Hidden Connections

HIDDEN CONNECTIONS Capran teos Hidden connections edustaa uutta kehitysvaihetta Capran ajattelussa. Tässä teoksessa Capra tiedostaa kvanttifysiikan rajoittuneisuuden kuvaamaan elämää kokonaisuutena. Sen sijaan Capran mukaan orgaanisen elämän rakenteet kuvaavat onnistuneemmin maailmaa ja ihmistä. Capran omin sanoin: Uusi näkemys todellisuudesta, joka lopulta korvaisi karteesiolaisen mekaanisen maailmankuvan eri tieteen alueilla oli kaukana selkeästi esitettävästä mallista. Kutsun sen tieteellistä muotoilua elämän systeemiseksi näkemykseksi, viitaten systeemiajattelun perinteeseen ja väitän myös, että syväekologian filosofinen koulukunta, joka ei erota ihmistä luonnosta ja tunnistaa kaikkien elävien olentojen sisäänrakennetun arvon, voisi tarjota ihanteellisen filosofisen ja jopa henkisen kontekstin uudelle tieteelliselle paradigmalle. (Capra 2002: xiii) Capran tavoitteena on kehittää käsitteellistä viitekehystä, joka integroi elämän kognitiiviset, biologiset ja sosiaaliset aspektit. Tämä viitekehys mahdollistaa järjestelmänäkökulman soveltamisen joihinkin aikamme ratkaisevan tärkeisiin asioihin. Capra analysoi eläviä järjestelmiä neljän toisiinsa limittyvän näkökulman kautta, joita ovat muoto, materia, prosessi ja merkitys. Tämä mahdollistaa Capran mukaan elämän yhtenäisen ymmärtämisen suhteessa niin materian kuin merkityksenkin alueisiin. Metaboliset verkostot biologisissa järjestelmissä vastaavat Capran mukaan kommunikaatioverkostoja sosiaalisissa järjestelmissä. Kemialliset prosessit, jotka tuottavat materiaalisia rakenteita vastaavat ajatusprosesseja, tuottavat semanttisia rakenteita. Energian ja materian virrat vastaavat taas Capran mukaan informaation ja ideoiden virtoja. (Capra 2002: 228)

VERKOSTO ELÄMÄN JÄRJESTELMIEN PERUSMALLINA Keskeinen oivallus tässä yhtenäisessä järjestelmällisessä elämän ymmärryksessä on

Capran mukaan oivallus, jonka mukaan järjestäytymisen perusmalli on verkosto. Kaikilla elämän tasoilla aina solujen sisäisistä aineenvaihdunnallisista verkostoista, ekosysteemien ravintoketjuihin, sekä kommunikaatiomuotojen verkostoihin ihmisyhteiskunnassa, elävän järjestelmien komponentit ovat toisiinsa liittyneitä verkostojen tavoin. Capra painottaa myös sitä, että informaatioaikakauden sosiaaliset toiminnot ja prosessit ovat yhä enenevässä määrin verkostojen ympärille rakentuneita. Tarkasteltaessa korporaatioita, rahoitusmarkkinoita, mediaa tai uusia globaaleja kansalaisjärjestöjä, huomaamme, että verkostoitumisesta on muodostunut tärkeä sosiaalinen ilmiö ja kriittinen vallan lähde. (Capra 2002: 228) Capran mukaan uuden vuosisadan alkaessa on olemassa kaksi kehityssuuntausta, joilla tulee olemaan ihmiskunnan elämäntapojen ja hyvinvoinnin kannalta ratkaisevan tärkeä merkitys. Molemmat liittyvät verkostoihin ja molempiin liittyy radikaalilla tavalla uuttaa teknologiaa. Ensimmäiseksi Capra mainitsee globaalin kapitalismi nousun ja toiseksi kestävän kehityksen yhteisöjen luominen, jotka perustuvat ekologiseen ymmärrykseen ja ekosuunnittelun soveltamiseen. Siinä missä globaali kapitalismi liittyy rahan ja informaation virtojen elektronisiin verkostoihin, ekologinen suunnittelu liittyy energian ja materian virtojen ekologisiin verkostoihin. Globaalin talousjärjestelmän tavoite on maksimoida eliittiensä rikkautta ja valtaa, kun taas ekosuunnittelun tavoite on maksimoida elämän verkostojen kestävä kehitys. (Capra 2002: 229) Capran mukaan nämä kaksi suuntausta, jotka molemmat sisältävät kehittynyttä tekniikkaa ja monimutkaisia verkostoja, ovat nykyisin törmäyskurssilla. Capran mukaan globaalin kapitalismin nykyinen muoto on ekologisesti ja sosiaalisesti kestämätön. Niin kutsuttu globaali markkina onkin Capran mukaan eräässä mielessä koneiden verkosto, jotka on ohjelmoitu sen periaatteen mukaan, että raha on tärkeämpää kuin ihmisoikeudet, demokratia, ympäristönsuojelu tai mikä tahansa muu arvo. (Capra 2002: 229) Capra muistuttaa kuitenkin, että ihmisten arvot voivat kuitenkin muuttua. Ne eivät ole luonnonlakeja. Samat rahoituksen ja informaation virtojen elektroniset verkostot voisivat sisältää muita sisäänrakennettuja arvoja. Ratkaiseva asia ei olekaan Capran mukaan

teknologia, vaan politiikka. 2000-luvun suuri haaste liittyy arvojärjestelmän muuttamiseen, joka on globaalin talouden taustalla tavalla, joka tekee siitä yhteensovitettavan ihmisen arvon ja ekologisen kestävän kehityksen kanssa. Capran mukaan tämä globalisaation uudelleenarviointiprosessi onkin jo alkanut. (Capra 2002: 229) ELÄMÄN SYSTEEMINEN NÄKÖKULMA Capra soveltaa sosiaalista teoriaa ihmisorganisaatioiden johtamisessa elämän, mielen ja tietoisuuden luonteen, sekä sosiaalisen todellisuuden ymmärtämiseksi. Capra tarkastelee erityisesti kysymystä siitä, missä määrin ihmisorganisaatiota voidaan pitää elävänä järjestelmänä. Capra haluaa laajentaa näkökulmaansa maailmaan, kyetäkseen tarkastelemaan taloudellisen globalisaation haasteita ja vaaroja WTO:n ja muiden globaalin kapitalismin instituutioiden luomien lakien alaisena, jotka edustavat Capran mukaan aikamme kaikkein akuuteimpia ja kiistanalaisimpia kysymyksiä. Capra analysoi systeemiteorian valossa bioteknologian (geeniteknologia, kloonaus, geneettisesti muunnellut ruoat jne.) tieteellisiä ja eettisiä ongelmia, tarkastellen sitä geenitieteen nk. Human Genome projektin seurauksena tapahtuneen käsitteellisen vallankumouksen valossa. (Capra 2002, xii) Capra kuvaa maailman tilaa uuden vuosisadan alussa, maailmanlaajuista Seattle koalitiota ja kansalaisjärjestöjen ja sen suunnitelmaa uudistaa globalisaatiota uusiin arvoihin paremmin soveltuvalla tavalla. Capra käsittelee myös viimeaikaista dramaattista kasvua ekologisen rakentamisen alalla ja tämän implikaatioita kestävän tulevaisuuden kannalta. Capra käsittelee myös perustavaa laatua olevaa maailmankuvan muutosta, joka on tapahtumassa tieteen ja yhteiskunnan alueella, sekä uuden todellisuuskäsityksen muotoutumista ja tämän kulttuurisen transformaation sosiaalisia implikaatioita.

Capran tavoite on kehittää käsitteellinen viitekehys, joka integroi elämän kognitiiviset, biologiset ja sosiaaliset aspektit. Tämä viitekehys mahdollistaa järjestelmänäkökulman soveltamisen joihinkin aikamme ratkaisevan tärkeisiin asioihin. Capra analysoi eläviä järjestelmiä neljän toisiinsa limittyvän näkökulman kautta, joita ovat muoto, materia, prosessi ja merkitys. Tämä mahdollistaa Capran mukaan elämän yhtenäisen ymmärtämisen suhteessa niin materian kuin merkityksenkin alueisiin. Metaboliset verkostot biologisissa järjestelmissä vastaavat Capran mukaan kommunikaatioverkostoja sosiaalisissa järjestelmissä. Kemialliset prosessit, jotka tuottavat materiaalisia rakenteita vastaavat ajatusprosesseja, tuottavat semanttisia rakenteita. Energian ja materian virrat vastaavat taas Capran mukaan informaation ja ideoiden virtoja. (Capra 2002: 228)

KEHOLLISTUNUT MIELI Capra kirjoittaa mielen yhteydestä kehollisuuteen. Hän viittaa Roger Foutsin tutkimukseen, jonka mukaan kieli alunperin oli kehollistunut eleisiin, ja kehittyi eleistä yhdessä ihmistietoisuuden kanssa. Tämä teoria on yhteensopiva viimeaikaisten kognitiotieteilijöiden tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan käsitteellinen ajattelu kokonaisuudessaan on kehollistunut fyysisesti kehoon ja aivoihin. Kun kognitiotieteilijät sanovat mielen olevan kehollistunut, he tarkoittavat paljon enemmän, kuin sitä ilmeistä tosiseikkaa, että tarvitsemme aivot ajatellaksemme. Viimeaikaiset tutkimukset kognitiivisen lingvistiikan alalla osoittavat vahvasti, ettei ihmisjärki kykene ylittämään kehoa, tavalla, jolla länsimainen filosofia on tottunut asian ymmärtämään. Tämän sijaan se on fyysisen luontomme ja kehokokemuksemme muovaama. Juuri tässä merkityksessä ihmisen mieli on pohjimmiltaan kehollistunut. Järjen rakenne itsessään saa alkunsa kehoistamme ja aivoistamme. (Capra 2002: 52-53)

AJATTELUMME JUURET TIEDOSTAMATTOMIA

Capran mukaan kehollistuneella mielellä on syvääliset filosofiset merkitykset myös tieteen kannalta. Todistusaineisto sen puolesta, että mieli on kehollistunut ja tämän oivalluksen syvälliset filosofiset implikaatiot on esitetty George Lakoffin ja Mark Johnsonin teoksessa Philosophy in the Flesh. Todistusaineisto perustuu ensinnäkin siihen löytöön, että suurin osa ajattelustamme on alitajuista, toimien tasolla, joka ei ole tavallisen tietoisen tajunnan ulottumattomissa. Tämä kognitiivinen tiedostamaton sisältää ei pelkästään kaikki automaattiset kognitiiviset toiminnot, vaan myös kaikki sanattoman tiedon ja uskomukset. Ilman tietoisuuttamme kognitiivinen alitajunta muovaa ja rakentaa kaikkea tietoista ajattelua. Tästä on muodostunut tärkeä tutkimusalue kognitiivisten tieteiden piirissä, joka on johtanut radikaalilla tavalla uusiin näkemysiin siitä, kuinka käsitteet ja ajatteluprosessit muotoutuvat. (Capra 2002: 53) Tässä vaiheessa abstraktien käsitteiden muodostumisen yksityiskohtainen neurofysiologia on yhä epäselvä. Tästä huolimatta kognitiiviset tutkijat ovat alkaneet ymmärtää erästä ratkaisevan tärkeää aspektia tästä prosessista. Lakoffin ja Johnsonin mukaan samat neuraaliset ja kognitiiviset mekanismit, jotka antavat meidän nähdä ja liikkua, luovat samalla myös käsitteelliset rakenteemme ja ajatteluntavat. (Capra 2002: 53) KÄSITTEELLISET KATEGORIAT AISTIJÄRJESTELMIEN PEILINÄ Tämä uusi ymmärrys ihmisajattelusta alkoi Capran mukaan kehittyä 1980-luvulla useiden tutkimusten myötä käsitteellisten kategorioiden luonteesta. Eri kokemusten kategorisointi on kognition perusta kaikilla elämän tasoilla. Mikro-organismit kategorisoivat kemikaaleja ruokaan ja ei-ruokaan, siihen, mitä kohti liikkua ja mistä siirtyä poispäin. Samalla tavalla eläimet kategorisoivat ruokaa, äänet jotka tarkoittavat vaaraa, oman lajinsa jäsenet, seksuaaliset signaalit jne. Tapa, jolla elävät organismit kategorisoivat, riippuu niiden aisti- ja motorisesta järjestelmästä. Toisin sanoen se riippuu siitä tavasta, jolla ne ovat kehollistuneet. Tämä ei

päde vain eläimiin, kasveihin ja mikro-organismeihin, vaan myös ihmisiin, kuten kognitiotieteilijät ovat nyt tunnustaneet. Huolimatta siitä, että jotkin kategoriamme ovat seurausta tietoisesta järjestä, suuri osa niistä muodostuu automaattisesti ja tiedostamattomasti seurauksena kehomme ja aivojemme erityisestä luonteesta. (Capra 2002: 53) Tätä voidaan havainnollistaa helposti värien avulla. Laajat värien havaitsemista koskevat tutkimukset vuosikymmenten ajan ovat tehneet selväksi sen, ettei ulkoisessa maailmassa ole olemassa värejä riippumatta havaitsemisen prosessista. Kokemuksemme väreistä syntyy heijastuvan valon aallonpituuksista vuorovaikutuksessa omien silmiemme verkkokalvojen värivastaanottimien ja niihin yhteydessä olevan hermojärjestelmän kanssa. Yksityiskohtaiset tutkimukset ovat todellakin osoittaneet, että koko värikategorioidemme rakenne (värien, värisävyjen jne. (lukumäärä) on seurausta hermorakenteestamme. (Capra 2002: 54) Siinä missä värikategoriat perustuvat neurofysiologiaamme, muut kategoriatyypit muodostuvat kehollisen kokemuksemme perusteella. Tämä on erityisen tärkeää tila suhteiden hahmottamisen kannalta, mikä edustaa erästä peruskategoriaamme. Kuten Lakoff ja Johnson huomauttavat, kun me havaitsemme ”kissan puun edessä”, tämä tilaan liittyvä suhde ei ole olemassa objektiivisesti maailmassa, vaan on oman kehokokemuksemme heijaste. Meillä on kehot, joissa on selvä etu ja takapuoli, ja me heijastamme tämän erottelun muihin objekteihin. Näin kehomme määrittävät perustavat tilaan liittyvät suhteet, joita käytämme sekä paikan hahmottamiseen, että yhden objektin hahmottamiseen suhteessa toiseen. (Capra 2002: 54)

KÄSITTEELLINEN AJATTELU SAMALLA TAVALLA KEHOLLISTUNUTTA Ihmisolentoina me emme ainoastaan kategorisoi kokemuksemme eri kategorioita, vaan käytämme abstraketeja käsitteitä luonnehtimaan kategorioitamme ja niitä koskevaa ajatteluamme. Ihmisen kognition tasolla kategoriat ovat aina käsitteellisiä, ja

erottamattomia niitä vastaavista abstrakteista käsitteistä. Ja koska kategoriamme perustuvat hermorakenteeseemme ja kehollisuuden kokemukseemme, niin tekevät myös abstraktit konseptimme. (Capra 2002: 54) Jotkut kehollistuneista konsepteistamme toimivat samalla myös tiettyjen järkeilyn muotojen perustana, mikä tarkoittaa sitä, että tapamme ajatella on myös kehollistunut. Esimerkiksi, kun teemme eroa sisä- ja ulkopuolen suhteen, meillä on taipumus visualisoida tämä suhde tilaan astian avulla, jolla on sisä- ja ulkopuoli. Tämä mentaalinen kuva, joka perustuu kokemukseemme kehosta säiliönä tai astiana tulee samalla tietyn ajattelutavan perustaksi. Olettakaamme, että asetamme kupin maljan sisään, ja kirsikan kupin sisään. Tietäisimme heti, vain sitä katsomalla, että koska kirsikka on kupin sisällä on samalla maljan sisällä. (Capra 2002: 54) Capran mukaan tämä päätelmä vastaa hyvin tunnettua väitettä tai syllogismia, klassisessa Aristoteelisessä logiikassa. Sen kaikkein tunnetuimmassa muodossa se kuuluu seuraavasti. ”Kaikki miehet ovat kuolevaisia, Sokrates on mies. Siksi Sokrates on kuolevainen.” Argumentti näyttää tyhjentävältä, koska kirsikkamme tavoin Sokrates on mies-kategorian ”astiassa”, kun taas miehet ovat kuolevaisten ”astiassa” tai kategoriassa. Me heijastamme astioiden mentaalisen kuvan abstrakteihin kategorioihin, ja käytämme sitten kehollista kokemustamme astiasta näistä kategorioista järkeilyyn. (Capra 2002: 5455) Toisin sanoen klassinen Aristoteelinen syllogismi ei ole kehosta irti olevan järkeilyn tulos, vaan pohjautuu keholliseen kokemukseemme. Lakoff ja Johnson väittävät, että sama periaate pätee myös moniin muihin järkeilyn muotoihin. Kehojemme ja aivojemme rakenne määrittelee ne käsitteet, jotka pystymme muodostamaan ja sen järkeilyn, johon me voimme ottaa osaa. (Capra 2002: 54)

KEHON METAFORAT KÄSITTEELLISEN AJATTELUN PERUSTANA Capran mukaan kun heijastamme astian mentaalisen kuvan kategorian abstraktiin käsitteeseen me käytämme sitä metaforana. Tämä metaforisen projektion prosessi on ratkaisevan tärkeä elementti abstraktin ajattelun muodostumisessa ja se keksintö, jonka mukaan suuri osa ihmisen ajattelusta on metaforista, on ollut eräs suurimmista kehityksistä kognitiivisten tieteiden piirissä. Metaforat mahdollistavat peruskehollisten käsitteittemme laajentumisen abstrakteille teoreettisille alueille. Kun sanomme ”en näytä kykenevän käsittämään tätä ideaa” tai ”tämä menee täysin yli hilseen” käytämme kehollista kokemustamme vertailukohtana ajatuksen ymmärtämiselle. Samalla tavalla puhumme ”lämpimästä tervetulosta” tai ”suuresta päivästä”, heijastamme kehollisen kokemuksemme abstrakteille alueille. (Capra 2002: 55) Nämä kaikki ovat esimerkkejä primaarisista metaforista, metaforisen ajattelun peruselementeistä. Kognitiiviset lingvistit teoretisoivat, että me saamme suurimman osan primaarisista metaforistamme automaattisesti ja alitajuisesti varhaislapsuudessamme. Vauvoille kokemus läheisyydestä ja hellyydestä tapahtuu yleensä yhdessä lämmön ja halaamisen tunteen kanssa. Siksi assosiaatiot näiden kahden kokemuksellisen alueen välillä rakentuvat ja vastaavat väylät hermoverkoissa saavat alkunsa. Myöhemmin elämässä nämä assosiaatiot jatkuvat metaforina, esim. puhuessamme lämpimästä hymystä tai läheisestä ystävästä. (Capra 2002: 55) Ajattelumme ja kielemme sisältävät satoja primaarisia metaforia, joista käytämme suurinta osaa ilman että tiedostamme niitä. Ja koska ne saavat alkunsa perus kehollisista kokemuksistamme, ne ovat yleensä samoja suurimmassa osassa kieliä ympäri maailman. Käsitteellisissä ajatteluprosesseissamme me yhdistämme primaarisia metaforia kompleksisemmiksi metaforiksi tavalla, joka mahdollistaa meille rikkaan mielikuvien ja hienovaraisten käsitteellisten rakenteiden käytön tarkastellessamme kokemustamme. Se, että ajattelemme elämää matkana, mahdollistaa runsaan tietomme käytön matkoista kuvaamaan merkityksellisen elämän elämisen taitoa. (Capra 2002: 55)

IHMISEN LUONTO 1900-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana kognition tutkijat tekivät kolme merkittävää löytöä. Kuten Lakoff ja Johnson toteavat yhteenvetona tutkimukselleen: ”Mieli on synnynnäisesti kehollistunut, ajattelu on suurelta osin tiedostamatonta ja abstraktit konseptit ovat suurelta osin metaforisia. Kun nämä oivallukset hyväksytään laajasti, ja integroidaan koherentiksi teoriaksi ihmisen kognitiosta, ne tulevat pakottamaan meidät uudelleen arvioimaan monia länsimaisen filosofian perusväittämiä.” (Capra 2002: 56) FILOSOFIAN JA KOGNITIOTIETEEN VÄLINEN YHTEYS Teoksessa Philosophy in the Flesh kirjoittajat ottavat ensimmäiset askeleet kohti tällaista länsimaisen filosofian uudelleenarviointia kognitiivisen tieteen valossa. Heidän pääargumenttinsa on, että filosofian tulisi kyetä vastaamaan inhimilliseen perustarpeeseen tuntea itsemme. Tuntea, kuka olemme ja kuinka koemme maailman ja kuinka meidän tulisi elää. Itsemme tunteminen sisältää sen ymmärtämisen, kuinka ajattelemme, ja kuinka ilmaisemme ajatuksemme kielessä. Ja juuri tässä kognitiivisella tieteellä on paljon annettavaa filosofialle. (Capra 2002: 56) Koska kaikki, mitä ajattelemme, sanomme ja teemme riippuu kehollistuneen mielemme toiminnasta, Lakoff ja Johnson väittävät, kognitiivinen tiede on eräs kaikkein tärkeimmistä lähteistä itsetuntemukselle. (Capra 2002: 56) Kirjoittavat kuvailevat dialogia filosofian ja kognitiotieteiden välillä, jossa nämä kaksi tieteenaluetta tukevat ja rikastuttavat toinen toistaan. Tutkijat tarvitsevat filosofiaa tullakseen tietoisiksi siitä, kuinka piilevät filosofiset oletukset vaikuttavat heidän teorioihinsa, kuten John Searle muistuttaa, koska muuten sen hinta, että vieroksumme filosofiaa on se, että teemme filosofisia virheitä. Filosofit toisaalta, eivät voi esittää vakavasti otettavia teorioita kielen, mielen ja tietoisuuden luonteesta ilman sen viimeaikaisten merkittävien edistysaskeleiden huomioonottamista kognitiivisten tieteiden

alueella. (Capra 2002: 56) Capran mukaan näiden edistysaskeleiden suurin merkitys on ollut jo yli 300 vuoden ajan länsimaista filosofiaa vaivanneen karteesiolaisen mielen ja materian välisen kahtiajaon vähittäinen eheytyminen. Santiago teorian on osoittanut, että kaikilla elämän tasoilla mieli ja materia, prosessi ja rakenne ovat erottamattomasti toisiinsa sidoksissa. (Capra 2002: 56) Viimeaikainen tutkimus kognitiivisten tieteiden alalla on vahvistanut ja täsmentänyt tätä näkemystä osoittamalla, kuinka kognitionprosessi kehittyi lisääntyvää kompleksisuutta sisältäviin muotoihin yhdessä niitä vastaavien biologisten rakenteiden kanssa. Täsmällisiin kielen ja käsien liikkeiden kehittymisen myötä, kieli, itsetarkkaileva tietoisuus ja käsitteellinen ajattelu kehittyivät varhaisilla ihmisillä osana yhä monimutkaisemmiksi muodostuvia kommunikaatioprosesseja. (Capra 2002: 56-57) Kaikki nämä ovat kognitioprosessin eri ilmentymiä ja jokaisella uudella tasolla ne edellyttävät niitä vastaavia hermostollisia ja kehollisia rakenteita. Kuten kognitiivisen lingvistiikan alalla tehdyt löydöt ovat osoittaneet, ihmisen mieli jopa kaikkein abstrakteimmissa ilmenemismuodoissaan ei ole irrallinen kehosta, vaan siihen perustuva ja sen muovaama. (Capra 2002: 57)

ELÄIMEN JA IHMISEN VÄLINEN ERO VAIN ASTE-ERO Post-karteesiolainen yhdentyvä mielen, materian ja elämän malli vaatii myös radikaalia uudelleenarviointia ihmisen ja eläinten suhteessa. Suurin osa länsimaista filosofiaa näkee järkevyyden kyvyn ainutlaatuisesti inhimillisenä ominaispiirteenä, mikä erotti meidät kaikista muista eläimistä. Kommunikointitutkimukset simpansseilla ovat kuitenkin paljastaneet tämän uskomuksen valheellisuuden dramaattisella tavalla. He tekevät selväksi, että eläinten ja ihmisten kognitiivinen ja tunne-elämän laadussa on vain asteero, ja että elämä on suuri jatkumo, jossa lajien väliset erot ovat vähittäisiä ja

evolutionaarisia. Kognitiiviset lingvistit ovat vahvistaneet tämän evolutionaarisen käsityksen ihmisluonnosta. Lakoffin ja Johnsonin sanoin: Järki, jopa kaikkein abstrakteimmassa muodossa, hyödyntää sen sijaan että se ylittäisi, eläinluontomme. Järki ei täten ole sisin olemus, joka erottaa meidät muista eläimistä. Sen sijaan se asettaa meidät samaan jatkumoon niiden kanssa. (Capra 2002: 57) TIETOISUUDEN SYNTY ELÄMÄN VARHAISVAIHEISSA Capran mukaan elämän evoluution skenaario, jota käsittelin alkaa soluseinämien ympäröimien kuplien muotoutumisella muinaisissa merissä. Nämä pienet oliot muodostuivat spontaanisti oikeanlaisessa saippuan ja veden ympäristössä, fysiikan ja kemian peruslakien mukaan. Niiden muodostuttua, muodostui vähitellen monimutkainen kemiallinen verkosto tiloissa, jotka ne sulkivat sisälleen, mikä tarjosi kuplille mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä kompleksisiksi lisääntyviksi rakenteiksi. Kun katalysaattorit tulivat mukaan kuvaan, molekyylikompleksisuus lisääntyi nopeasti, ja lopulta elämä sai alkunsa näistä protosoluista yhdessä proteiinien, nukleohappojen, ja geneettisen koodin evoluution kanssa. (Capra 2002: 57) Capran mukaan tämä merkitsi universaalia edeltäjää, ensimmäistä bakteerisolua, josta kaikki muu sitä seurannut elämä maapallolla sai alkunsa. Ensimmäisten elävien solujen jälkeläiset valloittivat maailman luomalla koko planeetan laajuisen bakteeriverkoston, joka vähitellen kansoitti kaikki ekologiset sopukat. Kaikissa elävissä järjestelmissä olevan luovuuden ohjaamina planetaarinen elämän verkosto laajeni mutaatioiden, geeninvaihdon ja symbioosi avulla tuottaen aina lisääntyvän kompleksisuutta ja vaihtelevuutta heijastavia elämän muotoja (Capra 2002: 57-58) Tässä majesteettisessa elämän syntymisessä kaikki elävät organismit jatkuvasti vastasivat ympäristöllisiin vaikutuksiin rakenteellisilla muutoksilla, ja ne tekivät näin autonomisesti, niiden oman luonteen mukaan. Aina elämän alkuajoista asti niiden vuorovaikutus toistensa kanssa ja elottoman ympäristön kanssa oli kognitiivista vuorovaikutusta. Niiden rakenteen kompleksisuuden lisääntyessä lisääntyivät myös niiden kognitiiviset prosessit,

mikä lopulta johti tietoisuuden, kielen ja käsitteellisen ajattelun syntyyn. (Capra 2002: 58) ONKO ELÄMÄ MOLEKYYLEJA? Kun tarkastelemme tätä kuvaa öljyisten pisaroiden muodostumisesta tietoisuuden syntymiseen, saattaa vaikuttaa siltä, että elämä on vain molekyylejä. Kysymys herää siis, entä elämän henkinen ulottuvuus? Onko tässä uudessa näkemyksessä ihmisen hengelle? (Capra 2002: 58) Näkemys, jonka mukaan elämä on vain molekyylejä, on molekyylibiologien suosima näkemys. On tärkeää oivaltaa, että tämä on vaarallisen reduktionistinen näkemys. Uusi ymmärrys elämästä on järjestelmä-ymmärrys, mikä tarkoittaa sitä, että se perustuu ei ainoastaan molekyylirakenteiden analyysiin, vaan myös näiden rakenteiden suhteiden ja niiden muodostumisen taustalla olevien erityisten prosesessien välisiin suhteisiin. Kuten olemme nähneet, elävän järjestelmä luonteenomainen piirre ei ole tiettyjen makromolekyylien läsnäolo, vaan aineenvaihdunnan prosessien itse-ohjautuva (selfgenerating) verkosto. (Capra 2002: 58) Elämän prosessit sisältävät Capran mukaan uuden järjestyksen spontaanin emergenssin, joka on elämän sisäänrakennetun luovuuden tärkeä perusta. Sen lisäksi elämän prosessit liittyvät elämän kognitiiviseen ulottuvuuteen ja uuden järjestyksen emergenssi sisältää kielen ja tietoisuuden emergenssin. (Capra 2002: 58)

HENKINEN ULOTTUVUUS – ELÄMÄN HENKI Miten ihmisen henki liittyy tähän kokonaisuuteen? Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttää sanan ”henki” alkuperäisen tarkoituksen tarkastelua. Kuten olemme nähneet, latinan sana ”spiritus” tarkoittaa henkeä, mikä pätee myös siihen liittyvään latinan sanaan ”anima”, kreikan sanaaan ”psyche” ja sanskriitin sanaan ”atman”. Näiden avaintermien

yleinen merkitys viittaa siihen, että sanan ”henki” alkuperäinen merkitys monessa vanhassa filosofisessa ja uskonnollisessa perinteessä niin lännessä kuijn idässäkin liittyy elämän henkeen. (Capra 2002: 58) Hengityksen ollessa keskeinen aspekti lähes kaikkien elämänmuotojen joukossa elämän henk,i näyttää olevan täydellinen metafora metabolisten prosessien verkostolle, joka on samalla kaikkien elävien järjestelmien määrittävä ominaispiirre. Henki – elämän henki – on se yhdistävä tekijä, joka on yhteistä kaikille eläville olennoille. Se ravitsee meitä ja pitää meidät elossa. (Capra 2002: 58-59) Henkisyys, tai henkinen elämä, on yleensä ymmärretty olemisen tapana, joka nousee tietystä syvällisestä todellisuuden kokemuksesta, joka tunnetaan ”mystisenä”, ”uskonnollisena”, tai ”henkisenä” kokemuksena. Tälle kokemukselle on lukuisia kuvauksia maailman uskontoja käsittelevässä kirjallisuudessa. Uskonnot ovat yleensä yhtä mieltä siitä, että se on suora, epä-älyllinen todellisuuden kokemus, johon liittyy joitakin perusominaisuuksia, jotka ovat riippumattomia kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstista. Eräs kauneimmista nykykuvauksista voidaan löytää lyhyessä esseessä ”Spirituality as Common Sense”, jonka kirjoittaja on benediktiinimunkki, psykologi ja kirjailija David Steindl-Rast (Capra 2002: 59) Alkuperäisen ”henki”-sanan merkityksen mukaisesti hengestä elämän hengityksenä Steindl-Rast luonnehtii henkistä kokemusta kohonneen elävyyden hetkinä. Henkiset hetkemme ovat niitä hetkiä, jolloin tunnemme olevame voimakkaasti elossa. Tämä elävyys, jonka voimme kokea näiden huippukokemusten aikana, kuten psykologia Abraham Maslow niitä nimitti, sisältää mentaalisen valppauden tai hereilläolon. Buddhalaiset viittaavat tähän kohonneeseen mentaaliseen valppauteen hereilläolona ja painottavat sitä hereilläolon pohjautumista syvällisesti kehoomme. Henkisyys on siten aina kehollistunutta, Me koemme oman henkemme Steindl-Rastin sanoin ”mielen ja kehon täyteytenä”. (Capra 2002: 59)

MIELEN JA KEHON YKSEYS Capran mukaan tämä ymmärrys henkisyydestä on yhtäpitävä kehollistuneen mielen ymmärryksen kanssa, jota nyt kehitettään kognitiivisen tieteen piirissä. Henkinen kokemus on mielen ja kehon elävyyden kokemus yhtenä kokonaisuutena. Lisäksi tämä yhtenäisyyden kokemus ylittää mielen ja kehon eron sekä itsen ja maailman välisen eron. Keskeinen tietoisuus näiden henkisten hetkien aikana liittyy syvään ykseyden kokemukseen kaiken kanssa, tunteeseen siitä, että kuuluu maailmankaikkeuteen kokonaisuudessaan. (Capra 2002: 59) Ykseyden kokemus luonnollisen maailman kanssa on täysin sopusoinnussa uuden tieteellisen käsityksen kanssa elämästä. Ymmärtäessämme tapaa jolla elämän juuret ulottuvat syvälle perusfysiikkaan ja kemiaan, kuinka kompleksisuuden prosessi sai alkunsa kauan ennen ensimmäisten elävien solujen muodostumista ja kuinka elämä on kehittynyt miljardien vuosien ajan, käyttäen yhä uudelleen samoja perusmalleja ja – prosesseja, oivallamme kuinka läheisesti liitymme koko elämän kudelmaan. (Capra 2002: 59) Capran mukaan katsoessamme maailmaa ympärillämme, on selvää, ettei meitä ole heitetty kaaokseen tai sattumanvaraisuuteen vaan että olemme osa suurta järjestystä, suurta elämän sinfoniaa. Jokainen kehomme molekyyli on kerran ollut osa aikaisempia kehoja, eläviä tai elottomia ja tulee olemaan osa tulevaisuuden kehoja. Tässä mielessä kehomme ei tule kuolemaan, vaan tulee elämään uudelleen ja uudelleen koska elämä tulee jatkamaan elämää. Emme jaa ainoastaan elämän molekyylejä vaan myös sen perustavat organisaatioperiaatteet muun elollisen maailman kanssa. Koska myös mielemme on kehollistunut, käsitteemme ja metaforamme ovat kehollistuneet elämän verkostoon yhdessä kehojemme ja aivojemme kanssa. Kuulumme maailmankaikkeuteen, olemme kotonamme maailmankaikkeudessa ja tämä kokemus yhteenkuulumisesta voi tehdä elämämme syvästi merkittäväksi. (Capra 2002: 59-60)

KOLME NÄKÖKULMAA ELÄMÄÄN Synteesi perustuu erottamiseen kahden näkökulman välillä suhteessa eläviin järjestelmiin, joita Capra kutsuu mallinäkökulmaksi ja rakennenäkökulmaksi, ja niiden yhdistämiseen toisiinsa kolmannen näkökulman, prosessinäkökulman avulla. Capra määrittelee elävän järjestelmän organisaation mallin suhteiden kaaviona eri järjestelmän komponenttien välillä, jotka määrittelevät järjestelmän perusominaisuudet. Järjestelmän rakenne edustaa Capran mallissa organisaatiomallin materiaalista ruumiillistumaa, ja elämän prosessi tämän ruumiillistuman prosessia. (Capra 2002: 61) Capra on valinnut termit organisaatiomalli ja rakenne jatkamaan kieltä, jota käytetään teorioissa, jotka muodostavat teoriani komponentit. Kuitenkin sen valossa, että rakenteen määritelmä sosiaalisten tieteiden piirissä eroaa luonnontieteiden piirissä käytetystä määritelmästä, Capra muuntaa terminologiaansa ja käyttää yleisempiä käsitteitä muoto ja materia korvaamaan ”rakenne” termin eri käyttömuotoja. Tässä laajemmassa terminologiassa kolme näkökulmaa elävien järjestelmien luonteesta vastaavat muodon tai organisaatiomallin, materian tai materiaalisen rakenteen ja prosessin tutkimusta. (Capra 2002: 61) Capran mukaan tutkittaessa eläviä järjestelmiä muodon näkökulmasta, käy ilmi, että niiden organisaatiomalli on itseluovan verkoston rakenne. Materian näkökulmasta tarkasteltuna elävän järjestelmän materiaalinen rakenne on hajoava rakenne, avoin järjestelmä, joka toimii kaukana tasapainosta (equilibrium). Prosessinäkökulmasta tarkasteltuna, elävät järjestelmät ovat kognitiivisia järjestelmiä, joissa kognition prosessi liittyy läheisesti itseohjaavuuden, autopoieesin, malliin. Tämä edustaa Capran synteesiä elämän uudesta tieteellisestä ymmärryksestä. (Capra 2002: 62) Kaaviossa Capra kuvannut nämä kolme näkökulmaa kolmion kärkinä painottaakseni sitä, että ne ovat olennaisesti yhteenkuuluvia. Organisaatio mallin muoto voidaan tunnistaa ainoastaan silloin, jos se ruumiillistuu materiassa, ja elävissä järjestelmissä tämä

ruumiillistuma on jatkuva prosessi. Täysi ymmärrys mistä tahansa biologisesta ilmiöstä täytyy sisältää kaikki nämä kolme näkökulmaa. (Capra 2002: 62) Tarkastellaan esimerkiksi solun aineenvaihduntaa. Se koostuu kemiallisten reaktioiden (prosessi) verkostosta (muoto), jotka sisältää solun komponenttien (materia) tuotannon, ja joka vastaa kognitiivisesti itseohjattujen rakenteellisten muutosten kautta (prosessi), ympäristön ärsykkeisiin. Samalla tavalla emergenssin ilmiö on prosessi, joka luonteenomainen hajoaville rakenteille (materia), joka sisältää monitasoisia palautejärjestelmiä (muoto). (Capra 2002: 62) Suurelle osalle tutkijoista tuottaa vaikeuksia antaa näille kolmelle näkökulmalle yhtäläistä huomiota, johtuen karteesiolaisen perinteemme voimakkaasta vaikutuksesta ajatteluumme. Luonnontieteiden on tarkoitus tarkastella materiallisia ilmiöitä, mutta vain yksi näistä näkökulmista liittyy Capran mukaan materian tutkimukseen. Toiset kaksi liittyvät suhteisiin, laatuihin, malleihin ja prosesseihin, jotka kaikki ovat ei-materiaalisia. On selvää, ettei kukaan tutkija kiellä mallien ja prosessien olemassaoloa, mutta suuri osa heistä mieltää mallin materian emergentiksi ominaisuudeksi, idea, joka on saatu materiasta synnyttävän voiman sijaan. (Capra 2002: 62) Materiaalisiin rakenteisiin ja niiden välisiin voimiin keskittyminen ja organisaatiomallien tarkastelu, joka syntyy näiden voimien vaikutuksesta toissijaisena emergenttinä ominaisuutena on ollut tehokas fysiikassa ja kemiassa. Mutta tarkastellessamme eläviä järjestelmiä, tämä tarkastelutapa ei ole enää riittävä. Olennainen piirre, joka erottaa elottoman järjestelmän elävästä järjestlmästä, soluaineenvaihdunta, ei ole materian ominaisuus, eikä erityinen elämänvoima”, vaan erityinen kemiallisten prosessien välisten suhteiden malli. Vaikka se sisältää materiaalisia komponentteja tuottavien eri prosessien suhteita, itse verkostomalli ei ole materiaalinen. (Capra 2002: 62-63) Rakenteelliset muutokset tässä verkostomallissa ovat Capran mukaan ymmärrettävissä kognitiivisina prosesseina, jotka lopulta synnyttävät tietoisen kokemuksen ja käsitteellisen ajattelun. Kaikki nämä kognitiiviset ilmiöt ovat ei-materiaalisia, mutta ne

ovat kehollistuneet, ne saavat alkunsa kehosta ja ovat sen muovaamia. Siten elämä ei koskaan voi olla erossa materiasta, huolimatta siitä, että sen ominaispiirteet (järjestäytyneisyys, kompleksisuus, prosessit jne.) ovat ei-materiaalisia. (Capra 2002: 63) MERKITYS Kun yritämme soveltaa uutta ymmärrystä elämästä sosiaaliselle alueelle, törmäämme heti valtavaan määrää eri ilmiöitä. (käyttäytymissäännöt, arvot, intentiot, päämäärät, strategiat, suunnitelmat, voimasuhteet) joilla ei ole osaa suuressa osassa ei inhimillistä maailmaa, mutta ovat olennaisia ihmisen sosiaalisen elämän kannalta. Kuitenkin, nämä sosiaalisen todellisuuden eri ominaisuuksilla on kaikilla yhteinen piirre., joka tarjoaa luontevan yhteyden elämän järjestelmänäkemykseen. (Capra 2002: 63) Capran mukaan itse-tietoisuus sai alkunsa homini-esi-isissämme yhdessä kielen, käsitteellisen ajattelun ja järjestäytyneiden suhteiden ja kulttuurin sosiaalisen maailman. Tämän seurauksena reflektiivisyyteen kykenevän tietoisuuden ymmärrys liittyy läheisesti ymmärrykseen kielestä ja sen sosiaaliseen kontekstiin. Tämä väite voidaan kääntää myös toisin päin: Ymmärrys sosiaalisesta todellisuudesta on suoraan yhteidessä reflektiiviseen tietoisuuteen. (Capra 2002: 63) Erityisesti kykymme luoda mentaalisia kuvia materiaalisista kohteista ja tapahtumista näyttää olevan tärkein edellytys sosiaalisen elämän ominaisuuksien syntymiselle, Kyky luoda mentaalisia kuvia antaa meille mahdollisuuden valita useiden eri vaihtoehtojen väliltä, mikä on välttämätöntä arvojen ja käyttäytymisen sosiaalisten sääntöjen muotoilulle, Ristiriidat eduissa, jotka perustuvat eri arvoihin, ovat voimasuhteiden alkuperä, kuten seuraavasta käy ilmi. Intentiomme, tietoisuus tarkoituksesta ja suunnitelmasta sekä määriteltyjen tavoitteiden saavuttaminen edellyttävät ajatuskuvien heijastamista tulevaisuuteen, (Capra 2002: 63-64) Sisäinen käsitteiden ja ideoiden, kuvien ja symbolien sisäinen maailmamme on Capran mukaan sosiaalisen todellisuuden ratkaisevan tärkeä ulottuvuus, joka sisältää sosiaalisten

ilmiöiden mentaalisen luonteen. Sosiaalisten tieteiden tutkijat ovat usein viitanneet siihen hermeneuttisena ulottuvuutena ilmaistakseen sen kannan, jonka mukaan ihmisen kieli ollessaan symbolinen luonteeltaan, sisältää keskeisesti merkityksen, kommunikoinnin ja että ihmisen toiminta saa alkunsa siitä merkityksestä, jonka me annamme ympäristöllemme. (Capra 2002: 64) Capra esittääkin, että elämän järjestelmällinen ymmärrys voidaan ulottaa sosiaaliselle alueelle lisäämällä merkityksen näkökulman em. kolmeen muuhun elämän näkökulmaan. Capra käyttää käsitettä ”merkitys” reflektiivisen tietoisuutemme sisäisestä maailmasta, joka sisältää useita eri toisiinsa liittyviä ominaispiirteitä. Täysi ymmärrys sosiaalisista ilmiöistä tulee Capran mukaan sisältää neljän näkökulman yhteensulautumisen: muodon, materian, prosessin ja tarkoituksen. (Capra 2002: 64) Kaaviossa Capra on kuvannut näiden näkökulmien yhteenliittymistä kolmion muodossa kuten aiemminkin. Merkityksen perspektiivi on kuvattu näiden kolmen muodostaman kolmion ulkopuolella sen osoittamiseksi, että se avaa uuden ”sisäisen ulottuvuuden” niin, että käsitteellinen rakenne kokonaisuudessaan muodostaa tetraedrin. (Capra 2002: 64) Neljän näkökulman yhteen sulauttaminen merkitsee Capran mukaan sen myöntämistä, että jokainen näistä antaa tärkeän osansa sosiaalisten ilmiöiden ymmärtämiselle. Esim. kulttuurimme ovat luoneet ja sitä ylläpitävät kommunikaatiomuotojen (prosessi) verkostot (muoto), joissa merkitys syntyy. Kulttuurien materiaaliset ruumiillistumat (materia) sisältävät kulttuurituotteet ja kirjalliset tekstit, joiden kautta merkitys siirretään sukupolvelta toiselle. Capran mukaan on mielenkiintoista huomata, että tämä neljän toisistaan riippuvaisten näkökulmien käsitteellinen, elämää kuvaava viitekehys sisältää joitain yhtymäkohtia Aristoteleen esittämiin neljään periaatteeseen tai ”syyhyn”, jotka ovat kaikkien ilmiöiden toisistaan riippuvaisina lähteinä. Aristoteles erotti sisäiset ja ulkoiset syyt toisistaan. (Capra 2002: 64-65)

HAASTE KESTÄVÄLLE KEHITYKSELLE Capran mukaan eräs suurimmista esteistä kehitykselle kohti kestävää kehitystä on jatkuva materiaalisen kulutuksen lisääntyminen. Huolimatta uuden talousjärjestelmämme antamasta huomiosta informaation prosessoinnille, tiedon luomiselle ja muille eiaineellisille arvoille, näiden innovaatioiden tärkein tavoite on lisätä tuottavuutta, mikä lopulta lisää materiaalisten tuotteiden virtaa. Silloinkin, kun CisCo järjestelmät ja muut internet yhtiöt tuottavat ja ylläpitävät asiantuntija tietoa ilman materiaalisten tuotteiden tuottamista, niiden hankkijat ja alihankkijat ja monet niistä, erityisesti etelässä toimivat suurten ympäristöön kohdistuvien vaikutusten keskellä. Kuten Vandana Shiva ironisesti totesi, ”Resurssit siirtyvät köyhiltä rikkaille, ja saasteet kulkevat rikkailta köyhille”. (Capra 2002: 229) Nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa rahallisen rikastumisen keskeinen arvo kulkee Capran mukaan käsi kädessä materiaalisen kulutuksen kanssa. Capran sanoin mainosten lakkaamaton virta tajunnassamme vahvistaa ihmisten harhaa siitä, että materiaalisten tuotteiden kerääminen on suora tie onnellisuuteen, ja elämämme itse tarkoitus. Amerikka heijastaa valtavan voimansa koko maailmaan, jonka tarkoitus on Capran mukaan ennenkaikkea ylläpitää ihanteelliset olosuhteet tuotannon jatkumiselle ja laajenemiselle. Sen valtavan imperiumin keskeinen tavoite ei ole laajentaa sen maantieteellistä aluetta, eikä tukea vapautta tai demokratiaa, vaan varmistaa että sillä on maailmanlaajuiset lonkerot luonnonvaroihin ja että maailmanlaajuiset markkinat pysyvät avoimina sen tuotteille. Capran mukaan poliittinen retoriikka Amerikassa kulkeekin vaivatta vapaudesta vapaaseen kauppaan ja vapaisiin markkinoihin. Pääoman ja hyödykkeiden vapaa virta yhdistetään inhimillisen vapauden ylevään ihanteeseen, ja materian kerääminen esitetään perusihmisoikeutena, ja yhä lisääntyvässä määrin jopa velvollisuutena. (Capra 2002: 230)

MIESIHANNE AINEELLISEN KULUTUKSEN IHANTEEN TAUSTALLA

Tällä aineellisen kulutuksen ihannoinnilla on Capran mukaan kuitenkin syvät ideologiset juuret, jotka ulottuvat kauas talouden ja politiikan alueiden tuolle puolen. Sen alkuperä näyttää olevan universaalissa miehuuden yhdistämisessä aineelliseen omistukseen patriarkaalisissa kulttuureissa. Capra viittaa antropologi David Gilmoren tutkimuksiin, jotka käsittelevät miehuuskokeita ympäri maailmaa, toisin sanoen ” mies ideologioita” joka löysi hätkähdyttäviä kulttuurista riippumattomia yhdistäviä tekijöitä. Tämä liittyi ajatukseen siitä, että todellinen miehuus eroaa yksinkertaisesta biologisesta miehuudesta, että se on jotakin, mikä tulee ansaita. Suurimmassa osassa kulttuureja poikien oli ansaittava oikeus tulla kutsutuksi mieheksi. Huolimatta siitä, että myös naisia arvioidaan seksuaalisten mittareiden perusteella, Gilmoren mukaan naisten asemaa naisena harvoin kyseenalaistetaan. (Capra 2002: 230) Miehuuden ilmeisten tuntomerkkien, kuten fyysisen voiman, kovuuden ja agressiivisuuden lisäksi, Gilmore huomasi, että lähes jokaisessa tutkimassaan kulttuurissa, ”todelliset miehet” ovat niitä, jota tuottavat enemmän, kuin kuluttavat. Gilmore painottaa sitä, että vanhaa miehuuden yhdistämistä aineelliseen tuottavuuteen merkitsi tuottavuutta yhteisön edun mukaisesti, jossa palvelu ja anteliaisuus painottuivat arvoina. (Capra 2002: 230) Ajan mittaan tämä kuva muuttui tuotteliaisuutta muiden eteen, aineelliseen omistukseen omaa itseä varten. Miehuutta alettiin mitata arvokkaiden tuotteiden, kuten maan, karjan tai rahan omistamisen kautta, tai sillä, oliko miehellä valtaa erityisesti suhteessa naisiin ja lapsiin. Tämä kuva sai vahvistuksen siitä, että viriiliys alettiin yhdistää suureen kokoon, kuten lihasvoimaan, saavutuksiin tai omaisuuden määrään. Nyky-yhteiskunnassa Gilmoren mukaan miesten suuruutta mitataan yhä enemmän aineellisella varakkuudella: ” Suuri mies missä tahansa teollistuneessa yhteiskunnassa on aina kulmakunnan rikkain, menestyksekkäin ja pätevin. Hänellä on eniten sitä, mitä yhteiskunta tarvitsee tai haluaa. (Capra 2002: 231) Miehuuden yhdistäminen omistukseen sopii Capran mukaan hyvin yhteen muiden arvojen kanssa, joita partiarkaalinen kulttuuri suosii ja palkitsee, joita ovat mm.

laajentuminen, kilpailu ja objektikeskeinen tietoisuus. Nämä edustavat kiinalaiseen ajattelun perinteessä tunnettuja miehuuteen liitettyjä jang arvoja. Niitä ei nähty itsessään hyvinä tai pahoina, vaan kiinalaisten arvojen tuli olla tasapainossa yin arvojen kanssa, joita olivat mm. laajentuminen suojelun kautta, kilpailu yhteistyön kautta ja keskittyminen objekteihin keskittymällä suhteisiin. Capra painottaa tällaiseen tasapainoon siirtymisen tärkeyttä. Tämä siirtymä liittyy Capran mukaan muutokseen, joka koskee mekanistisesta ajattelusta ekologiseen ja järjestelmäajatteluun siirtymistä. (Capra 2002: 231) FEMINISMI JA EKOLOGIA ARVOMUUTOKSEN AIRUEINA Capran mukaan sosiaalisen muutoksen eteen toimivista ruohonjuuriliikkeistä feministinen liike ja ekologinen liike kannustavat kaikkein perustavimpiin arvomuutoksiin, toinen sukupuolten välisten suhteiden muutoksen kautta, toinen taas ihmisen ja luonnon suhteen uudellenmäärittelyn kautta. Molemmat voivat Capran mukaan antaa oman arvokkaan panoksensa päästä yli materiaalista kulutusta koskevasta pakkomielteestämme. (Capra 2002:231) Haastamalla patriarkaalisen valta- ja arvojärjestelmän, feminismin liike on Capran mukaan tuonut uutta ymmärrystä miehuuden ja ihmisyyden ongelmiin, tavalla, jossa miehuutta ei enää tarvitse liittää materiaaliseen omistukseen. Syvimmällä tasolla, feministinen tietoisuus perustuu naisten kokemukselliseen tietoon, jonka mukaan kaikki elämä on yhteenkuuluvaa, ja että olemassaolomme on aina perustuva luonnon syklisiin prosesseihin. Feministinen tietoisuus keskittyy tyydytyksen löytämiseen hoitavien ihmissuhteiden vaalimiseen aineellisten hyödykkeiden haalimisen sijasta. (Capra 2002: 231) Capran mukaan ekologinen liike päätyy samaan lopputulokseen eri näkökulmasta. Ekologinen ymmärrys edellyttää järjestelmäajattelua, ajattelua suhteiden, kontekstien, mallien prosessien kautta, ja ekosuunnittelijat puolustavat siirtymistä tuotteiden taloudesta palvelun ja virtauksen talouteen. Tällaisessa taloudessa aine kiertää jatkuvasti

tavalla, jossa raaka-aineiden yhteiskäyttö vähenee ratkaisevasti. Tämä uusi palvelu ja virtaus-talousmalli, nk. 0-saasteiden talous, on samalla loistava lähtökohta liiketoiminnalle. Jätteiden muuntuessa raaka-aineiksi syntyy uusia virtausväyliä, tuotteiden ja tuottavuuden samalla lisääntyessä. Siinä, missä resurssien käyttö ja jätteiden kasautuminen ovat tuomitut kohtaamaan ekologiset rajansa, elämän evoluutio on Capran mukaan osoittanut yli 3 miljardin vuoden ajan, että kestävässä maan taloudessa ei ole rajoja kehitykselle, eriytymiselle, innovaatiolle ja luovuudelle. (Capra 2002: 232) Lisääntyneen resurssituotteliaisuuden lisäksi ja saastumisen vähentämisen lisäksi, 0 saaste talous lisää Capran mukaan samalla työllistämismahdollisuuksia ja elävöittää paikallisia yhteisöjä. Siten feministisen tietoisuuden ja ekologisen kestävän kehityksen liikkeet tulevat yhdistymään aikaansaaden perustavaa laatua olevan arvoihin ja ajatteluun liittyvän muutoksen. Luopuminen resurssien käytön, tuotteiden ja jätteiden kerääntymisen lineaarisista järjestelmistä mahdollistaa materian ja energian syklisiin virtoihin siirtymisen. Objekteihin ja luonnonvaroihin keskittymisen sijaan, keskitytään palveluihin ja inhimillisiin resursseihin, samalla, kun materiaalisesta omaisuudesta onnen etsiminen korvautuu onnen löytämiseen hoivaavista ihmissuhteista. (Capra 2002: 232) Capran mukaan herää kuitenkin kysymys, onko meillä aikaa tälle perustavaa laatua olevalle arvomuutokselle pysäyttämään ja kääntämään kehityssuuntaa, joka nykyisin on johtanut luonnonvarojen köyhtymiseen, lajien sukupuuttoihin, saastumiseen ja globaaliin ilmastonmuutokseen. Edellä mainitut kehityssuuntaukset eivät anna Capran mukaan selviä vastauksia. Jos sovellamme nykyisiä ekologisia trendejä tulevaisuuteen, näkymä on Capran mukaan hälyttävä. Toisaalta on monia merkkejä siitä, että ratkaiseva määrä ihmisiä, instituutioita ympäri maailman ovat aloittaneet siirtymän kohti ekologista kestävää kehitystä. (Capra 2002: 232)