pieniin osasiin jakamalla kutsutaan reduktionismiksi. Näiden osasten ominaisuudet ja vuorovaikutuksen ajateltiin täysin määräävän kaikkia luonnonilmiöitä. Tätä karteesiolaista ajattelutapaa luonnosta alettiin soveltaa myös elollisiin organismeihin, joiden ajateltiin olevan erillisistä osasista koostuvia koneita. Sama ajattelutapa johti myös hengen ja aineen erottamiseen toisistaan. (Capra 1982, 37-55)

MEKANISTISUUS Toinen nykyisen maailmankuvamme taustahahmoista on Newton. Newtonilainen ajattelu perustuu näkemykseen maailmankaikkeudesta järjestäytyneenä, ennustettavissa olevana, mutta samalla jumalallisena mekanismina. Tästä seurasi päätelmä, jonka mukaan myös ihminen, luojan lailla, olisi rakentunut samalla tavoin. Newtonin ajattelun mukaan ihmiskeho nähtiin biologisena koneistona. Samaa mallia sovellettiin koko maailmankaikkeuteen, joka nähtiin kuin suurena koneistona. Nykyajan lääkärit näkevät kehon yhä monimutkaisena koneistona. (Capra 1982, 37-55) Tämä maailmankuva on edelleen tieteemme ja elämäntapamme pohjalla. Se on johtanut tiedemaailmassa tapahtuneeseen pirstaloitumiseen näennäisesti toisistaan riippumattomiin tieteen osa-alueisiin, joiden edustajat tuskin ovat tekemisissä toistensa kanssa saatikka sitten seuraisivat eri aloilla tapahtuvaa kehitystä. Näin newtonilais-

karteesiolainen mekanistinen ajattelutapa on heijastunut voimakkaasti fysiikkaan, kemiaan, lääketieteeseen, psykologiaan, biologiaan sekä taloustieteeseen. (Capra 1982, XIX) KESKIAJAN LUONNONLÄHEINEN MAAILMANKUVA Orgaaninen maailmankuva ja elämäntapa olivat yleisiä ennen 1500-lukua useimmissa sivilisaatioissa, joille tunnusomaista olivat yhteisöjen pieni koko ja yhtenäisyys. Luontosuhde oli vuorovaikutteinen, toisistaan riippuvainen ja läheinen, luontoa kunnioitettiin luonto-äitinä. Orgaaninen maailmankuva oli luonteeltaan henkinen ja elävä. Capran mukaan myös Euroopassa ennen 1500-lukua orgaaninen kulttuuri oli hallitseva. Orgaanisen kulttuurin ominaispiirteisiin kuuluivat pienet kyläyhteisöt, joiden toiminta perustui henkisten ja materiaalisten ilmiöiden vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteille. KESKIAIKAINEN TIEDE Keskiajan tiede perustui pitkälti Tuomas Akvinolaisen ajatteluun, jossa yhdistyivät ajan teologia ja Aristoteleen luontojärjestykseen. Tämä loi 1200-luvulla perustan keskiajan tieteelle, joka perustui yhtä aikaa sekä järkeen että uskoon. Capran mukaan keskiaikaisen tieteen tavoitteet olivat pohjimmiltaan ekologisia. Se perustui viisauteen, luonnonjärjestyksen ymmärtämiseen ja sen kanssa harmoniassa elämiseen. Keskiaikainen tiede pyrki ymmärtämään asioiden tarkoituksen ja merkityksen ymmärtämiseen, ja asetti jumalaan, sieluun ja etiikkaan liittyvät kysymykset etusijalle. Keskiaikainen tiede oli myös kiinnostunut luonnonilmiöiden taustalla olevasta tarkoituksesta. Jumala oli keskiaikaisen maailmankuvan keskiössä, ja Capran mukaan keskiajan tiedettä tehtiin jumalan ylistykseksi ja kunniaksi. Orgaanisen kulttuurin luontosuhde oli myös läheinen, ja luontoa kunnioitettiin luonto-äitinä. (Capra 37-38)

TIETEELLINEN VALLANKUMOUS JA TIETEEN UUDET TAVOITTEET Kahden vuosisadan aikana 1500-1700 luvuilla, kirkon ja Aristoteleen ajattelun hallitsema maailmankuva kuitenkin muuttui ratkaisevasti tieteen uuden kehityksen myötä. Kosmologia muuttui Kopernikuksen myötä aurinkokeskeiseksi, Kepler totesi planeettojen pyörimisliikkeen, kun taas matemaattisia malleja kokeidensa tueksi laatinut Galilei osoitti maan olevan pyöreä ja pyörivän auringon ympäri. Newton puolestaan loi uuden mekaniikan. Tätä aikaa alettiinkin kutsua tieteelliseksi vallankumoukseksi.

Capran mukaan 1400-1600-lukujen aikana tapahtunut tieteellinen vallankumous johti orgaanisen maailmankuvan korvautumiseen tieteellisellä maailmankuvalla. Uusi tieteellinen maailmankuva sai alkunsa uusista tieteellisistä keksinnöistä. TIETEELLISEN VALLANKUMOUKSEN VAIHEITA Kopernikus kumosi maakeskeisen ajattelun ja totesi maan pyörivän auringon ympäri. Toinen tieteellisen maailmankuvan taustalla vaikuttava tutkija oli Kepler, tiedemies ja mystikko, joka loi planetaarisen liikkeiden ja tähtitieteen kaaviot, pyrkiessään ymmärtämään kehien harmoniaa. Astronomiaa ja esineiden putoamisliikkeitä tutkinut Galilei vahvisti teleskoopillaan Kopernikuksen havainnot oikeiksi. Galilei kehitti empirismin, mestarillisen matemaattisen mallin luonnon tutkimiseksi. Galilei korosti tutkimustavassaan muotoja, numeroita ja liikettä, kun taas väri, ääni, maku, haju eivät enää kuuluneet tieteen tutkimuksen piiriin, jotka alettiin nähdä subjektiivisina. Capran mukaan tämä oli alku mittaamisen ja luokittelun pakkomielteelle etiikan, arvojen ja laadun kustannuksella, mikä johti tunteiden, motiivien, aikomusten ja sielun, tietoisuuden ja hengen unohtamiseen. Kokemus itsessään päätyi tämän seurauksena tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Descartes tunnetaan modernin filosofian isänä ja taitavana matemaatikkona.

Uusi fysiikka ja tähtitiede olivat Descartesin ajattelun lähtökohdat, ja hän suhtautui erittäin kriittisesti perinteiseen tieteeseen. Tämä johti uuden tieteen syntymiseen. Capran mukaan Descartes sai 23 vuoden iässä näyn kaiken tiedon yhdistävän, uuden tieteen perusteista, jota seurasi unessa annettu vahvistus symbolein. Descartes näki matematiikan fysiikan perustana, ja loi analyyttisen geometrian, jossa algebra ja geometria yhdistyivät. Tämä johti siihen, että kaikki luonnonilmiöt redusoitiin matemaattisiin suhteisiin. Descartesin teos Discourse on Method tarkoituksena oli filosofian kautta johtaa ihminen tieteellisen totuuden löytämiseen. Descartes totesi, että kykeni epäilemään kaikkea, paitsi sitä, että ajatteli; Cogito ergo sum, ajattelen, siis olen. Descartes teki selkeän eron mielen ja aineen välille, mikä vaikutti voimakkaasti länsimaiseen kulttuuriin. Descartesin mukaan maailmankaikkeus oli koneisto, mikä johti tarkoituksen, elämän ja henkisyyden erottamiseen materiasta. Mekaaniset lainalaisuudet hallitsivat osien liikettä ja järjestystä. Capran mukaan tämä johti siihen, että henkistä työtä alettiin arvostaa ruumiillista työtä enemmän. Descartesin kehittämä analyyttinen menetelmä johti tieteen reduktionismiin, jossa asiat pyrittiin jaottelemaan loogisesti. Analyyttinen menetelmä oli tarkoituksenmukainen tieteellisten teorioiden kehittämisessä ja teknisten projektien toteutuksessa, mutta johti toisaalta luonnon hyväksikäytön oikeuttamiseen, koska luontoa ei enää nähty elävänä ja pyhänä. Myös elävät organismit alettiin nähdä koneina, mikä johti ongelmiin ymmärtää asioita mm. lääketieteessä. Descartesin pyrkimyksen keskiössä ollut tieteellisen tiedon varmuus osoittautui myöhemmin kuitenkin puutteelliseksi, sillä absoluuttiseen tietoon pyrkimisestä huolimatta, ovat kaikki käsitteet ja teoriat kuitenkin aina rajoittuneita ja suhteellisia. Capran mukaan menetelmänsä suuresta menestyksestä huolimatta, Descartes tunnisti itsekin sen sisältämät puutteet. (Capra 41-48) EMPIRISMI MUUTTAA TIETEELLISEN TIEDON LUONNETTA

Empiristinen tiede sai alkunsa Descartesin analyyttisestä päättelystä vaikutteita saaneen englantilaisen Francis Baconin ajattelusta. Bacon vahvisti Galilein uudet opit ja perusti Englannissa empiirisen tieteen menetelmän. Bacon tunnetaankin induktiivisen menetelmän teorian kehittäjänä. Induktiivinen menetelmä perustui kokeiden tekemiseen ja niistä tehtävien johtopäätösten vetämiseen, jotka pyrittiin vahvistamaan myöhempien kokeiden avulla. Baconin innokkaasti kannattama ja levittämä empiristisen tieteen menetelmä saavutti suuren suosion, ja senaikainen vanha tiede sai Baconin taholta kovaa arvostelua osakseen. Baconin ajattelua leimasi halu hallita ja kesyttää luonto ihmistä palvelemaan. Myös itse noitavainoihin osallistuneen ja patriarkaalista mentaliteettia kannattavan Baconin kielenkayttö oli kuitenkin avoimen vihamielistä naiseutta ja luontoa kohtaan (luonto tuli kesyttää, tehdä orjaksi, kiduttaa salaisuudet ulos hänestä jne.) Baconin tieteellinen empirismi tarkoitti kokeiden toistettavuuteen perustuvaa todentamismenetelmää. Tämä ajattelutapa levisi pian koko Eurooppaan, mullistaen tieteellisen ajattelun. Kun tieteen painopiste oli aikaisemmin ollut viisauden, luonnollisen järjestyksen ja sen kanssa harmoniassa eläminen, muodostuivat uuden tieteen tavoitteet lähestulkoon vastakkaisiksi. Tiedon tarkoituksena oli kontrolloida ja valjastaa luonto, mikä johti antiekologisuuteen niin tieteen kuin tekniikankin käytännön sovellutuksissa. Capran mukaan Baconin ajattelu muutti tieteellisen tutkimuksen luonteen ja tarkoituksen. Siinä missä luonto aikaisemmin yhdistettiin naiseen ja hoivaavaan äitiin orgaanisessa kulttuurissa, tieteellisen vallankumouksen myötä tämä ajattelu lopulta joutui väistymään. Tieteellinen vallankumous muutti tieteen tavoitteet keskiaikaisen tieteen tavoitteiden vastakohdaksi. Tieteellisen vallankumouksen jälkeisen tieteen tavoitteet Capran mukaan olivat pohjimmiltaan antiekologisia. Uusi tiede pyrki hallitsemaan ja kontrolloimaan luontoa. Tämä johti siihen, että tiede ja teknologia alkoivat vähitellen palvella epäekologisia päämääriä. Äiti-maa ajattelu korvautui luonnon kesyttämisellä ja alistamisella, joissa käytettiin jopa noitavainojen termejä. Tämä johti matemaattiseen lähestymistapaan todellisuuteen, joka painotti analyyttisyyttä ja reduktionismia. (Capra

40) TIETEEN UUSI RAJAUS Aikamme filosofin ja psykiatrin, R. D Laingin mukaan tieteellinen ajattelu muodostui kuitenkin hyvin yksipuoliseksi, sillä ainoa, millä oli merkitystä, oli muoto, määrä ja liike, kun taas väri, ääni, maku ja haju jäivät huomiotta. Laingin mukaan tämä johti siihen, että estetiikka ja etiikka kärsivät. Arvot, laatu, motiivit, muoto, tunteet, motiivit ja intentiot, samoin kuin sielu, tietoisuus ja henki eivät enää kuuluneet tieteen piiriin, ja mittaaminen ja määritteleminen muodostuivat tieteen päätarkoituksiksi.