Gradu

SYYTÄ, SEURAUSTA, OLEVAISTA Näkymättömän käden teoria ja kaaosteoria saman todellisuuden kuvaajina

Jukka Helttula Valtio-opin laitos Turun yliopisto Pro gradu -tutkielma Syyskuu 2007

SISÄLTÖ 1.

JOHDANTO

3

2.

SATTUMA

9

3.

NÄKYMÄTTÖMÄN KÄDEN TEORIA 3.1 Itsekkyydestä voi seurata hyvää 3.2 Yksityiset paheet, yhteiset edut 3.3 Teoria näkymättömästä kädestä 3.4 Vapaus optimoi näkymättömän käden 3.5 Teoria osana ideologiaa 3.6 Oma etu on elämänhalua 3.7 Näkymätön käsi – ennakoidut ja ennakoimattomat seuraukset 3.8 Ennakoimattomat seuraukset – sattumaa ja onnea

12 12 14 16 19 22 22

4.

KAAOSTEORIA 3.1 Alku on oleellista 3.2 Alkuarvoherkkyydestä syntyi teoria

30 32 33

5.

SATTUMIEN ALKULÄHTEILLÄ 39 4.1 Sattuma pelasti Hitlerin 40 4.2 Hitlerin pelastuminen, näkymättömän käden teoria ja kaaosteoria 40 4.3 Sattumapääministeri 43 4.4 Vanhasen pääministeriys, näkymättömän käden teoria ja kaaosteoria 47 4.5 Asiat ovat miltä ne näyttävät 56

6.

OLEVAISTA

58

7.

YHTEENVETO

63

LÄHTEET

68

25 26

2

1. JOHDANTO

Jokaisella ihmisellä on kyky harkintaan. Hänellä on järki ja tunteet, jotka ohjaavat hänen toimintaansa. Miten vapaasti hän pystyy toimimaan, riippuu muun muassa hänen iästään, koulutuksestaan, sosioekonomisesta asemastaan, arvoistaan, häntä ympäröivän yhteiskunnan rakenteesta ja muista ihmisistä Mutta olivat nämä tekijät minkälaisia tahansa, ihminen tekee tekoja, joilla on seurauksia. Suoraviivaisen, lineaarisen ajattelun mukaan tekoa A seuraa tulos B; kun pistämme kotiavaimemme kotimme ulko-oven lukkoon ja väännämme, odotamme, että ovi aukeaa. Koko elämänhallintamme perustuu oletukseen, että perusasiat ovat lineaarisia.

Lineaarista

ajattelua

voidaan

kutsua

myös

deterministiseksi ajatteluksi, eli että identtisillä syillä on identtiset vaikutukset ja nuo vaikutukset seuraavat syistään lainomaisesti.

Tuskin voidaan kiistää, etteikö itse kukin meistä pyrkisi toimimaan siten, että hänen toiminnoillaan olisi lineaarinen oman edun mukainen lopputulos. Asetamme teoillemme päämääriä. Aina emme kuitenkaan noihin päämääriin yllä, sillä samaan päämäärään pyrkijöitä voi olla muitakin, ja vain yksi tai rajallinen määrä yksilöitä

voi

saavuttaa

saman

päämäärän,

esimerkiksi

opiskelupaikan yliopistossa. Yrityksemme ei välttämättä tuota itse tavoittelemaamme päämäärää, mutta tekomme – yliopistoon pyrkimisemme – aiheuttaa seurauksia, joita emme ole tarkoittaneet saati tiedostaneet. Keskittymällä yhteen oppilaitokseen olemme ehkä tehneet tilaa jollekulle johonkin muuhun oppilaitokseen tai ajaessamme pääsykoepäivänä yliopistoon olemme käyneet matkalla kaupassa

ostamassa

eväitä,

jotta

jaksaisimme

paremmin

koetilanteessa. Ostoksemme hyödyttävät kaupan myyjää, omistajaa,

3

tuotteen tekijää, sen pakkauksen tekijää. Seurausten ketju on loputon.

Teoillamme

on

siis

seurauksensa

sekä

itsellemme

että

lukemattomille muille ihmisille. Muille tapahtuvista seurauksista osa

on

ennakoitavia,

osa

ennakoimattomia.

Suurinta

osa

toimintamme seurauksista emme tule koskaan tietämään, vaikka elämmekin tekojemme seurausten keskellä.

Siihen, että teoistamme ei aina koidu haluamiamme seurauksia, vaikuttaa muun muassa muiden ihmisten toiminta. Heillä myös on omat vaikuttimensa toimintaansa, ja heidänkin teoillaan on seurauksensa.

Meitä

siis

ympäröivät

erilaisten

toimintojen

seuraukset, sekä omien että toisten.

Ennakoimattomien vaikutuksista

kirjoitti

seurausten

yhteiskuntaa

1700-luvulla

hyödyttävistä

skotlantilainen

lakitieteen

professori Adam Smith. Hän käytti metaforaa ”näkymätön käsi” kuvaamaan prosessia, jossa yksityisten ihmisten itsensä hyväksi tarkoittamilla

teoilla

on

tuntemattomia

seurauksia,

jotka

muodostuvat kaikkien hyödyksi. Smith ei kuitenkaan kehittänyt ajatustaan yksin, vaan hän lähinnä onnistui kiteyttämään esillä olleita ajatuksia teoriaksi, jonka elementtejä on paljon nykyisessä markkinatalouteen

perustuvassa

liberaali-demokraattisessa

yhteiskunnassamme.

Tekojen lopputulos voi olla jollakin todennäköisyydellä sellainen kuin on tavoiteltu, mutta myös jotakin aivan muuta. Lopputulokseen vaikuttavia tekijöitä on lukematon määrä. Yhtä niistä nimitetään alkuarvoherkkyydeksi. Se on matemaatikko Edward Lorenzin kehittämään kaaosteoriaan liittyvä termi. Tämäkin teoria on

4

syntynyt soveltaen aiempia ajatuksia ja kokemuksia ja vielä osittaisen sattuman kautta ollen näin itseään todistava kehitelmä.

Kaaosteoria

liittyy lähinnä luonnontieteelliseen tutkimukseen,

mutta sitä on yhä enemmän sovellettu myös taloustieteissä ja yhteiskuntatieteissä.

Esimerkiksi

Texasin

yliopiston

yhteiskuntatieteiden professorit L. Douglas Kiel ja Euel Elliott julkaisivat 1998 kirjan Chaos Theory in the Social Sciences, jossa heidän lisäkseen 12 muuta tutkijaprofessoria eri Yhdysvaltain yliopistoista

esittelevät

yhteiskuntatieteellisiä

kaaosteorian

sovelluksiaan. Kirjan esipuheessa Kiel ja Elliot (2004, 2) kirjoittavat sosiaalisen maailman olevan selkeästi epälineaarinen, jossa epävakaisuus ja arvaamattomuus ovat luontaisia ja syy ja sen seuraus muodostavat useimmiten sekavan labyrintin.

Esittelen tässä työssä näkymättömän käden teoriaa ja kaaosteoriaa kirjallisuuden pohjalta. Smithin teoksista tukeudun Moraalituntojen teoriaan

(2003)

ja

Kansojen

varallisuuteen

(1933).

Kaaosteoriasta kirjoittaneista siteeraan John Gleickia (Kaaosteoria [1987] ), John Gribbiniä (Syvä yksinkertaisuus [2005]) sekä David Parkeria ja Ralph Staceya (Chaos, Management and Economics [1997]).

Teen myös lyhyen selvityksen molempia teorioita

edeltäneistä

samansuuntaisista

pohdiskeluista

esittäen

että

näkymättömän käden teorian peruspiirteet esiintyivät jo 1600-ja 1700 -luvuilla vaikuttaneiden Pierre Nicolen ja Bernard de Mandevillen

tuotannoissa

ja

alkuarvoherkkyys

esiintyi

jo

vuosikymmeniä ennen kaaosteorian syntyä Henri Poincarén kirjassa.

Olen valinnut nämä kaksi teoriaa, koska ne molemmat ovat aikanaan syntyneet tavallaan haastamaan vallitsevaa ajattelua. Näkymättömän käden teoria kyseenalaisti syntyaikoinaan vallinneen valtiolliseen

suunnitteluun

perustuvan

merkantilisen 5

talousjärjestelmän ja kaaosteoria puolestaan puhtaan determinismin. Tutkielmaa tehdessäni huomasin myös, että tällaista näiden teorioiden vertailua ei ole aiemmin tehty ainakaan siten, että siitä löytyisi dokumentoitua tietoa normaaleilla hakumenetelmillä.

Tutkimuskysymykseni on: onko näissä teorioissa vallitsevan ajattelun haastamisen ohella joitain muita yhteisiä piirteitä? Hypoteesini on, että molemmat teoriat ovat yhteydessä sattuman käsitteeseen, ja että tätä kautta teoriat yhtenevät, jolloin niitä voi käyttää saman todellisuuden kuvaajina. Vaikka hypoteesini eivät suoranaisesti liity kummankaan teorian oikeaksi osoittamiseen, vaan siihen, että teorioihin liittyvät samat oletukset, niin tarkasteluni tuloksen voi kokea myös antavan vahvistusta teorioille.

Ensimmäisenä hypoteesina on, että näkymättömän käden teoriaan kuuluva

ajatus

oman

edun

tavoittelun

vaikutuksista

koko

yhteiskuntaan eli yksilön toiminnan ennakoimattomat seuraukset voidaan kokea asioina, joista käytetään nimitystä sattuma. Toinen hypoteesi on, että kaaosteorian alkuarvoherkkyys ja pienten merkityksettömän tuntuisten asioiden ja tekojen seuraukset ovat niin ikään tulkittavissa sattumiksi ja että tätä kautta teoriat yhtenevät, ja että niitä voi käyttää samojen tapahtumien kuvaamisessa. Kolmas hypoteesini on, että teorioiden pohjalta voidaan suhteellistaa todellisuuden käsite. Mittarina teorioitten yhteisistä piirteistä käytän matemaattisesti validia kaavaa.

Tutkimusmenetelmäni on teoreettinen ja vertaileva. Esittelen käsitteen sattuma ja selvitän molempien teorioiden syntyvaiheet, niiden keskeisen sisällön sekä tulkintoja ja sovelluksia niistä. ja 6

pyrin osoittamaan

teorioiden olevan kytköksissä sattuman

käsitteeseen.

Tutkielmani soveltavassa osiossa liitän teoriat subjektiivisesti valitsemiini esimerkkeihin historiallisista valtioihin, politiikkaan ja politiikantekijöihin liittyvistä tapahtumista pyrkien osoittamaan, että teorioilla voi kuvata samaa todellisuutta.

Tapahtumat esitän deskriptiivisesti.

Tällainen tapaustutkimus on

toteava eli siinä kuvaillaan kohdetta tuoden esiin myös sen mahdollisesti piilossa olevaa rakennetta (Routio 2005). Minun työssäni nämä piilossa olevat rakenteet ovat tapahtumien muitakin kuin tunnettuja seurauksia tai pyrkimyksiä noihin seurauksiin.

Tutkielmassani on seitsemän päälukua. Johdantoa seuraavassa toisessa luvussa ajattelumallin,

esittelen sattuman määritelmän ja selvitän sen jolla

sattumaa

käsittelen

tässä

tutkielmassa.

Kolmannessa luvussa käsittelen näkymättömän käden teoriaa, sen syntyä edeltäviä asioita ja teorian tulkintaa. Neljäs luku on omistettu kaaosteorialle ja sen tulkinnalle. Viidennessä luvussa osoitan teorioiden samankaltaisuuden soveltaen niitä yhteiskunnallisiin tapahtumiin: Hitlerin salamurhayritykseen ja Matti Vanhasen valintaan Suomen pääministeriksi. Esimerkit olen valinnut niiden vaikuttavuuden, tuttuuden ja ajankohtaisuuden vuoksi. Vanhanen on tätä

kirjoitettaessa

edelleen

pääministeri

ja

Hitlerin

salamurhayrityksestä tehdään parhaillaan elokuvaa. Kuudennessa luvussa esitän tulkintani, että näkymättömän käden teorian ja kaaosteorian pohjalta voidaan väittää niin sanotun todellisuuden olevan pikemminkin olevaista eli todellisuutta sellaisena kuin se näyttäytyy

kullekin

yksilölle,

ja

että

yhteiskunnalliseen 7

päätöksentekoon liittyy ongelmia sen perustuessa pitkän aikavälin ennusteisiin. Seitsemäs luku on yhteenvetoluku, jossa esitän myös arvioni tulevaisuudesta.

8

2. SATTUMA

Kielitoimiston sanakirjassa sattuma määritellään näin: ”satunnainen tapahtuma, sattumus; se mikä tapahtuu odottamatta, ennalta arvaamatta tai aikomatta tai suunnittelematta” (Grönros 2006, 3.osa, 34). Sattuma on siis tapahtuma, jota sen kanssa tekemisiin joutuvat eivät ole osanneet odottaa. Osa tällaisista asioista on luonnon aiheuttamia, esimerkiksi sade voi tulla arvaamatta, sitä ei toinen ihminen tai ihmiset aiheuta. Mutta moni tapahtuma on seurausta jonkun ihmisen teoista. Edellä olevan sattuman määritelmän mukaan jokainen tapahtuma, joka kohtaa jotakuta tämän osaamatta sitä ennalta odottaa, sitä arvaamatta tai sen kohtaamista ennalta suunnittelematta on sattuma.

Ihminen saa aikaan tapahtumia. Hän suunnittelee niitä ja ryhtyessään toteuttamaan suunnitelmaansa hän tekee jonkin teon, joka hänen mielestään vie tavoitteeseen. Toteutuu tuo suunniteltu tapahtuma tai ei, jotain kuitenkin ihmisen toimiessa aina tapahtuu. Syntyy seurauksia. Kun kaksi ihmistä ovat sopineet esimerkiksi tapaamisesta, ja tämä tapaaminen toteutuu, niin tapahtuma ei tule kummallekaan

yllätyksenä

eikä

näin

ollen

täytä

sattuman

määritelmää, mutta jos nämä samaiset ihmiset tapaavat toisensa ilman, että kumpikaan on tapaamista etukäteen suunnitellut, niin kyseessä on puhdas sattuma. On myös mahdollista, että toinen osapuoli on suunnitellut toisen tapaamista ja järjestää niin, että se toteutuu antaen toisen kuvitella kyseessä olevan sattuma. Joka tapauksessa sattuma-tapahtumiin liittyvät yllätyksellisyys ja ennalta arvaamattomuus, ja kuitenkin ne ovat aina seurausta jostakin teosta eli sattumilla on tekijänsä.

9

Lineaarisen ajattelun mukaan suunnitellulla teolla on suunniteltu seuraus. Tiettyä tekoa seuraa siis tietty seuraus. Havaintomme ja erilaiset tutkimukset osoittavat näin pääasiassa olevankin, kun teon ja seurauksen välinen aika on mahdollisimman lyhyt. On lukemattomia asioita, joista voidaan sanoa, että tietyllä teolla on tietty seuraus. Yhteiskuntamme on rakentunut tälle ajattelulle: kun tehdään työtä, siitä pitää olla seurauksena palkkaa, kun aikansa opiskelee sääntöjen mukaan, seurauksena on tutkinto, kun nousee asemalla Helsingin junaan, sen odottaa vievän Helsinkiin. Ajattelu on loogista, mielekästä ja johdonmukaista. Tietoisuus siitä, että A:ta seuraa B auttaa meitä elämään.

Teoilla on siis aina seurauksensa. Tarkoitettujen seurausten lisäksi jokaisella teolla on mittaamaton määrä seurannaisvaikutuksia, joista teon tekijä ei välttämättä tule edes tietoiseksi. Esimerkiksi opiskelija on saanut oppilaitokselta tehtäväkseen tehdä tutkielman yritykselle määritellystä aiheesta. Oppilaitos on moraalisesti sitoutunut siihen, että yritys saa tutkielman käyttöönsä tietyn ajan kuluessa. Opiskelija kuitenkin kokee tehtävän liian haasteelliseksi ja luopuu siitä. Oppilaitos joutuu tarjoamaan yritykselle muuta ratkaisua ja kertoo yhdellä osastollaan meneillään olevasta kurssista, jolta saattaisi löytyä pätevää apua yrityksen tarpeeseen. Yritys hyväksyy tarjouksen ja haastattelujen jälkeen valitsee kurssilta yhden opiskelijan yritykseensä ensin harjoittelijaksi ja lopulta työllistää tämän. Kyseinen

työpaikan saanut henkilö kuulee vasta

myöhemmin minkälaiset vaiheet hänen työllistymistään edelsivät. Hänelle avautui uusi mahdollisuus ennalta arvaamatta, ilman hänen omaa kyseiseen yritykseen kohdistuvaa suunnitelmaa. Tapahtuma täytti kaikki sattuman tunnusmerkit. Lähemmin tarkasteltuna se oli oppilaitoksen opiskelijan teon – tässä tapauksessa tutkielman teosta

10

luopumisen

–

ennakoimatonta

seurausta.

Ennakoimattomia

seurauksia voi siis joissakin tapauksissa pitää sattumina.

Esimerkkitapaus on omakohtainen kokemus. En tunne tutkielman tekemisestä luopunutta henkilöä, joten selvää on, että hänen ainoa motiivinsa teolleen oli hänen oma etunsa, ei minun. Kuitenkin se, että hän toimi oman etunsa pohjalta, synnytti sattuman, josta oli minulle hyötyä. Oman edun tavoittelua pidettiin ihmiskunnan historiassa vahingollisena asiana varsin pitkään. Käänne ajatteluun tuli vasta 1600-luvulla.

11

3. NÄKYMÄTTÖMÄN KÄDEN TEORIA Läntisessä maailmassa oli vallalla 1600-luvun loppupuolelle saakka 300-luvulla eläneeltä kirkkoisä Augustinukselta peräisin oleva käsitys, että on olemassa toisaalta Jumalan valtakunta ja toisaalta maanpäällinen valtakunta. Täydellisessä valtakunnassa vallitsevan Jumalan

rakkauden

on

syrjäyttänyt

”syntiinlankeemuksessa”

ihmisten itserakkaus, joka perimmältään on syynä kaikkiin ongelmiin ja sekasortoon. Ihmisen toimintaa ohjaava oma etu siis tunnustettiin, mutta sitä pidettiin tuomittavana. Kirkon tehtävä oli ohjata ihmisiä ja myös hallitsijoita toimimaan ”Jumalan tahdon mukaisesti”. (Kangas 2001, 177; Saarinen 1985, 92.)

Vasta

1600-luvun

loppupuolella

alkoi

esiintyä

ensimmäisiä

vakavammin otettavia näkemyksiä siitä, että oman edun tavoittelulla voisi olla positiivisiakin vaikutuksia.

3.1 Itsekkyydestä voi seurata hyvää

Ranskalainen teologi Pierre Nicole (1625-95) kuului niin sanottuun jansenistiseen

uskonnollispoliittiseen

Augustinuksen

oppeihin

joutunutta

katolista

keskushallintoon. perusnäkemystä

vedoten

kirkkoa

Nicole ihmisen

ei

oppositioryhmään, vastusti

sekä

jesuiittien

vallan

vastustanut

itsekkyydestä,

mutta

joka käsiin

keskittymistä Augustinuksen hän

päätyi

epäilemään tämän itsekkyyden haitallisuutta. Ehkä se ei välttämättä johtaisikaan

Augustinuksen

ajatuksen

mukaisesti

jatkuvaan

sekasortoon, vaan voisi hallittuna olla pikemminkin avain yhteiskunnalliseen

rauhaan.

Nicole

tarkoitti

”valistunutta

itsekkyyttä” eli vaikka jokainen ihminen ajatteleekin

lähinnä

itseään, tämä ajattelu pitäisi voida suhteuttaa toisten vastaavaan 12

itsekkyyteen siten, että omien tavoitteitten ajaminen ei olisi liian ilmeistä, ja toisaalta, että toisten itsekkyyttä voitaisiin käyttää omien tavoitteiden saavuttamiseen. (Kangas 2001, 179-180.)

Pierre Nicole uskoi, että tällaisen hallitun itsekkyyden seuraukset olisivat positiivisia. Hän kirjoittaa Essais de morale –kokoelmaan liittyvässä esseessään seuraavasti:

”Maailman

täydelliseksi

parantamiseksi,

kaikkien

paheiden ja suurten epäkohtien poistamiseksi riittää, lähimmäisenrakkauden

puuttuessa,

kun

ihmisille

annetaan valistunutta itserakkautta, joka tietää, miten erottaa todelliset intressinsä ja pyrkii niitä kohti keinoilla, jotka oikea järki löytää. Kuinka korruptoitunut tämä yhteiskunta sisäisesti ja Jumalan silmissä sitten onkaan, mikään ei voi olla ulkoisesti paremmin säännelty, enemmän

säädyllinen,

oikeudenmukainen,

rauhanomainen, kunniallinen tai enemmän yltäkylläinen, ja mikä on vieläkin ihailtavampaa on se, että vaikkakin sitä elävöittäisi ja liikuttaisi vain itserakkaus yksinään, itserakkaus ei olisi nähtävissä, ja vaikka se olisi täysin vailla

lähimmäisenrakkautta,

havaittavissa

olisi

ainoastaan lähimmäisenrakkauden muotoja ja piirteitä.” (Kangas 2001, 180.)

Nicole pohtii myös taloudellisia asioita ja näkee jopa ahneudella olevan positiivisia seurauksia.

Hänen mukaansa esimerkiksi

”majatalon isännän ahneus, ei lähimmäisenrakkaus saa hänet rakentamaan toiselle kokonaisen talon, kalustamaan sen, peittämään matoilla ja antamaan hänelle avaimen…ja vieläpä ilomielin.” (mt. 183).

13

Yksilön oman edun tavoittelun hyödyllisyys yhteisölle oli saava koko läntisen maailman tunteman sekä poliittisen ja taloudellisen elämän muuttavan metaforisen kiteytyksen vasta

sata vuotta

myöhemmin skotlantilaiselta Adam Smithiltä, mutta sitä ennen yleistä moraalia ja yhteiskuntarauhaa järisytti vielä viattoman sadun muotoon kirjoitettu satiiri mehiläispesästä.

3.2 Yksityiset paheet, yhteiset edut

Alankomaissa vuonna 1670 syntynyt Bernard de Mandeville oli lääkäri, filosofi ja aikakautensa moraalin voimakas arvostelija. Muutettuaan Englantiin hän hankki toimeentulonsa kirjailijana. De Mandeville sai merkittäviä ystäviä ja suojelijoita sosiaalisuutensa ansiosta. Tämä antoi hänelle liikkumatilaa hänen arvostellessaan vallitsevia oloja. Hän kirjoitti satiirisesti muun muassa yliopistojen lääketieteen opetuksen ja vallitsevan todellisuuden välisestä kuilusta sekä apteekkarien ahneudesta. (Forsius 2005.)

Eniten huomiota de Mandeville saavutti 1705 julkaisemallaan teoksella

The Grumbling Hive, or Knaves Turn´d Honest (two

hundred doggerel couples) (Suriseva mehiläispesä, eli heittiön nurinkurinen kunniallisuus, kaksi sataa kalikkasäeparia). Kirja tunnetaan paremmin sen uusintapainoksen (1714) nimellä Fable of the Bees: or Private Vices, Public Benefits (Tarina mehiläisistä: eli yksityiset paheet, yhteiset edut). (Forsius 2005.) Kirjassa oli seuraava eläinsatu:

”Olipa kerran kukoistava ja iloinen mehiläispesä. Sen kaikki

mehiläiskansalaiset

mahdollisia

paheita:

laiskottelua,

ahneutta,

harjoittivat

itsekkyyttä, juopottelua

kaikkia

turhamaisuutta, ja

huoruutta, 14

ylellisyyttä ja tuhlaavaisuutta. Mutta pesä se vain kukoisti, kauppa kävi ja manufaktuureista kuului puuhakas hyörinä. Eli yksityiset paheet koituivat yhteiseksi siunaukseksi! mehiläiset

Kävi

kuitenkin

erehtyivät

pappismehiläisiä,

niin

uskomaan

katuivat,

kääntyivät

ikävästi,

että

synkkämielisiä ja

alkoivat

harjoittaa heille saarnattuja hyveitä. Seurauksena oli koko kukoistavan talouden romahdus. Tilalle astuivat työttömyys, nälkä, kurjuus ja ainainen surkea valitus. – Yksityisistä hyveistä oli tullut yhteinen onnettomuus.” (Sarmaja 1998, 109.)

Teoksen ilmestyessä Englannissa oli vallitsevana moraalifilosofinen ajattelu, jonka mukaan omaan ja toisten hyvään kohdistuvien taipumusten pitää elää syvässä harmoniassa. De Mandeville vastusti tällaista ajattelua. Hänen mielestään ei ollut korkeampia hyveitä, vaan sellaisina pidetyt olivat pikemminkin tekopyhyyttä, jolla filosofit ja hallitsijat pönkittivät omaa asemaansa. De Mandeville halusi osoittaa, että tällaisten kuviteltujen hyveitten orjallinen noudattaminen johtaa vain yhteiskunnalliseen näivettymiseen. (Forsius 2005.)

Tarina mehiläispesästä oli aikansa skandaaleja. Sitä paheksuttiin yleisesti, sitä vastaan kirjoitettiin useita kirjoja ja Ranskassa se jopa poltettiin julkisesti pyövelin valvoessa tapahtumaa. De Mandevilleä syytettiin mm. jumalanpilkasta, uskonnon halveksimisesta ja sukupuolikurin horjuttamisesta. (Sarmaja 1998, 110.) De Mandeville jakaa myös nykytutkijoita. Jotkut heistä ovat sitä mieltä, että myös Adam Smith olisi suhtautunut yksiselitteisen kielteisesti de Mandevillen järjestelmään. Muun muassa Kangas (2005, 185) esittää, että Smithin vuonna 1759 kirjoittaman The Theory of Moral 15

Sentiments (Moraalituntojen teoria) –kirjan keskeinen ponnin olisi ollut

hobbesilais-mandevillelaisen

yhteiskuntakonseption

kumoaminen. Lienee kuitenkin niin, että Smithin ilmaisut, jotka jotkut

ovat

tulkinneet

de

Mandevillea

vastustaviksi,

olivat

todellisuudessa kuitenkin vain hyvin vaikealla tavalla ilmaistuja tuen osoituksia, sillä niin mandevillelainen Smithin näkymättömän käden teoria on. Tälle kannalle nykytutkijoista asettuu muiden muassa Jon Elster (vrt. Elster 1978, 107).

3.3 Teoria näkymättömästä kädestä

Smith esittelee edellä mainitussa kirjassaan de Mandevillen ajatuksia hyvin laajasti. Ensin hän toki tuomitsee ne turmiollisiksi ja virheellisiksi antaen ymmärtää, että niitten ” liioiteltu, eloisa ja leikkimielinen, mutta hienostumaton yksinkertaisen kaunopuheinen” esittämismuoto antaa niille sen totuudellisuuden leiman, joka tekee vaikutuksen harjaantumattomiin lukijoihin (Smith 2003, 297). Mutta vaikka Smith tunnistaakin ja tunnustaa de Mandevillen liioittelevan, se ei kuitenkaan estä häntä hämmentymästä tämän paheitten määritelmästä. Hän osoittaa olevansa eri mieltä:

”Jos mieltymys loistoon, kaunotaiteitten aisti ja ihmisen elämänlaadun parantaminen, mikä on miellyttävää puvun, kalustuksen,

vaunujen,

arkkitehtuurin,

veistosten,

maalausten ja musiikin suhteen katsotaan himojen ja halujen tyydyttämiseksi tai näyttämisen haluksi niidenkin kohdalla, joiden tilanne sallii tyydyttää noita tunteita ilman, että siitä olisi heille haittaa, silloin on varmaa, että

16

himot, halut ja näyttämisenhalu ovat yleiseksi hyödyksi.” (Smith 2003.)

Jo tästä voidaan päätellä, että Smith ei vastustanut de Mandevillen perusajatusta yksityisten etujen toteuttamisen hyödyllisyydestä yhteisölle. Sen sijaan hän paheksui sitä, että de Mandeville nimitti paheellisiksi asioita, jotka Smithin mielestä eivät sellaisia olleet. Smith piti myös ongelmallisena sitä, että todellisten paheitten tekijät perustelivat toimintaansa de Mandevillen opeilla:

” [de Mandevillen] järjestelmä opetti muista syistä syntynyttä

pahetta

häpeämättömyydellä motiiviensa

esiintymään

suuremmalla

julkisesti

tunnustamaan

ja

turmeltuneisuuden

hillittömämmällä

julkeudella kuin oli ennen kuultu.”(Smith 2003, 302.)

Annettuaan selkeästi ymmärtää, että vastusti paheellisuutta, mutta että

ei

itse

määrittelemää

pitänyt

kaikkea

sellaisena

de

Smith

Mandevillen tekee

paheelliseksi

päätelmän

tämän

järjestelmästä:

”Mutta

miten

turmiolliselta

tämä

järjestelmä

näyttäneekin, se ei olisi tehnyt vaikutusta niin moniin tai herättänyt

niin

yleistä

hämminkiä

parempien

periaatteiden ystävien keskuudessa, ellei se jossakin suhteessa sivuaisi totuutta.”(Smith 2003, 302).

Moraalituntojen teoriasta löytyy todiste siitä, että Smith itse lukeutui niihin, jotka uskoivat de Mandevillen järjestelmän todella sivuavan 17

totuutta ainakin jossakin suhteessa. Nimittäin jo ennen edellä olevaa kannanottoaan de Mandevilleen Smith kirjoittaa

rikkaista, että

nämä työllistävät tuhansia vain tyydyttääkseen omia kyltymättömiä himojaan, mutta että samalla ”näkymätön käsi” johtaa heidät tekemään melkein saman elämän välttämättömyyksien jaon kuin tapahtuisi, jos maa olisi jaettu kaikkien sen asukkaiden kesken yhtä suuriin osiin, ja niin he sitä tarkoittamatta ja tietämättä, edistävät yhteiskunnan etua- - ”(Smith 2003, 186). Analogia de Mandevillen muurahaispesään on ilmeinen.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun metafora näkymättömästä kädestä tarkoittaen yksityisten etujen ajamisen hyödyttävän yhteisöä esiintyy Smithin tuotannossa. Uudelleen Smith käyttää tätä kielikuvaa seuraavassa, vuonna 1776 ilmestyneessä kirjassaan

An Inquiry into

the Nature of the Wealth of Nations (Kansojen varallisuus. Tutkimus sen olemuksesta ja tekijöistä).

Siinä hän käsittelee laajasti

kansakuntien vaurastumisen ja hyvinvoinnin edellytyksiä puolustaen yksilön vapautta oman edun tavoitteluun:

”Hän -- ei kylläkään yleensä pyri edistämään yleistä etua, eikä tiedä miten paljon hän sitä edistää. -- hän etsii vain omaa voittoaan, ja häntä johtaa tässä samoin kuin monissa

muissakin

tapauksissa

näkymätön

käsi

edistämään tarkoitusperää, johon hän ei millään tavoin pyrkinyt.” (Smith 1933, 549.)

Adam Smith siis kehitti ajatuksia, joita oli esittänyt ennen häntä jo ainakin Pierre Nicole ja Bernard de Mandeville. Metafora ”näkymätön käsi” lienee syntynyt puolivahingossa, sillä se esiintyy monisatasivuisissa

Moraalituntojen

teoriassa

ja

Kansojen 18

varallisuudessa kumpaisessakin vain kerran. Joka tapauksessa se on jäänyt elämään kuvaamaan teoriaa, jonka mukaan yksilön vapaa oman edun tavoittelu koituu myös yhteiskunnan hyödyksi, vaikka asianomainen ei ole sitä tarkoittanut eikä aina tule edes tietämään tekonsa seurauksia muille.

Näkymätön käsi on nimenomaan kuvaus prosessista, ei itsenäinen toimija, jolla olisi esimerkiksi oma tahto. Näkymätön käsi ei ole jumalainen eikä personoitavissa. Alkuperäisissä Adam Smithin teksteissä tämä käy selväksi jo kirjoitusasusta. Termi on ”an invisible

hand”

eli

kirjoitettuna

epämääräisellä

artikkelilla

erotuksena määräisestä ”the”-artikkelista. Tällä on hyvin suuri merkitys tulkittaessa käsitteen hahmoa.

3.4 Vapaus optimoi näkymättömän käden

Adam Smith kirjoitti kirjansa Moraalituntojen teoria kuvatakseen ihmistä sellaisena kuin tämä on, ei sellaisena kuin tämän pitäisi tai tämä voisi olla. Hän esiintyi ”yleisen mielipiteen” edustajana jättäen muun arvioinnin kirjan lukijalle. (Harisalo ja Miettinen 2000, 80; Norri 2003, 11-13.) Smith siis pyrki kuvaamaan ihmisyyttä sellaisena kuin hän sen koki. Hän tuli samaan tulokseen kuin Pierre Nicole: ihminen on lähinnä kiinnostunut itsestään, mutta tämä kiinnostus olisi hyödynnettävissä

yhteiskunnallisesti

kannustaen

positiivisia puolia ja rajoittaen negatiivisia.

itsekkyyden

Jotta tämä olisi

mahdollista, pitäisi ihmisten mahdollisuutta toteuttaa itseään lisätä, ei rajoittaa. Smith siis kannatti mahdollisimman suurta vapautta. Hän kannatti luonnollista järjestystä, jossa asiat saavat edetä vapaasti omaa kulkuaan ja tietään (Harisalo ja Miettinen 2000, 88). 19

Tämä näkemys yhdistetään usein käsitteeseen ”laissez faire”, (antaa mennä, antaa tapahtua) jonka puolestaan tulkitaan tarkoittavan rajoittamatonta vapautta. Laissez faire –käsitteen alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Leitzinger (1993, 32) on jäljittänyt sen synnyn Smithiä edeltäneeseen aikaan, vuoden 1680 paikkeille. Perimätiedon mukaan tuolloin eräältä kauppiaalta nimeltään Legendre (!) oli kysytty, mitä pitäisi tehdä kaupan tukemiseksi. Kauppias oli vastannut ”laissez faire.” Kauppaa kahlitsivat tuohon aikaan erilaiset valtion rajoitukset, joten vastauksellaan kauppias halusi ilmaista kykyään osata tehdä omat ratkaisunsa. Tällainen vapaus tarkoittaa toimimista yhteiskunnassa siten, että asioista päättävät ensi sijassa ne, joita ne lähinnä koskevat, eivät ne jotka hallinnoivat toisia väittäen

hallitsemisen

olevan

yhteiskunnan

hyväksi,

vaikka

todellisuudessa pyrkivät rajoittamalla toisten vapautta hyötymään itse, kuten tilanne oli kauppias Legendren aikana. Laissez faire – käsitteen voi siis sanoa tarkoittavan vapautta väärinkäytetystä vallasta.

Smithiä pidetään markkinatalouden uranuurtajana, koska hän halusi poistaa valtiolta oikeuden rajoittaa talouselämän toimintaa. Smithin mielestä nämä rajoitukset olivat keino, joilla hänen aikansa ”kauppiaiden

ja

industrialistien

ilkeä

ahneus

ja

pyrkimys

monopoleihin” kykenivät hallitsemaan talouselämää pienyrittäjien, viljelijöiden ja työläisten kustannuksella. Smith ei kuitenkaan vastustanut valtiota sinänsä. Sen tehtäviin kuuluu hänen mielestään oikeus- ja poliisitoimen sekä maanpuolustuksen lisäksi sellaisten palvelujen tarjoaminen, jotka ovat kansalaisille välttämättömiä, mutta

joiden

tarjoaminen

ei

ole

yksityiselle

kansalaiselle

kannattavaa. Näihin kuuluvat muiden muassa tehtävät, joilla pidetään yllä kansalaisten henkistä vireyttä ja kykyä ihmisarvoiseen 20

elämään. Hän piti jopa mahdollisena, että valtio järjestää yleisiä töitä työttömyyden helpottamiseksi, puuttuu esimerkiksi leivän hintaan monopolitilanteessa ja sallii monopolitilanteen yritykselle, joka alkaa käydä kauppaa etäisten kansojen kanssa. (Saastamoinen 1998, 51-51; Harisalo & Miettinen 2000, 89.)

Smithillä oli myös selvä näkemys yhteiskunnan onnellisuuden perusteista. Hänen mukaansa: ”- -mikään yhteiskunta ei voi olla kukoistava ja onnellinen, jos suuri osa sen jäsenistä on köyhiä ja kurjia.” (Harisalo ja Miettinen 1997, 91–92). Yhteiskunnan sääntelykin

tietyissä

tapauksissa

sai

Smithin

ymmärryksen.

Kansojen varallisuudessa hän kirjoittaa muun muassa pankkien toiminnan säännöstelyn tarpeellisuudesta:

”Tuollaista säännöstelyä voidaan epäilemättä jossakin mielessä pitää luonnollisen vapauden loukkauksena. Mutta

kaikkien

hallitusten,

niin

vapaitten

kuin

itsevaltaisimpienkin lakien asiana on, ja tulisi olla, ehkäistä

sellaisia

harvojen

yksilöiden

luonnollisen

vapauden ilmauksia, jotka voivat vaarantaa koko yhteiskunnan

turvallisuutta.

Palomuurien

rakentamispakko tulen leviämisen ehkäisemiseksi on aivan samanlainen luonnollisen vapauden loukkaus kuin tässä esitetty pankkiliikkeen säännöstely.”( Smith 1933, 401.)

21

3.5 Teoria osana ideologiaa

Valtion, kirkon, suurteollisuuden ja muiden itsensä kansalaisten yläpuolelle nostaneitten instituutioiden kriittisiksi vastustajiksi nousi 1700- ja 1800-luvuilla joukko ajattelijoita, joiden keskeisinä vaikuttimina oli usko ihmisen omaan kykyyn hoitaa asioitaan, kunhan hän olisi mahdollisimman vapaa keinotekoisista rajoitteista. Heidän tänä päivänä liberalismina tunnettu ideologiansa nimensä

1810-luvulla

vaikutusvallan

Espanjassa,

kaventamista

jossa

ajanutta

katolisen

ryhmittymää

sai

kirkon

ryhdyttiin

kutsumaan nimellä ”liberalista”. Myöhemmin termi levisi myös muualle Eurooppaan. Se liitettiin puolueisiin ja henkilöihin, jotka ajoivat muun muassa aateliston etuoikeuksien kaventamista, kirkon hegemonian supistamista, talouden rajoitusten poistamista sekä sanan-, uskonnon- ja yhdistymisvapautta. (Saastamoinen 1998, 27– 28.)

Harisalo ja Miettinen (2000, 33)

jakavat liberalismin viiteen

koulukuntaan, joista alkuperäistä liberalismia edustavana he pitävät ensimmäistä eli klassista koulukuntaa. Yhtenä sen merkittävimmistä edustajista he mainitsevat Adam Smithin. Näkymättömän käden teoria on siis keskeinen osa liberalismin ideologiaa. Teoria on tavalla tai toisella pohjana myös muissa liberalismin koulukunnissa.

3.6 Oma etu on elämänhalua

Adam Smith ei pitänyt ihmistä täydellisenä. Tämä koski kaikkia ihmisiä, myös häntä itseään. Smithin mukaan me arvioimme 22

toiminnassamme tekojamme aina suhteessa muihin ajatellen tietävämme henkilön tarkoituksen hänen toimiessaan. liittäen näin teot toimijoihin. Tällaista spontaania käsitystä ihmistä tarkoittavana olentona, Smith nimittää sympatiaksi. Tätä hän kuitenkin pitää mielikuvituksen tuotteena, koska näemme vain toimijan, toiminnan ja sen näkyvän tuloksen, mutta emme pääse toimijan mieleen. (Norri 2003,16.)

Harisalon ja Miettisen (2000, 80) mukaan Smith piti ihmistä antirationalistisena eli enemmän tunteella kuin järjellä toimivana, tiedoiltaan puutteellisena, henkisiltä ominaisuuksiltaan rajallisena ja taidoiltaan vajavaisena. Järjen tehtävänä on useimmiten lähinnä rationalisoida tehdyt päätökset..

Smithin ”oma etu” muodostuu sympatiasta, antirationalismista, järjen ja tunteen symbioosista. Se kattaa sekä positiiviset että negatiiviset asiat. Smith käyttää englannin kielen ilmaisua ”selfinterest”, joka on laajempi käsite kuin itsekkyys. Laajimmillaan sen voisi ymmärtää yksinkertaisesti asiana, joka saa meidät nousemaan aamulla vuoteestamme.

Oma etu on subjektiivinen asia. Smithin käsitystä voi pitää jopa skeptisenä. Näkemyksen voi tulkita niin, että ihminen ei välttämättä aina itsekään tiedosta toimintansa motiiveja, päämäärää tai seurauksia. Kun tämä koskee kaikkia ihmisiä, on vaarana, että kollektiivissa antirationalistisuus vain kertautuu kaikkien kannalta huonoina ratkaisuina, joten Smithin mukaan on parempi antaa ihmisten toimia mahdollisimman vapaasti oman etunsa mukaan uskoen, että seuraukset ovat yhteisön kannalta myönteisiä.

23

Mutta vaikka ihmisen toiminnan motiivit olisivatkin jopa hänelle itselleen ajoittain epäselviä, on kuitenkin epäloogista ajatella, että ihminen toimisi tietoisesti etunsa vastaisesti. Vapaassa yhteisössä vapaasti toimiessaan ihminen tietää, että myös toisella ihmisellä on oma etu toimintansa tietoisena tai tiedostamattomana motiivina. Vuorovaikutussuhteessa ihminen siis pyrkii saamaan olettamansa toisen oman edun palvelemaan itseään. Kaksi etua kohtaavat synnyttäen ennakoituja ja ennakoimattomia seurauksia sekä toimijoille että ympäristölle. Smith kirjoittaa:

”- - ihminen tarvitsee miltei aina lähimmäistensä apua, ja hänen

on

turha

odottaa

hyväntahtoisuudeltaan.

sitä

Hänellä

pelkästään on

heidän

suuremmat

onnistumismahdollisuudet, jos hän voi taivuttaa heidän itsekkyytensä omaksi hyväkseen ja osoittaa heille itselleen olevan edullista tehdä hänelle haluttu palvelus. - - Emme odota teurastajan, oluenpanijan tai leipurin huolehtivan päivällisestämme hyväntahtoisuudesta, vaan siksi, että heillä on siitä etua. Emme vetoa heidän inhimillisyyteensä, vaan heidän itsekkyyteensä, emme milloinkaan puhu heille omista tarpeistamme, vaan heidän eduistaan.”(Smith 1933, 19 - 20.)

Smithin ajatus omasta edun toteuttamisesta rajoittuu tietoisuuteen siitä, että toisillakin on vastaava pyrkimys. Näin ollen harkintaansa käyttävä ihminen sopeuttaa toimintansa saavuttaakseen sen, mikä on saavutettavissa. Se, että tällainen toiminta on järkevää, on todennettavissa hyvin matematiikan peliteorian tunnetulla ”Vangin ongelma” – pelillä.

24

Peli on seuraava: Kaksi samasta rikoksesta syytettyä istuu vankilassa toisistaan eristettynä. Poliisi käy heidän luonaan ilmoittamassa, että jos kumpikaan ei tunnusta, niin molemmat saavat

kahden

vuoden

tuomion.

Vangit

saavat

kuitenkin

tarjouksen: jos toinen tunnustaa paljastaen toisen, niin tunnustaja pääsee vapaaksi ja toinen saa viiden vuoden tuomion. Molempien tunnustaessa kumpikin tulisi saamaan kolmen vuoden tuomion. Harkittuaan asiaa molemmat tunnustavat, koska siten he voivat toisaalta voittaa eniten – vain toisen tunnustaessa asianomainen pääsee vapaaksi – ja toisaalta hävitä vähiten – molempien tunnustaessa

tuomio

on

kolme

vuotta,

kun

vaikenemalla

seurauksena olisi viiden vuoden tuomio. (Joyce, 2001.)

Molemmat vangit tietävät siis tilanteen, harkitsevat itselleen parhaan vaihtoehdon ja toimivat sen mukaisesti eli tunnustavat. Toki he saavat suuremman tuomion kuin ehkä toivoivat, mutta joka tapauksessa tuomio on pienempi kuin maksimirangaistus olisi. Vangit siis hyötyvät, mutta myös yhteisö hyötyy rikoksen saadessa rangaistuksensa. Vangit eivät tietenkään pyrkineet hyödyttämään poliisia, mutta heidän ratkaisunsa seuraus oli myös tämän mieleen.

3.7 Näkymätön käsi – ennakoidut ja ennakoimattomat seuraukset

Näkymättömän käden teorian mukaan teoilla on siis sekä tunnetut että tuntemattomat seuraukset. Tunnetut ovat yksilön tavoittelemia, saavutettuja tai saavuttamattomia. Osa yksilön tekojen muille aiheuttamista seurauksista on myös näkyviä, mutta suurin osa jää 25

tuntemattomiksi, eikä kaikkia seurauksia ole edes mahdollista jäljittää alkuperäiseen tekoon. Oli siis yksilön pyrkimys teollaan mikä hyvänsä, voidaan sen seurauksia sano ennakoiduiksi ja ennakoimattomiksi. Asiaa voi kuvata kaavalla, jossa yksilön teolle annetaan arvo A ja ennakoidulle seuraukselle arvo B sekä ennakoimattomille seurauksille arvo x. Kun tekoa ei aina seuraa ennakoitu, tavoiteltu tulos, niin voidaan todeta, että B toteutuu jollakin todennäköisyydellä r.

Ennakoimattomia seurauksia sekä

itselle että muille voi olla lukematon määrä i. Näin näkymättömän käden teorialle saadaan kaava:

”Jos A, niin B todennäköisyydellä r, sekä xi , i ∈ N ”

3.8 Ennakoimattomat seuraukset – sattumaa ja onnea

Näkymättömän käden teorian mukaan ihmisen teoilla on myös sellaisia seurauksia, joita hän ei ole tarkoittanut ja joista hän ei aina tule edes tietoiseksi. Tekijä on siis subjekti, jonka teko vaikuttaa paitsi tarkoitettuun asiaan myös hänelle tuntemattomien ihmisten elämään. Subjekti voi olla myös objekti, tarkoituksella tai tarkoituksetta.

Jossain

seurannaisvaikutukset

joku

heijastuvat

tekee

jotain,

johonkuhun,

jota

minkä teon

alkuperäinen tekijä ei tunne, ja jonka elämään tekijä ei ole tarkoittanut vaikuttaa.

Esimerkiksi aamulla ollessani matkalla

työpaikalle autostani loppuu polttoaine. Pysähtyessäni tienvarteen paikalle osuu kauppamatkalla oleva tuttuni, jolta on luontevaa pyytää apua. Olen iloinen hänen tulostaan luonnehtien sitä sattumaksi. Lähemmin tarkasteltuna kysymyksessä kuitenkin on alun alkaen kahden toimijan omien tarkoitusten toteuttaminen eli 26

minulle meno työhön ja tutullani matka kauppaan. Kummankaan alkuperäisellä tarkoituksella ei ollut yhtymäkohtaa toisen elämään ja kuitenkin teoista eli matkoista syntyi seuraus eli kohtaaminen tienvarressa. Tehtäväni on reagoida hänen tuloonsa itseäni hyödyttäen pyytämällä apua. Hänellä on toki vapaus päättää antaako sitä. Tämän kaltaisia asioita tapahtuu koko ajan. Asioita, jotka täyttävät

sattuman

määritelmän

mukaisen

ennalta

arvaamattomuuden ja suunnittelemattomuuden kriteerit. Ne ovat siis ihmisten tekojen ei- tarkoituksellisia, ennakoimattomia seurauksia.

Sattuman

merkitys

on

tunnistettu

ja

tunnustettu

myös

maailmanpolitiikassa. Esimerkiksi Neuvostoliiton kommunistinen johto suhtautui siihen hyvin vakavasti. Se pyrki hallitsemaan sitä. Neuvostomarxismia tutkinut Heikki Mäki-Kulmala (2003, 210-211) kirjoittaa, että Neuvostoliitossa oli vallalla näkemys, että kaikkia ilmiöitä voidaan tutkia vain deterministisinä ja että näin ollen mitään satunnaista ei olisi edes olemassa. Sattumaa ei kuitenkaan kokonaan kielletä, vaan sille annetaan selitys determinismin pohjalta. Esimerkiksi kun itsessään deterministiseen prosessiin A puuttuu siihen kuulumaton tekijä b, joka on osa prosessia B, niin neuvostonäkemyksen mukaan yhdistämällä prosessit A ja B saadaan täysin deterministinen prosessi. Saman näkemyksen mukaan kapitalistinen tuotantotapa perustuu kilpailuun ja anarkiaan, joten sattuma

näyttelee

suunnitelmallinen

siinä talous,

suurta

osaa.

joka

Sen

vastakohta

realisoituu

on

ihmisten

päämäärätietoisessa toiminnassa, jonka Kommunistinen puolue organisoi, jolloin sattumien rooli yhteiskunnallisessa elämässä supistuu minimiinsä.

27

Olisiko Neuvostoliiton hajoaminen osoitus siitä, että ihmiset eivät olekaan oletetun päämäärätietoisia ja harkitsevia, ja että sattumat ovat hallitsemattomia? Ja jos näin on, niin voisiko tietoisuus tästä Smithin ajattelun mukaisesti mahdollistaa sattumien käyttämisen yhteiskuntaa hyödyttävästi, jolloin niistä tulisi uhkien

sijasta

mahdollisuuksia?

Myös luonnontieteissä on lukuisia esimerkkejä ennakoimattomien seurausten eli sattumien vaikutuksista. Royston M. Roberts kertoo kirjassaan

Sattuma

tieteessä

(1998)

kymmeniä

esimerkkejä

keksinnöistä, joiden syntymisessä sattumalla on ollut merkittävä osuus. Tällaisia ovat muiden muassa painovoima, erilaiset rokotteet, kumin vulkanointi, raion, insuliini, ehkäisypilleri, penisilliini, nailon, teflon, aspiriini ja DNA. tavoittelun

Oivallinen esimerkki oman edun

ennakoimattomista

seurauksista

on

tilavuuden

keksiminen. Antiikin Kreikan matemaatikko Arkhimedes tajusi nimittäin kylpyammeeseen laskeutuessaan ammeen reunojen yli tulvivan veden tilavuuden olevan täsmälleen sen, minkä hänen ruumiinsa vei ammeesta (Roberts 1998, 9).

Oma etu tässä

tapauksessa oli luonnollisesti peseytyminen.

Ennakoimattomille seurauksille voi antaa muitakin nimiä kuin sattuma. Kaikille meille on tuttua se, että asiat eivät sujukaan suunnitelmien mukaan. Asetamme itsellemme tavoitteita, suunnittelemme toimenpiteet ja laadimme aikataulut, joilla noihin tavoitteisiin päästään. Mutta sitten tapahtuu jotain, mitä emme ole kyenneet ennakoimaan. Myöhästymme ratkaisevasta neuvottelusta, sairastumme

tai

ajamme

kolarin.

Suunnitelmat

romuttuvat.

Onnemme on pettänyt. Onni ja sen vastakohta epäonni ovat asioita, joihin ihminen voi vaikuttaa vain osittain. Hän voi antaa onnelle mahdollisuuden pyrkimällä siihen. Lotossa ei voi voittaa, jos ei 28

lottoa, eikä elämässä voi pärjätä, jos ei yritä. Vastaavasti epäonnen mahdollisuuksia voi kaventaa olemalla varovainen.

Adam Smithin mukaan näkymätön käsi toimii siten, että pyrkiessään omaan onneensa ihminen hyödyttää – tahtomattaan - koko yhteiskuntaa. Ihmisen toiminnot vaikuttavat muiden toimintoihin. Toimintaketjua

seurattaessa

voidaan

nähdä

yksittäisen

teon

vaikutukset suoraan paitsi tekijään myös sen kohteeseen. Välillisiä vaikutuksia ei kaikkia edes ole mahdollista nähdä, ja niiden ketju on loputon. Onni voi kohdata toimijaa, mutta toiminta voi tuoda onnea tai epäonnea myös jollekulle muulle.

Ihmisen elämä muodostuu siis tavoiteltujen asioiden toteutumisesta, toteutumattomuudesta, sattumista, onnesta ja epäonnesta näiden ollessa saman asian eri ilmaisumuotoja. Elämistä varjostaa epävarmuus, koska kaikkeen ei mitenkään voi varautua. Jo pieni päätös teon alussa voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Lähemmin tarkasteltuna elämä on siis perimmältään varsin kaoottista.

29

4. KAAOSTEORIA

Käsitteestä ”kaaos” tullee useimmille mieleen ehdoton ja täydellinen epäjärjestys ja sattumanvaraisuus. Tieteessä kaaoksella ei kuitenkaan tarkoiteta tätä, vaan järjestyksen ja epäjärjestyksen, säännöllisyyden

ja

epäsäännöllisyyden

sekoitusta

eli

käyttäytymismalleja, jotka ovat epäsäännöllisiä, mutta jotka ovat kuitenkin tunnistettavissa kuuluviksi käyttäytymisen laajaan kategoriaan. Ihmisen käytöksessä tästä on tavallaan kysymys sanonnassa ”historia toistaa itseään, mutta ei koskaan samoin kahdesti”. (Parker ja Stacey 1997, 11.) Parkerin ja Staceyn (1997) mukaan vallitsevan lineaarisen ja sen vastakohdan epälineaarisen ajattelun välinen ero on siinä, että lineaarisessa ajattelussa tietyllä teolla on vain yksi vaikutus, mutta epälineaarisessa ajattelussa vaikutuksia ja seurauksia on useita. Toisin sanoen lineaarisiin yhtälöihin on vain yksi ratkaisu, ja se on helposti löydettävissä, mutta epälineaarisissa yhtälöissä ratkaisuja voi olla enemmän kuin yksi, eikä niiden löytämiseen ole yleistä metodia. Epälineaarinen ajattelu suhteellistaa syyn ja seurauksen suhteen , kausaalisuuden.

Se

tunnustaa

ja

tunnistaa

sen

lyhyissä

prosesseissa, mutta epäilee sen säännönmukaisuutta ja erityisesti kyseenalaistaa

sen

pitkissä

prosesseissa.

Kausaalisuuden

suhteellistamisella on pitkät perinteet. Se liittyy tavallaan myös näkymättömän

käden

teoriaan,

sillä

yksi

historian

merkittävimmistä syyn ja seurauksen suhteen kyseenalaistajista oli Adam Smithin hyvä ystävä ja ilmeinen virikkeiden antaja filosofi David Hume (1711-1176).

30

Hume oli skeptikko, epäilijä. Hän epäili ihmisen järkeä. Hänen mukaansa kaiken tieteen piti perustua kokemukseen ja havaintoon. Radikaalin skeptikon maineen Hume hankki kyseenalaistamalla kausaliteetin eli pysyvät syy-seuraussuhteet. Humen mukaan vaikka onkin todennäköistä, että tiettyä toimintaa seuraa useimmiten tietty tulos, niin mikään ei todista, että näin tapahtuisi aina (Ahokallio & Tiilikainen 1998, 92). Rasinkankaan (2004) mukaan Hume myönsi kuitenkin, että pysyäkseen selväjärkisinä ihmisten on uskottava aistihavaintoihinsa

ja

kausaalisuuteen.

Kausaalisuuden

tunnusmerkeiksi hän määritteli ajallisen ja paikallisen läheisyyden, ajallisen

seuraamisen

sekä

syyn

ja

seurauksen

yhdistävän

välttämättömän syyn.

David Humen käsitykset eivät olleet aikanaan erityisemmin suosittuja. Adam Smith sai jopa kärsiä tämän epäsuosiosta. Smithin suomenkielisen elämänkerran kirjoittaja Toivo T. Kaila kertoo (1933, XVIII), miten nuori Adam sai opiskellessaan Oxfordin yliopistossa ankarat nuhteet, kun hänet löydettiin lukemasta Humen kirjaa Treatise of Human Nature.

Humen kritiikki kohdistui siis ajatukseen, että tekoa A seuraa automaattisesti seuraus B, koska tämä seuraus on havaittu toteutuneeksi lukuisia kertoja. Humen näkemyksen mukaan mikään ei vakuuttavasti voi todistaa, että näin tapahtuisi aina. Tästä seuraa se, että tulevaisuuden ennustaminen on toivotonta ja jopa mahdotonta, koska jos kerran on olemassa pienikin mahdollisuus totuttujen syy-seurausmallien romuttumiseen, niin ei voi olla varmuutta, missä kohdin ja milloin kausaalisuusketju katkeaa, saatikka mikä katkeamisen aiheuttaa.

31

Kausaalisuusketjun katkeamisen voi aiheuttaa pieni poikkeama. Hume ei tätä suoranaisesti painottanut. Hän oli vain luonnostaan epäileväinen. Oivalluksen siitä, missä kohtaa prosessia tämä poikkeama on oleellisin, teki 1800-luvun lopussa ranskalainen matemaatikko Henri Poincaré.

4.1 Alku on oleellista Saksalainen matemaatikko Lejeune Dirichlet teki 1850-luvulla erään matemaattisesti merkittävän keksinnön, josta hän antoi osittaisia tietoja yhdelle oppilaalleen, joka kertoi niistä eteenpäin. Dirichlet kuitenkin kuoli ennen kuin hän ehti julkistaa koko tutkimuksensa

tulokset.

Niinpä

asia

jäi

askarruttamaan

tiedeyhteisöä. Saadakseen asiaan ratkaisun järjestivät Tukholman yliopiston matemaatikot kansainvälisen kilpailun, jossa yhtenä neljästä tehtävästä oli todistaa Dirichletin väittämä. Kilpailuun osallistujista haasteen otti vastaan Henri Poincaré, ranskalainen matemaatikko. Hän todisti mielestään pätevästi väittämän ja onnistui myös vakuuttamaan kilpailun tuomariston voittaen koko kilpailun. (Gribbin 2005, 55 - 61.) Muut

matemaatikot

kuitenkin

huomasivat

myöhemmin

tutustuessaan Poincarén tutkimukseen, että siinä oli virhe. Poincaré vastasi saamaansa kritiikkiin perehtymällä ongelmaan uudelleen. Korjatessaan virhettään hän huomasi uuden lähestymistapansa todistavan, että samasta lähtöpisteestä alkavat systeemit ovat hyvin herkkiä

lähtötilanteelleen

ja

erkanevat

alkutilastaan

epälineaarisesti. (Gribbin 2005, 61-64.) Lineaarinen systeemi on osiensa summa. Epälineaarinen systeemi sen sijaan voi olla joko enemmän tai vähemmän. Tämä tarkoittaa siis sitä, että systeemeissä tapahtuvien muutosten laskeminen on 32

hyvin vaikeaa, koska lähtötiloja ei tunneta riittävän hyvin. Gribbinin (2005, 64-65) mukaan Poincaré kirjoittaa kirjassaan Science et Méthode vuonna 1908 näin: ”Hyvin pieni tekijä, jota emme huomaa, saa aikaan merkittävän vaikutuksen, jota emme voi olla näkemättä, ja sitten sanomme sen johtuvan sattumasta. Jos tuntisimme luonnonlait ja universumin tilan alkuhetkellä täsmällisesti,

voisimme

ennustaa

tarkasti

tämän

universumin tilan seuraavana hetkenä. Mutta vaikka tuntisimme kaikki luonnonlait läpikotaisin, voisimme silti tietä alkutilanteen vain likimääräisesti. Jos pystyisimme ennustamaan

sen

avulla

seuraavan

tilanteen

yhtä

likimääräisesti, voisimme sanoa ennustaneemme ilmiön , eli sen noudattavan lakeja. Mutta näin ei ole; pienet erot alkuehdoissa voivat lopulta saada aikaan hyvin suuria eroja. Pieni virhe edellisessä synnyttää valtavan virheen myöhempään. Kun kysymyksessä on satunnainen ilmiö, ennustaminen muuttuu mahdottomaksi.” Poincarén oivallus jäi toki elämään tieteen maailmassa, mutta syvemmän merkityksen se sai vasta, kun sama oivallus tehtiin uudelleen yli 50 vuotta myöhemmin.

4.2 Alkuarvoherkkyydestä syntyi teoria

Sään ennustaminen on aina ollut varsin epäkiitollista työtä. Aina kuusikymmentäluvun

alkuun

saakka

meteorologit

tekivät

ennusteita käyttäen pohjana lineaarisia yhtälöitä, koska niiden käyttäminen oli helpompaa kuin epälineaaristen. Tietokoneen 33

kehittyminen ennustamisen apuvälineeksi muutti tilanteen. Gleick (1987, 21-30) ja Gribbin (2005, 69-73)

kertovat Edward

Lorenzista, nuoresta meteorologista, joka tietokonetta käyttäessään teki sattumalta havainnon, josta hän kehitti 1960–70 –luvuilla uuden teorian, kaaosteorian. Tämän päivän mittapuun mukaan Lorenzin kone oli varsin avuton. Sen nopeus ja muisti eivät esimerkiksi pystyneet kuvaamaan todenmukaisesti maan ilmakehän tai valtamerien muutoksia. Ongelmaa pienensi se, että Lorenzilla oli vapaus toimia konetta käyttäen parhaaksi katsomallaan tavalla, ja yrittämisten ja erehdysten kautta hän valitsi lopulta kaksitoista lakia - numeerista sääntöä - joiden avulla hän ennusti säätä. Lorenz sovelsi Newtonin lakeja siinä uskossa, että ne seuraavat luonnonlakeja, joten niitä ei valinnan jälkeen tarvitsisi tarkastaa. Lorenzin tietokoneen oli tavallaan myös määrä todentaa Newtonin deterministinen teoria, jonka mukaan maailma kulkee ennakoitavaa polkua, säännönmukaisesti kuin

planeetat

sekä

ennustettavana

kuin

pimennykset

ja

vuorovedet.

Lorenz pelkisti tietokoneellaan sään ikään kuin luurangoksi. Hänen tuulille

ja

lämpötiloille

antamansa

numerosarjat

näyttivät

käyttäytyvän maapallon säätilan tavoin. Tämä sopi hänen käsitykseensä,

että

sää

toisti

itseään.

Selventääkseen

ja

tarkentaakseen saamiaan tuloksia Lorenz teki yksinkertaisen graafisen esityksen. Siinä kone piirsi käyrää kuvaillen säätilaa.

Halutessaan kerran tutkia yhtä yksityiskohtaa, Lorenz valitsi oikotien. Sen sijaan, että olisi aloittanut koko ohjelman uudelleen, hän aloittikin sen keskeltä antaen koneelle alkuarvot edellisestä tulostuksesta. Tämän tehtyään Lorenz poistui työhuoneestaan. 34

Palattuaan hän vertasi uutta tulostetta aiempaan ja näki hämmästyksekseen käyrien olevan keskenään erilaisia. Käyrät seurasivat

toisiaan

aluksi,

mutta

sitten

ne

erkanivat.

Yhteensopivuus oli täysin kadonnut.

Lorenz luuli ensin, että tietokone oli mennyt rikki, mutta sitten hän ymmärsi totuuden. Koneessa ei ollut vikaa. Hän oli vain syöttänyt epätarkat luvut. Tietokoneen muistissa oli varattuna kuusi desimaalipaikkaa ja kun tulostuksessa haluttiin säästää tilaa, vain kolme niistä oli kirjoitettuna. Aloittaessaan uuden työn aiemman ohjelman keskeltä hän oli syöttänyt koneelle lyhyemmät alkuarvot, pyöristetyt luvut olettaen ettei ero, yksi tuhannesosa, merkinnyt mitään. Tässä tapauksessa yhden tuhannesosan poikkeamalla oli kuitenkin suuri merkitys.

lämpötila/aika Kuva 1. Lorenzin käyrät ( Gleick 1987, 26)

Lorenz ei heti täysin sisäistänyt oivalluksensa merkitystä. Hän ilmoitti löydöstään melko matalalla profiililla tieteellisessä 35

kokouksessa Tokiossa ja jatkoi sitten ajatustensa kehittämistä seuraavina vuosina.

Lorenzin ajatus täsmällisten alkuarvojen merkityksestä tunnetaan nimellä perhosefekti. Nimi on peräisin Lorenzin vuonna 1972 esittelemän tutkimuksen otsikosta: ”Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Teksasissa?”.

Gribbin

(2005,

todeten

72)

lievästi

kyseenalaistaa

vertauskuvan

todellisessa maailmassa olevan käynnissä niin monta prosessia, että

ne

tasoittavat

yksittäiset

vaikutukset,

eli

että

on

epätodennäköistä, että perhosen siipieniskua voitaisiin koskaan näyttää syyksi tiettyyn tornadoon Teksasissa. Gribbin osoittaa tässä yllättävää tosikkomaisuutta ollakseen kaaostutkija. Tuskin Lorenz ajatteli niinkään suoraa syy – seuraussuhdetta kuin pienten asioitten

merkitystä

tapauksessa

suurissa

perhosen

tapahtumissa

siipien

eli

heilutuksen

esimerkin vaikutusta

ilmavirtauksiin – pientä, mutta kertautuessaan isoa vaikutusta. Tämä asia on kaaosteorian ymmärtämisessä hyvin oleellinen.

Pystytäänkö tapahtumaketjua taaksepäin purkaessa pääsemään alkuperäiseen vaikuttajaan? Ei aina, mutta tämä ei olekaan oleellista, vaan se, että yksittäisellä teolla voi olla ja on arvaamattomia seurauksia. Yksi pieni perhonen ei kykene synnyttämään tornadoa, mutta se on osa prosessia, josta tornado syntyy. Kaaosteorian pohjalta voidaan ajatella, että esimerkiksi Neuvostoliiton

hajoamisprosessin

aloitti

jokin

yksittäinen

”perhonen”.

Mistä perhosefektissä sitten on kysymys? Tarkastellaan asiaa tekemällä tapahtumasta kaava. Edward Lorenzin esitelmässään esimerkkinä käyttämä perhonen on autiomaassa. Perhosen siipien heilutuksella eli teolla A on jokin, ”henkilökohtainen” syy. 36

Annetaan tuolle syylle eli tavoitteelle arvo B. Siipien heilutus johtaa

jollakin

todennäköisyydellä

perhosen

tavoittelemaan

tulokseen, mutta sillä on myös seurauksia muille kuin perhoselle itselleen. Merkitään todennäköisyyttä r:llä ja noita muita seurauksia x:llä. Muiden seurausten määrä on rajaton, joten kaavassa sitä merkitään i:llä. Näin perhosefektille saadaan sama kaava kuin näkymättömän käden teorialle:

”Jos A, niin B todennäköisyydellä r, sekä xi , i ∈ N ”

Lorenzin kaaosteorian ajatus on, että jokin kaavan seurauksista x voi mahdollisesti johtua jonkun teosta A, jolla tavoitellaan seurausta B. Esittäessään perhosesimerkkinsä Lorenz ilmeisesti halusi

yksinkertaisesti

osoittaa,

miten

pienillä

asioilla,

poikkeamilla odotetusta eli sattumilla voi olla osansa suurissa tapahtumissa.

Lorenz esitti vakavan haasteen perinteiselle

lineaariselle ajattelulle.

Poincaré ja Lorenz kollegojensa kanssa kiteyttivät tieteelliseen asuun asioita, jotka eivät olleet ajatuksina mitenkään uusia. Jo yli 2000 vuotta sitten poliitikko ja filosofi Cicero sanoi, että kaikkea ohjaa järjen sijasta sattuma, ja että kaikella on vaatimaton alku (Overbye 2006, 72). Runoilija George Herbert puolestaan kirjoitti keskiajalla runon, jossa pienen tapahtuman osuus suureen tapahtumaan on oivallettu:

”Kenkänaula putosi – entäs sitten? Kenkä putosi – entäs sitten? Hevonen kaatui – entäs sitten? Ratsastaja putosi – entäs sitten? Taistelu hävittiin – entäs sitten?

37

Vielä kysytkin, vaikka kuningaskuntaamme ei enää ole.” (Gleick 1987, 33.)

Myös hapen löytäjä Joseph Priestley tunnisti ja tunnusti sattumien merkityksen. Tutkimuksistaan kirjoittamassaan, 1775 julkaistussa kirjassaan Experiments and Observations on Different Kinds of Air hän kirjoittaa:

”[--] että enemmän on kiittäminen sitä, mitä kutsumme sattumaksi eli filosofisesti sanottuna tuntemattomista syistä syntyvien tapahtumien havaitsemista, kuin mitään kunnollista

suunnittelua

tai

ennakkokäsitykseen

perustuvaa teoriaa.” Roberts 1998, 35.)

Näkymättömän käden teoriaan liittyviä ihmisen toiminnan ennakoimattomia seurauksia ja kaaosteoriaan liittyvän alkuarvojen poikkeamien seurauksia voi siis nimittää sattumiksi. Esimerkkejä sattumiksi luonnehdituista tapahtumista on maailmanhistoriassa lukuisia. Purettaessa tällaisia tapahtumia tekijöihinsä avautuu mahdollisuus tulkinnalle, että näkymättömän käden teoria ja kaaosteoria

voidaan

nähdä

saman

todellisuuden

kuvaajina

tapauksittain joko päällekkäin tai limittäin.

38

5. SATTUMIEN ALKULÄHTEILLÄ

Tarkastellessamme menneisyyttä,

tapahtuneita asioita näemme

miten usein sattumiksi kokemamme asiat ovat vaikuttaneet elämäämme.

Monesti

menneisyyden

tarkasteluun

liittyy

hämmästystä, miten asiat ovat voineetkin mennä näin, kun ne olisivat voineet mennä toisinkin. Saatamme jopa esittää itsellemme haastavan kysymyksen: ”Entä jos siinä ja siinä tilanteessa olisinkin toiminut toisin, niin mitä sitten olisikaan tapahtunut. Tällaiselle ”jossittelulle” on tieteessä oma nimityksensäkin. Sitä sanotaan kontrafaktuaaliseksi lähestymistavaksi (Jokisipilä ja Niemi 2006, 7).

Kontrafaktualismissa ydin on siinä, että asiat voisivat olla toisinkin, ja että usein pienet sattumukset ovat suunnanneet tapahtumat suuntaansa: jos kuolettava luoti olisikin osunut Hitleriin eikä hänen asetoveriinsa ensimmäisessä maailmansodassa, maailma olisi mitä ilmeisimmin erilainen tällä hetkellä. Kontrafaktualismi rakentaa tapahtuneille

asioille

mielikuvitukseen.

vaihtoehtoisia

Kontrafaktualismissa

skenaarioita

perustuen

lähtökohtana

ovat

tapahtuneet asiat, joiden yksityiskohdat tunnetaan. Vaihdettaessa josajattelu kun-ajatteluun, voidaan skenaarioitten sijasta selittää olevaista, nykyistä todellisuutta: kun joku jossakin toimi tietyllä tavalla, ja kun toinen täällä reagoi näin ja kun kolmas tuolla teki tuon päätöksen, niin… Tällaista tapahtumaketjua purkamalla voimme huomata, miten elämä rakentuu tekojen seurauksista, niihin sopeutuen, reagoiden ja niistä hyötyen tai kärsien.

Esitän kaksi tunnettua tapahtumaa purkaen ne tekijöihinsä ja soveltaen niihin sekä näkymättömän käden teoriaa että kaaosteoriaa. Tapahtumiin on yleisesti liitetty sattuman käsite.

39

5.1 Sattuma pelasti Hitlerin

Vuonna 1944 toisen maailmansodan aikana Saksassa Hitlerin esikuntaan kuulunut upseeri Claus Schenk Von Stauffenberg oli saanut tarpeekseen esimiehensä mielivallasta ja natsihallinnon rikoksista ihmisyyttä vastaan. Yhdessä muutaman muun Saksan armeijan upseerin kanssa hän suunnitteli Hitlerin murhaamista. Tarkoituksena oli tehdä pommiattentaatti kokouksessa, johon Hitler osallistui. Asemansa vuoksi von Stauffenbergillä oli pääsy kyseiseen kokoukseen. Hän salakuljetti kokoussaliin pommin sisältäneen salkun asettaen sen pöydän alle lähelle Hitleriä ja poistui sitten kokouksesta tekosyyhyn vedoten. Ennen salkun räjähdystä joku kuitenkin vahingossa potkaisi sitä, jolloin se siirtyi vankan tammipöydän

jalan

taakse.

Räjähdyksessä

sai

surmansa

pikakirjoittaja ja kolme upseeria, mutta Hitler säilyi hengissä. Pöydänjalka oli suojannut häntä. Von Stauffenberg saatiin kiinni ja ammuttiin

heti

attentaattia

seuranneena

yönä.

Myöhemmin

teloitettiin yli kaksisataa salaliittolaisiksi arvioitua sotilasta ja noin 7000 lähetettiin keskitysleiriin. Hitler jatkoi sotaa uskoen olevansa kuolematon. (Overbye 2006, 78.)

5.2 Hitlerin pelastuminen, näkymättömän käden teoria ja kaaosteoria

Hitlerin pelasti se, että joku vahingossa potkaisi pommin sisältänyttä salkkua. Tällaista tapahtumaa kutsutaan totutusti sattumaksi. Seuraava kuvio havainnollistaa tapahtumaa:

40

X Tuntematon kokouksen osanottaja

Teko A (jalan siirto) | | | | V

Seuraus B todennäköisyydellä r (salkku siirtyy)

Muut seuraukset x1 , x 2 , x3 ,K -

Hitler jää henkiin

-

neljä muuta ihmistä kuolee

-

useita teloitetaan ja viedään keskitysleiriin

-

aiheesta tehdään kirjoja ja elokuvia

Voidaan olettaa, että kokoussalissa oli tiivis tunnelma. Hitler ja hänen upseerinsa istuivat pöydän ympärillä. Von Stauffenbergin jättämä salkku oli pöydän alla jonkun kokousosanottajan jalan vieressä. Voi olla, että joku potkaisi salkkua istuutuessaan pöytään tai joku koki sen olevan tiellä tai potku oli tahdoton refleksi, jalan 41

ojennus. Oli syy mikä tahansa, salkku joka tapauksessa siirtyi pois alkuperäiseltä paikaltaan ja näin tapahtuma sai von Stauffenbergin ja hänen liittolaistensa kannalta erilaisen seurauksen kuin he olivat suunnitelleet.

Kaaosteorian

mukaan

prosessin

alulla

on

suuri

merkitys

lopputulokselle. Ihmisten suunnittelemissa prosesseissa on usein lievästi mielivaltaista määritellä niiden alkukohtaa. Onko alkukohta se, jolloin suunnitelma alkaa kehittyä, onko se suunnitelman työstämisvaihe, toteuttamisvaihe vai jokin osa toteuttamista? Hitlerin salamurhan

toteutuksessa

alkukohtana,

Lorenzin

käyttämän

metaforan mukaisena perhosen siipien heilutuksena voidaan pitää sitä jonkun kokousedustajan jalan liikettä, jonka seurauksena laukku siirtyi

muuttaen

suunnitellun,

”ennustetun”

tapahtuman

lopputuloksen.

Näkymättömän käden teorian mukaan ihmisen toiminnoilla on tavoitellun lopputuloksen lisäksi monia muitakin seurauksia, joista kaikkia asianomainen toimija ei ole tarkoittanut ja joista kaikista hän ei välttämättä tule edes tietoiseksi. Tavoiteltuun lopputulokseenkin päästään vain jollakin todennäköisyydellä. Von Stauffenberg ei päässyt tavoittelemaansa lopputulokseen, mutta seurauksia hänen toimillaan oli hyvin paljon. Hänelle itselleen ja hänen liittolaisilleen seuraukset olivat traagiset, mutta vuosikymmenien kuluessa von Stauffenbergin teko on aiheuttanut hyvinvointia lisääviä seurauksia. Tässä yhteydessä hyvinvointi on yhtä kuin teon työllistävät vaikutukset. Hitlerin salamurhasta on nimittäin kirjoitettu lukuisia kirjoja, tehty ainakin yksi elokuva ja toinen on valmisteilla. Jo nämä ovat tuoneet töitä monelle eri ihmiselle suoraan ja välillisesti.

Näkymättömän käden teoria ja kaaosteoria ovat hyvin sovellettavissa tällaiseen maailmanhistoriasta tunnettuun tapaukseen. Soveltaminen 42

on

mahdollista

myös

ajankohtaisempiin

asioihin.

Suomen

politiikastakin löytyy hyvä esimerkki 2000-luvulta.

5.3 Sattumapääministeri

Tätä kirjoitettaessa Matti Vanhanen on ollut Suomen pääministeri jo yli neljä vuotta eli on toisella pääministerikaudellaan. Hän on vakiinnuttanut asemansa hallituksen johdossa ja on Suomen Gallupin sanomalehti Kalevan toimeksiannosta tekemien mittausten mukaan suosituin pääministeri vuoden 1987 jälkeen (Laaninen 2005, 6).

Vanhasen

tie

pääministeriksi

ei

ollut

kuitenkaan

aivan

tavanomainen. Sitä pidettiin yleisesti sattumana. Esimerkiksi oululaisen

Kaleva-lehden

toimituspäällikkö

Kyösti

Karvonen

kirjoitti aiheesta Suomen Norjan suurlähetystön nettisivuston Vieraskynäpalstalle 12.11.2003 käyttäen otsikkoa ”Matti Vanhanen – sattumapääministeri”. Karvonen kirjoittaa ingressissä:

”Jos joku politiikan kommentaattori olisi esittänyt vuoden 2003 alussa, että vuoden lopussa Suomen pääministerin nimi on Matti Vanhanen, kukaan ei olisi ottanut häntä tosissaan.” (Karvonen 2003.)

Samoilla linjoilla olivat muutkin median edustajat ja politiikan seuraajat. Jopa Matti Vanhasesta kirjan Se on ihan Matti kirjoittanut Timo Laaninen (2005, 11) aloittaa teoksen ensimmäisen kappaleen virkkeellä: ”Sattuma näyttelee ihmisen kohtalossa usein suurta roolia.” Sattumaksihan Vanhasen pääministeriyttä toki voikin sanoa, mutta

kuten

lotossa,

pääministeriksikään

jossa

ilman

ei omaa

pelaamatta vaikutusta

voi

voittaa,

tulla.

ei

Vaikka 43

todennäköisyys pääministeriyteen oli Vanhaselle toki lottovoittoa suurempi, niin jossakin vaiheessa todennäköisyyttä pidettiin nollana, josta esimerkiksi edellä oleva Karvosen kirjoituksen ingressi on osoitus.

Tarkasteltaessa tapahtumia, jotka edelsivät Vanhasen valintaa pääministeriksi, on nähtävissä tiettyjä syitä ja niiden seurauksia, sekä monen eri toimijan tekoja, joilla on vaikutuksensa paitsi tekijäänsä myös moniin muihin.

Politiikkojen tehtävä on hoitaa yhteisiä asioita. Heidän tekojensa tavoitteena tulee yleisen ajattelun mukaisesti olla mahdollisimman suuri hyöty yhteisölle eli heille, jotka heidät ovat tehtäviinsä äänestäneet ja joiden edustajia he ovat. Mutta vaikka näin onkin, niin tuskin on loogista ajatella, että kukaan poliittisissa tehtävissä mukana oleva olisi niissä ilman oman edun tavoittelua, oli se oma etu sitten luonteeltaan minkälaista tahansa. Jokin saa ihmisen ryhtymään yhteisten asioiden hoitajaksi. Tavoitteita pitää olla ja niiden toteuttamiseksi pitää olla tavoitteellisuutta, pyrkyä. Mihin pyrky sitten riittää, ei olekaan asianomaisen poliitikon päätettävissä. Hänen toimiinsa vaikuttavat myös muiden teot.. Hänellä tulee olla kykyä reagoida eteen tuleviin tilanteisiin, toisten toimijoiden tekojen seurauksiin. Reagointi on erilaisten päätösten tekoa. Päätösten seuraukset ovat nähtävissä, ja ne ovat usein erilaisia kuin kukaan on odottanut. Tietyn päätöksen seuraus ei aina ole samanlainen, mutta tapahtumaketjua analysoitaessa voidaan varsin suurella varmuudella todeta, millä päätöksellä on ollut keskeinen merkitys asianomaisen itsensä kannalta.

Usein tällainen päätös on tekohetkellään varsin

pieni paljastaen merkityksensä vasta myöhemmin.

Matti Vanhanen teki tällaisen pienen päätöksen puolueensa Suomen Keskustan puoluekokouksessa kesäkuussa 2002.

Hän oli hävinnyt 44

puolueen puheenjohtajavaalin selkeästi jääden viimeiseksi neljän ehdokkaan vaalissa. Tulos oli Vanhaselle luonnollisesti pettymys. Hän epäröi lähtemistä enää mukaan varapuheenjohtajavaaliin. Hän päätti kuitenkin lähteä tullen valituksi. Tuolla päätöksellä tuli olemaan kauaskantoiset seuraukset. (Laaninen 2005, 11 - 13.)

Keskustan

sääntöjen

mukaan

varapuheenjohtajat

ovat

hallitusneuvottelijoita yhdessä puheenjohtajan ja puoluesihteerin kanssa. Hallitusneuvottelijoista tulee usein myös ministereitä, joten asemassa on etunsa. Keskusta lähti vuoden 2003 eduskuntavaaleihin oppositioasemasta tavoittelemaan suurimman puolueen asemaa ajatuksella, että tavoitteen toteutuessa

puolue saisi myös

pääministerin paikan. Ajatuksen tukena oli Suomen uusi perustuslaki vuodelta 2000, jonka mukaan pääministerin valitsee eduskunta. Suurinta puoluetta olisi vaikea – joskaan ei mahdotonta – sivuuttaa pääministeriä kohtuullisen

valittaessa. varmasti

Pääministerin

suurimman

paikka

puolueen

olisi

näin

puheenjohtajan

ulottuvilla. Keskusta saavutti tavoittelemansa vaalivoiton ja sen puheenjohtajasta Anneli Jäätteenmäestä tuli pääministeri. Matti Vanhanen nimitettiin puolustusministeriksi. (Laaninen 2005, 154, 163 - 177.)

Vaalikampanjan aikana Jäätteenmäki arvosteli voimakkaasti tuolloin istuneen hallituksen pääministeriä Paavo Lipposta väittäen tämän luvanneen Suomen osallistuvan käynnissä olleen Irakin sodan jälkihoitoon ja että Suomi itse asiassa olisi jopa salaisesti mukana Yhdysvaltain johtamassa Irak-koalitiossa. Jäätteenmäki perusti väitteensä tulkintaansa näkemistään asiakirjoista. Kyseiset asiakirjat olivat

kuitenkin

ulkoministeriön

salaiseksi

julistamia

eikä

Jäätteenmäellä pitänyt olla mahdollista saada niitä haltuunsa. Asia nousi esiin vaalien jälkeen Jäätteenmäen hallituksen jo aloitettua työnsä. Kyseessä epäiltiin olevan rikollisella tavalla hankitun tiedon 45

hyväksikäyttö. Poliisitutkimuksissa kävi ilmi, että presidentin neuvonantaja Martti Manninen oli ilman valtuutusta lähettänyt Jäätteenmäelle yli 1000 sivua salaiseksi luokiteltuja asiakirjoja. Manninen erotettiin tehtävästään. (Lammi 2006.)

Jäätteenmäki

antoi

eduskunnalle

niin

sanotun

pääministerin

ilmoituksen, jossa hän vakuutti, että ei ollut koskaan pyytänyt kyseisiä asiakirjoja, vaan että ne tulivat hänelle pyytämättä ja yllätyksenä. Ilmoituksen jälkeen Manninen kiisti Jäätteenmäen väitteet ilmoittaen tämän pyytäneen kyseiset tiedot. Pääministerin asema kävi kestämättömäksi ja hän joutui eroamaan tehtävästään. (Lammi 2006.)

Hallituspohjaan pääministerin ero ei kuitenkaan vaikuttanut, kuten ei myöskään siihen mistä puolueesta pääministeri on. Hallituksen toinen suuri puolue SDP edellytti vain Jäätteenmäen eroa, mutta sille sopi se, että uusikin pääministeri olisi keskustasta. Laanisen (2005, 180) mukaan Matti Vanhanen oli keskustassa ainoa nimi, joka nousi esiin uutta pääministeriä valittaessa.

Vanhanen nousi pääministeriksi jokseenkin vuosi sen jälkeen, kun hän oli tehnyt uuteen asemaansa johtaneen päätöksen asettua ehdolle puolueensa varapuheenjohtajaksi. Tarkastelen tätä päätöstä sekä näkymättömän käden että kaaosteorian pohjalta.

46

5.4 Vanhasen pääministeriys, näkymättömän käden teoria ja kaaosteoria

Suomen

Keskustan

puoluekokouksessa kesäkuussa 2002 oli

puolueen puheenjohtajan paikkaa tavoittelemassa neljä henkilöä, joista yksi oli Anneli Jäätteenmäki. Hänen päätöstään asettua ehdolle puheenjohtajan vaaliin voidaan merkitä teoksi A. Todennäköisyys tulla valituksi (B) oli teoreettisesti 25 % (r), mutta reaalisesti toki suurempi. Teon A seurauksena Jäätteenmäki saavutti tavoitteensa B, mutta teolla oli myös muita seurauksia (x). Niiden määrä on lukematon eikä kaikkia seurannaisvaikutuksia edes voi tietää, mutta osa oli näkyviä seurauksia. Yksi niistä oli se, että vaalissa hävinneelle Matti Vanhaselle tuli eteen tilanne, jossa hänen piti päättää

asettumisestaan

ehdolle

varapuheenjohtajien

vaaliin.

Seuraava kuva havainnollistaa tapahtumaketjua:

47

Kuva 2. Anneli Jäätteenmäki (Aki Paavola/Keskustan kuvapankki 2007)

Teko A (asettuminen ehdolle puheenjohtajavaaliin) | | | | V

Seuraus B 25 %:n todennäköisyydellä (valinta puheenjohtajaksi)

Muut seuraukset x1 , x 2 , x3 ,K - mm. Vanhasen häviö, joka mahdollisti hänelle osallistumisen varapuheenjohtajien vaaliin

Kontrafaktuaalisesti voidaan jossitella, mitä olisi tapahtunut, jos Jäätteenmäki ei olisikaan voittanut, vaan joku muu, olisiko keskusta menestynyt niin hyvin seuraavissa eduskuntavaaleissa. Jos ei olisi, niin pääministeriys ei olisi tullut puolueelle eikä näin ollen myöskään Vanhaselle, vaikka hän olisikin puheenjohtaja. Tämä on spekulaatiota. Emme voi tietää, mitä olisi tapahtunut. Sen sijaan 48

tiedämme,

mitä

tapahtui.

Jäätteenmäki

valittiin

keskustan

puheenjohtajaksi, Vanhasta ei, joten otetaan tarkasteltavaksi yksi edellisen kuvion seurauksista x, joka johti seuraavan kuvion mukaiseen tapahtumaan:

Kuva 3. Matti Vanhanen (Keskustan kuvapankki 2007)

Teko A (asettuminen ehdolle varapuheenjohtajan vaaliin) | | | | V

Seuraus B todennäköisyydellä r (valinta varapuheenjohtajaksi)

Muut seuraukset x1 , x 2 , x3 ,K

Oltiin tilanteessa, jossa Anneli Jäätteenmäki johti puoluetta ja Matti Vanhanen oli yksi sen varapuheenjohtajista. Tilanteeseen oli vienyt molempien oman edun tavoittelu. Jäätteenmäellä se oli johtanut tässä vaiheessa hänen keskeiseen välitavoitteeseensa ennen vaaleja ja 49

niiden

jälkeen

puolestaan

oli

siintelevää

pääministerin

epäonnistunut

paikkaa.

tavoitteessaan

päästä

Vanhanen puolueen

puheenjohtajaksi, mutta hän oli tehnyt päätöksen jatkaa puolueen johtajistossa antaen näin mahdollisuuden tulevien tapahtumien itseään koskeville seurauksille, jotka veisivät hänet alkuperäiseen tavoitteeseen.

Anneli Jäätteenmäellä oli luonnollisesti tavoitteena voittaa tulevat eduskuntavaalit. Osana voittoisaa vaalikampanjaa hän käytti tasavallan presidentin avustajalta Martti Manniselta saamiaan salaisia asiapapereita. Sitä miksi Manninen paperit toimitti, ei tiedetä. Jokin motiivi Mannisella oli, mutta tämä on yksi esimerkki teoista, joiden tekijää ohjaava oma etu on vain hänen itsensä – jos hänenkään – tiedossa. Koska on kuitenkin kiistatonta, että Manninen kyseiset paperit Jäätteenmäelle toimitti, saadaan tästä tapahtumasta seuraava kuvio:

50

Kuva 4. Martti Manninen (MTV3, 2003)

Teko A (salaisten

asiapapereitten

lähettäminen

Jäätteenmäelle; useita tietyllä aikavälillä)

| | | | V

Seuraus B todennäköisyydellä r (Jäätteenmäki saa paperit ja voittaa vaalit; Mannisen henkilökohtainen tavoite ei tiedossa)

Muut seuraukset x1 , x 2 , x3 ,K -

Manninen erotetaan

-

Jäätteenmäki eroaa

-

Vanhasesta pääministeri

51

Näin Vanhasesta tuli siis ”sattumapääministeri”.

Mutta kuten

tapahtumaketjujen seuraaminen osoittaa, kyse oli eri toimijoiden tekemien päätösten seurauksista. Kukin oli päätöksiä tehdessään toiminut oman vapaan harkintansa mukaisesti ja pyrkinyt itselleen määrittelemäänsä päämäärään. Osa seurauksista oli odotettuja, tavoiteltuja, osa yllättäviä eikä tavoiteltuja.

Näkymättömän

käden

teorian

mukaan

teoilla

on

tekijänsä

tavoittelemien mahdollisesti toteutuvien seurausten lisäksi monia muitakin

seurauksia,

näkyviä

ja

näkymättömiä.

Vanhasen

pääministeriksi valintaa edeltävät teot ovat nähtävissä ja osa niiden seurauksista on selkeitä: Jäätteenmäki joutui eroamaan, Manninen erotettiin, Vanhasesta tuli pääministeri, Seppo Kääriäisestä tuli puolustusministeri Vanhasen paikalle. Seurausten moniulotteisuutta kuvaa hyvin se, että Iltasanomien toimittaja Pekka Ervasti sai Suomen Kuvalehden ja Ilta-Sanomien journalistipalkinnot sekä Tutkivan journalismin

yhdistyksen

ja

Bonnierin

ja

Mannisen

toiminnan. (Laaninen 2005, 181 ja Numminen 2005).

Jokaisella

journalistipalkinnon.

Lumilapio-palkinnon

paljastettuaan

Jäätteenmäen

yksittäisellä teolla on siis mittaamaton määrä seurauksia.

Tapahtuman seurannaisvaikutukset yhteiskunnalle ovat myös osin nähtävissä. Paitsi että politiikan, yhteisten asioitten hoitamiseen on toki kulloinkin merkitystä sillä, kuka on pääministeri, niin Vanhasestahan

tuli

Jäätteenmäen

seuraaja

myös

keskustan

puheenjohtajana ja näin itseoikeutetusti puolueen ehdokas vuoden 2006 presidenttivaaleihin. Merkitystä on myös sillä, että pääministeri on mediassa seuratumpi kuin riviministeri. Matti Vanhanen on ollut pääministeriksi valintansa jälkeen huomattavan paljon julkisuudessa yksityisasioittensa vuoksi. Muun muassa hänen avioeronsa tullessa 52

julkisuuteen, siitä tuli television ykkösuutinen ja iltapäivälehdet tekivät aiheesta jopa seitsemän sivun raportteja (Laaninen 2005, 201). Vanhasen vuoden 2002 puoluekokouksessa tekemän päätöksen seuraukset

ovat

lukemattomien

siis ihmisten

olleet

hyvin

elämään.

moniulotteiset

Tällainen

yhden

vaikuttaen teon

tai

tapahtuman seurausketju on pitkä eli on kiistatonta, että teoilla on seurauksensa.

Vanhasen

pääministeriyteen

johtaneesta

tapahtumaketjusta

on

löydettävissä myös kaaosteorian mukainen teko, joka aiheutti ison mullistuksen. Kaaosteorian mukaan pieni teko voi aiheuttaa vyöryn, jonka seurauksena suunniteltu lopputulos muuttuu täysin. Strategisesti mietityn suunnitelman tyylikäs huipennus voikin olla täydellinen mullistus, jossa tapahtumien hallinta ei ole enää suunnittelijoidensa hallussa. Miten paljon Mannisen ja Jäätteenmäen toiminnoissa oli strategiaa ja mietintää, ei ole tiedossa, mutta on oletettavaa, että Jäätteenmäen pyrkimyksenä oli voittaa tulevat vaalit. Näinhän vastuullisen puoluejohtajan pitää tavoitteensa asettaa. Manninen auttoi – tahtomattaan tai tahtoen – Jäätteenmäkeä toteuttamaan tämän tavoitteen. Hetken aikaa kaikki näyttikin olevan kunnossa. Keskusta voitti vaalit Jäätteenmäen johdolla ja tästä tuli vaalien jälkeisen hallituksen pääministeri.

Jäätteenmäen ohella salaisia asiakirjoja saivat haltuunsa kuitenkin myös iltapäivälehdet. Poliisikuulusteluissa ne lähdesuojaan vedoten kieltäytyivät kertomasta lähettäjää (MTV3, 2004). On oletettavaa, että papereitten Jäätteenmäelle ja lehdistölle toimittaneella on ollut suunnitelmana auttaa Suomen Keskustaa voittamaan eduskuntavaalit. Suunnitelma näytti toimivan, mutta siinäkin oli alkutekijänä herkkyys, jonka olemassaolosta suunnitelman tekijä varmasti oli tietoinen, mutta 53

hän päätti ottaa tietoisen riskin. Vapaata heterogeenistä mediaa on hyvin vaikeaa hallita. Sille voi antaa uutisen, mutta miten se sitä käyttää, ei olekaan antajan määrättävissä. Saatuaan asiakirjat ja ammennettuaan

niistä

tarpeellisiksi

katsomansa

iltapäivälehdet

kiinnittivät huomion siihen, miten salaiset asiakirjat olivat päätyneet henkilölle, jolle ne eivät kuuluneet. Alkoi tapahtumasarja, joka suurelle yleisölle avautui varsin kaoottisena, mutta joka kaaosteorian mukaisesti oli sisällöllisesti varsin järjestelmällinen sisältäen sekä säännöllisyyttä että epäsäännöllisyyttä päätyen lopulta järjestykseen, joka oli kaikkien odotusten ja ennusteitten vastaista: Matti Vanhasen johtamaan kuvio

hallitukseen (vrt. Parker ja Stacey 1997, 11). Seuraava havainnollistaa

tapahtumaketjun

alkua.

Koska

poliisitutkimuksissa ei saatu näyttöä siitä, että Manninen olisi lähettänyt asiakirjat myös lehdistölle, kuviossa lähettäjänä on anonyymi henkilö.

54

X Anonyymi henkilö

Teko A (salaisten asiapapereitten lähettäminen lehdistölle) | | | | V

Seuraus B todennäköisyydellä r (lehdistö käyttää asiapapereita lähettäjän toivomalla tavalla)

Muut seuraukset x1 , x 2 , x3 ,K (mm. Vanhasesta pääministeri)

Koskaan ei suunnitelmissa voi ottaa huomioon kaikkia mahdollisia asiaan

vaikuttavia

tekijöitä,

mutta

joissakin

tapauksissa

suunnitelmien tekijät tietävät kohtuullisella varmuudella ainakin osan riskeistä. Suunnitelma lähettää salaisia asiapapereita luvatta sisälsi selkeän riskin. Oleellisin suunnitelman toteuttamisen alkuun liittyvä asia oli, että sitä ei olisi saanut ollenkaan toteuttaa, koska asiakirjojen lähettäjällä ei ollut lupaa toimintaansa. Luvatta toimiminen sisältää aina mahdollisuuden kaaokseen.

55

5.5 Asiat ovat miltä ne näyttävät

Tarkasteltaessa Vanhasen pääministeriyteen johtanutta tai mitä tahansa tapahtumasarjaa jälkikäteen teot ja niiden seuraukset ovat eriteltävissä ja kausaalisuus on todennettavissa siten, että tiettyjä tekoja ovat seuranneet tietyt asiat. Ihmisen toimintaan liittyvä kausaalisuus

on

kuitenkin

helposti

todettavissa

satunnaiseksi

tapahtumasarjoja analysoitaessa. Jokainen teko seurauksineen on paikkaan, aikaan ja henkilöihin sidoksissa. Samanlaista tekoa eivät aina seuraa samanlaiset seuraukset, koska seurauksiin vaikuttavia tekijöitä on mittaamaton määrä. Analyysitkin tapahtuneista asioista ovat enemmän oletukseen kuin tietoon perustuvia, koska vaikka tapahtumaketjuja on kyllä mahdollista avata ja päästä yksittäisiin tekoihin, todelliset tekojen syyt selviävät vain harvoin. Tämä johtuu siitä, että monissa tapauksissa tekojen tekijätkään eivät ole joko tietoisia

vaikuttimistaan,

eivät

halua/

ole

halunneet

niitä

dokumentoida tai dokumentoidessaan antavat totuudenvastaisia tietoja.

Tapahtumien analysointia voi siis nimittää tavallaan käänteiseksi ennustamiseksi. Tällaisiin ennustuksiin liittyy sama ongelma kuin tulevaisuuden ennustamiseen: kaikkia yksityiskohtia ei tiedetä. Joka tapauksessa dokumentoitaessa tapahtumia historiaan tai tehtäessä niistä uutisia ja artikkeleja lehtiin ja muihin medioihin, ne pyritään saamaan näyttämään loogisilta ja suunnitelmallisilta, ikään kuin deterministisiltä. Tähän viittaa myös Laaninen (2005, 11): ”Politiikon elämässä sattumalla voi olla vielä suurempi osuus, vaikka toisin luullaan. Erityisesti politiikkaa seuraavat

toimittajat

näkevät

mielellään

jokaisen

tapahtuman takana taitavan suunnitelman. Politiikan 56

toimijat itse eivät kykene läheskään aina kehittelemään yhtä taidokkaita perusteita tekemisilleen kuin heistä kirjoittavat toimittajat.” Eri esittäjillä on mahdollisuus saada sama asia näyttämään hyvinkin erilaiselta. Se, mikä näyttäytyy meille todellisuutena voi saada monenlaisia sisältöjä. Kyynisin tarkkailija voi jopa väittää, että todellisuus on itse asiassa illuusiota.

57

6. OLEVAISTA

Menneisyyttä tutkittaessa rakennetaan tiedetyistä tosiasioista loogisia tapahtumaketjuja. Syntyy tarinoita, elämänkertoja, dokumentteja, ja historiikkeja. Syntyy kertomuksia, joille kaikille on ominaista, että niillä on alku ja loppu ja niiden välillä johdonmukaisesti etenevä kertomus. Kertomukset eivät kuitenkaan koskaan voi olla täydellisiä, koska niiden laatijoilla on omat subjektiiviset ambitionsa tuottaessaan niitä. Kaikkia yksityiskohtia on myöskin mahdoton tietää ja yleensä myös kertomusten julkistamiseen käytetyllä välineellä on omat aika-, koko-

ynnä

muut

rajoitteensa,

joten

kertomuksia

on

yksinkertaistettava. Nämä yksinkertaistukset ovat kaikkien nähtävissä. Ne ovat olevaisia. Näemme tapahtuman, joskus myös sitä edeltävät teot, mutta tekoihin johtaneista syistä voimme tehdä vain oletuksia. Syntynyt hahmotelma on meille todellinen, mutta oikeasti se on vajaa. Se

on

illuusio

todellisuudesta

seuraavan

kuvan

tavoin:

Kuva 5. Penrosen tiilitys (Steve Edwards 2000-2004)

58

Keksijänsä Roger Penrosen nimeä kantavassa tiilityksessä on ideana se,

että kahta samaa

peruselementtiä käyttämällä on saatu

epäperiodinen kuvio, jossa mikään yksittäinen kuvio ei toistu jaksottain. Tiiliä ei edes pysty asettelemaan siten, että periodisuus syntyisi.

(Pekonen

2007.)

Kuviota

katsoessa

syntyy

ajatus

säännönmukaisuudesta, jota kuviossa ei kuitenkaan ole. Hahmon voi ajatella syntyneen samalla tavalla kuin tapahtumat elämässä, yksi asia on johtanut toiseen. Kokonaisuus näyttäytyy järjestäytyneenä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että järjestys on näennäistä. Adam Smith tarkoitti

tätä

samaa

puhuessaan

sympatiasta

mielikuvituksen

tuotteena.

Ihminen pyrkii luonnollisesti onnistumaan teoissaan ja pääsemään asettamiinsa päämääriin. Päämäärätietoisia tekoja edeltää suunnittelu, koska

hyvällä

suunnittelulla

on

mahdollisuus

välttää

todennäköisimmät virheet. Suunnittelu toimiikin yleensä tapauksissa, joissa teon ja päämäärän yhteys on selvä ja ajallinen ero suhteellisen lyhyt. Mutta mitä kauemmaksi tulevaisuuteen suunnitelma tähtää, sitä epävarmemmaksi ongelmalliseksi

sen

onnistuminen

suunnitelma

muuttuu,

muodostuu. kun

sen

Erityisen

toteuttaminen

edellyttää ennustamista. ja suunnitelman tekijänä on kollektiivi. Esimerkiksi talousennusteiden laatiminen perustuu menneisyyden tulkintaan ja niin alkuarvoherkkien matemaattisten laskelmien tekemiseen, että on tavallaan paradoksaalista, miten paljon niillä ohjataan kollektiivista päätöksentekoa.

Ennusteitten laatijat tekevät työtä, johon heidät on palkattu. Heitä ei voine syyttää siitä, miten heidän ennusteitaan tulkitaan. Esimerkiksi tilastokeskuksen pääjohtaja Heli Jeskanen-Sundström (2007) myöntää 59

avoimesti ennusteisiin liittyvät herkkyystekijät. Hän kirjoittaa uuden väestöennusteen julkistamisen yhteydessä: ” Vaikka tilastot kehittyvät koko ajan, väestökehityksenkin suhteen poliittisia päätöksiä tehdään edelleen huomattavan epävarmuuden vallitessa. Väestöennusteet ovat herkkiä taustaoletusten muutoksille eivätkä siten poikkea talouden ennusteista. Väestöennuste on ehdollinen ennuste, joka toteutuu, jos syntyvyyttä, kuolevuutta ja siirtolaisuutta koskevat oletukset osoittautuvat oikeiksi.” Jeskanen-Sundström (2007) jatkaa kirjoituksessaan virkkeellä, joka on kuin suoraan kaaosteoriasta: ”Esimerkiksi pienetkin syntyvyyden muutokset voivat johtaa merkittäviin

muutoksiin

väestökehityksessä

pitemmällä

aikavälillä.” Tilastokeskus on hallinnollisesti valtiovarainministeriön alainen virasto.

Vuonna 2007 Suomen valtiovarainministeriötä johti kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Kokoomusta pidetään puolueena, joka kannattaa

palkansaajien

tuloverotuksen

laskemista.

Valtiovarainministeri Katainen antoi ensimmäisen valtion tulo- ja menoarvioehdotuksensa elokuussa 2007. Sadeojan (2007) mukaan siinä esitettiin tuloverotukseen tehtäväksi ainoastaan inflaatiotarkistus, mutta verotusta ei esitetty kevennettäväksi, koska sen arvioitiin oletettavien palkankorotusten kanssa saattavan johtaa kulutuskysynnän kasvuun, joka puolestaan voisi johtaa hintojen nousuun aiheuttaen näin inflaation kiihtymisen. tilaisuutensa

täyttää

Veronalennuspuolue siis jätti käyttämättä lupauksensa

alentaa

verotusta

perustellen

päätöstään ennustuksella, joka sisälsi moninkertaisen kausaalisuuden: 60

palkat nousevat (oletus) > kulutuskysyntä kasvaa > hinnat nousevat > inflaatio kiihtyy. Päätelmä on looginen, mutta siinä on ongelmia. Ensinnäkin siinä on alkuarvoherkkyys, koska se lähtee liikkeelle oletuksesta. Budjettia tehtäessä palkkaneuvottelut olivat kesken, joten palkankorotusten suuruudesta ei vielä ollut olemassa kuin arvioita. Toiseksi perustelu sisälsi menneisyyteen perustuvan oletuksen ihmisten käyttäytymisestä: lisää palkkaa > lisää kulutusta. Se on kohtuullisen todennäköistä, mutta nostaako se välttämättä vapaassa markkinataloudessa hintoja, ei olekaan niin todennäköistä, ja ilman jälkimmäistä seurausta ei myöskään inflaatio kiihdy.

Loogiselta

vaikuttava lineaarinen päättely merkitsi, että verotuksen taso Suomessa oli oleva edelleen varsin korkea vuonna 2008.

Mikäli

ajatellaan,

että

verojen

kevennys

on

tärkeää,

olisi

valtionvarainministeriön pitänyt luopua perinteisestä lineaarisesta ajattelusta ja ajatella epä-lineaarisesti edellä olevan päättelyketjun kohdassa ”kulutuskysyntä kasvaa > hinnat nousevat”. Näkymättömän käden teorian mukaan nimittäin ihmisten henkilökohtaisen vapauden kasvaessa ( pienemmät verot > enemmän omassa päätösvallassa olevaa varallisuutta > suurempi vapaus) lisääntyvät myös mahdollisuudet siihen, että markkinoille syntyy uusia toimijoita, jotka kiristyneen kilpailutilanteen myötä pitävät huolen siitä, että hinnat eivät nousekaan, vaan voivat jopa laskea.

Jyrki Kataisen ensimmäinen budjetti oli myös hyvä esimerkki poliittiseen toimintaan liittyvästä paradoksista.

Hallitusohjelmassa

(Valtioneuvosto 2007, 16) sanottiin noudatettavasta veropolitiikasta, että ”Veropolitiikan painopiste on työn verotuksen keventämisessä. Tuloverotusta

kevennetään

maltillisesti

kaikissa

tuloluokissa.”

Kevennystä ei tehty ensimmäisessä budjetissa, koska ennusteiden 61

mukaan se olisi voinut johtaa inflaation kiihtymiseen. Hallitus päätti ennustaa, että hallituksen myöhemmällä kaudella ei inflaatiota kiihdyttäviä

tekijöitä

olisi.

Vuoden

2007

näkökulmasta

siis

kansalaisten käyttäytyminen muuttuisi vuoden 2008 aikana erilaiseksi kuin

aiemmin.

Kuitenkin

oletus

ihmisten

käyttäytymisen

muuttumattomuudesta (lisää tuloja > lisää kulutusta) syyketjusta,

jolla

perusteltiin

veronalennuksista

oli yksi osa

pidättäytymistä

vuoden 2008 budjetissa. Kataisen ensimmäisen valtion tulo- ja menoarvioehdotuksen tuloverotusosion perustelut näyttivät täyttävän ne ehdollisen ennustamisen piirteet joihin Tilastokeskuksen pääjohtaja viittaa yllä olevassa kirjoituksessaan. Tällaiset piirteet voivat johtaa aivan erilaiseen lopputulokseen, kuin mihin on pyritty: sellaiseen, johon kaaosteoriassa viitataan.

62

7- YHTEENVETO

Tutkielmani hypoteesit olivat 1. Näkymättömän käden teoriaan kuuluva ajatus oman edun tavoittelun vaikutuksista koko yhteiskuntaan eli yksilön toiminnan ennakoimattomat seuraukset voidaan kokea asioina, joista käytetään nimitystä sattuma. 2. Kaaosteorian alkuarvoherkkyys ja pienten merkityksettömän tuntuisten asioiden ja tekojen seuraukset ovat niin ikään tulkittavissa sattumiksi Tämä sattuman käsite on teorioita yhdistävä tekijä. 3. Teorioiden pohjalta voidaan niin sanottu todellisuus suhteellistaa

Olen osoittanut esimerkein, että teoilla on tarkoitettujen seurausten lisäksi myös lukematon määrä muita seurauksia, joista osa on näkyviä ja osa näkymättömiä. Tapahtumaketjuja analysoitaessa nähdään, että sattumina koetut asiat ovat johdettavissa tavalla tai toisella jonkun tai joidenkuiden teoista. Näkymättömän käden teorian mukaan yksilön omista lähtökohdistaan tekemää tekoa A seuraa tavoiteltu seuraus B jollakin todennäköisyydellä (r)

muiden seurausten (x) määrän (i)

ollessa rajaton (N). Kaaosteorian mukaan puolestaan tekoa A seuraa jollakin todennäköisyydellä (r)

seuraus B, muiden seurausten (x)

määrän (i) ollessa niinikään rajaton (N). Teorioille saadaan siis sama kaava:

”Jos A, niin B todennäköisyydellä r, sekä xi , i ∈ N ” 63

Samasta kaavasta huolimatta teorioissa on toki eroa. Näkymättömän käden teoria painottuu tekojen yhteiskunnallisiin seurauksiin eli tapahtumasarjojen

loppuun

kaaosteorian

korostaessa

tapahtumasarjojen alkua. Molempia teorioita voi kuitenkin soveltaa samojen tapahtumien kuvaamiseen, kuten olen osoittanut. Näin ollen voidaan sanoa, että sekä näkymättömän käden teoria että kaaosteoria ovat saman todellisuuden kuvaajia.

Tutkimustulokseksi tuli myös se, että teorioiden pohjalta on mahdollista suhtautua historiallisten tapahtumien esitettyihin syihin tietyllä varauksella ja kyseenalaistaa pitkälle tulevaisuuteen suuntautuviin ennusteisiin perustuva päätöksenteko.

Teoriat eivät tarjoa mallia ihanneyhteiskunnasta, mutta niitä voi soveltaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, jos kokee niiden sisältävän kuvauksen siitä, miten ihminen toimii ja mikä on sattumien merkitys kokonaisuuksissa. Niiden ohje ei ole, että sattuma hoitaa, vaan että opiskelemalla, yrittämällä, pyrkimällä ja ennen kaikkea oivaltamalla ennalta arvaamatta eteen tuleviin asioihin liittyvät mahdollisuudet elämässä pärjää.

Keksintöjen historia osoittaa, mistä tässä on parhaimmillaan kysymys. Kykyä tehdä onnekkaita ja odottamattomia keksintöjä ja löytöjä sattumalta kutsutaan serendipisyydeksi (Roberts 1998, 4). Se on kaikkien keksintöjen takana. Nobelin palkinnon aiemmin voittanut kemian tutkija Paul Flory sanoi kemian tutkimuksesta myönnettävää Priestley-palkintoa vastaanottaessaan:

64

”Merkittävät

keksinnöt

eivät

ole

pelkkiä

sattumia.

Virheellinen käsitys [että ne ovat sattumaa] on laajalle levinnyt, ja luonnontieteiden ja tekniikan tutkijoiden piirissä

on

valitettavasti

tehty

vain

vähän

sen

oikaisemiseksi. Sattumalla on kyllä yleensä osuutensa, mutta keksiminen on paljon muutakin kuin ”salama kirkkaalta taivaalta”. Lähes välttämätön edellytys on sekä perusteellinen että laaja tietämys tutkittavasta asiasta. Ellei mieli

ole

valmiiksi

perin

pohjin

tiedolla

ladattu,

neronleimaus mahdollisesti tullessaan saa tuskin mitään syttymään.” (Roberts 1998, 5.)

On

olemassa

globalisaation

viitteitä

siitä,

paineitten

että

talouselämän

keskellä

ollaan

puolella

näkemässä

epälineaarisen ajattelun ja serendipisyyden mahdollisuudet. Kesäkuussa 2007 ilmestyi tulevaisuuden tutkinnan strategioita tutkivan

Mika Aaltosen toimittama kirja The Third Lense

(Multiontology Sense-Making and Stratetegic Decision-Making), jossa näkemyksiään tulevaisuudesta esittävät muiden muassa futuristi John Naisbitt, Deutsche Bankin strategi Stefan Bergheim, YK:n entisen pääsihteerin Kofi Annanin avustaja Tapio Kanninen ja London School of Economicsin professori Eve Mitleton-Kelly. Raesten (2007) mukaan kirjoittajat ovat jokseenkin yhtä mieltä siitä, että asioiden syy-seuraus –suhteet esitetään ja on esitetty jo satojen vuosien ajan liian typistettyinä ja yksinkertaisina, ja että lineaarisen ajattelun sijasta olisi siirryttävä ”multikausaalisuusjärjestelmään”.

Nykyisessä tiedostettua

yhteiskuntapolitiikassa pyrkimystä

ei

hyödyntää

vielä

ole

selkeää,

serendipisyyttä

ja

epälineaarista ajattelua. Adam Smithin taloudellisen vapauden 65

ajatukset toki saivat huomattavaa vastakaikua 1980-luvulla kahdelta

merkittävältä

maailmanpolitiikan

johtajalta,

Yhdysvaltain presidentiltä Ronald Reaganilta ja Ison-Britannian pääministeriltä Margaret Thatcherilta – Saastamoisen (1998, 34) mukaan Reaganin avustajat jopa pukeutuivat Smithin silhuetilla varustettuihin solmioihin ja Thatcherin sanotaan julistaneen Smithin keksineen thatcherismin jo paljon ennen häntä – mutta heilläkin

oli

markkinaliberalisminsa

vastapainona

vahva

arvokonservatiivisuus eli he eivät uskoneet ihmisten kykyyn tehdä omat arvovalintansa. On kuitenkin mahdollista, että nykyinen

internet-sukupolvi

tulee

muuttamaan

yhteiskuntapolitiikkaakin liberaalimpaan suuntaan. Internetissä itsessään on nimittäin paljon piirteitä, joista on tunnistettavissa Smithin liberalismi.

Näkymättömän käden teoria ja kaaosteoria esittävät, että kaikilla teoilla on myös tuntemattomat seurauksensa. Näiden seurausten kanssa

me

elämme

kaiken

aikaa.

Vapaudestamme,

mahdollisuuksistamme, tietoisuutemme tasosta ja kyvyistämme riippuu osaammeko hyödyntää ja hallita niitä. Emme voi tietää, mitä tästä eteenpäin tulee tapahtumaan, mutta meillä on yhä enemmän tietoa ja mahdollisuuksia yrittää ja toimia. Kun yritämme, eteemme tulee mahdollisuuksia. Tulevaisuus on mahdollisuus, ei uhka. Voimme jossakin määrin vaikuttaa siihen, mutta emme voi määrätä sitä.

Toivo T. Kailan (1933, XLV) mukaan Adam Smithillä oli sen ajan oloihin nähden hyvin laaja kirjasto, joka käsitti noin 3000 nidettä. Yksi Smithin suosikkirunoilijoista oli Horatius, jonka ”Carpe Diem” –runossa kiteytyy hyvin Smithin ja hänen kanssaan samoin ajattelevien näkemys tulevaisuudesta: 66

” Tu ne quaesieris - scire nefas quem mihi, quem tibi finem di dederint, Leuconoe, nec Babylonias temptaris numeros. Ut melius, quidquid erit, pati! Seu pluris hiemes seu tribuit Iuppiter ultimam quae nunc oppositis debilitat pumicibus mare Tyrrhenum: Sapias, vina liques et spatio brevi spem longam seseces. Dum loquimur fugerit invida aetas: Carpe diem, quam minimum credula postero!” ” Pois, pois, Leukonoee, nuo utelut, minkä mä, minkä sä päivän huomenna saat! Myös jätä pois tuo horoskooppien harras tutkiminen! On paras vaan huomisen antimet ottaa sellaisinaan. Juppiter suo vuosia montakin tai vain sen, mikä nyt kallioihin aallokot uuvuttaa. Heitä hupsutus pois, viiniä juo! Katkaise hetkeksi suuret suunnittelut! Seurassa voit ajankulun unohtaa. Ota päivä kerrallaan! Luottaa et saa liikoja huomiseen.” (Horatius 2007.)

67

LÄHTEET

Ahokallio, Tapio ja Tiilikainen, Matti (1998): Filosofia Prima. Lyhyt johdatus filosofiaan, Kirjapaja, Hämeenlinna Edwards, Steve (2000-2004): Aperiodic Tiling. Tiling, plane & fancy. [online] [viitattu 29.7.2007] http://www2.spsu.edu/math/tile/aperiodic/cartwheel/cartwheel4.htm Elster, Jon (1978). Logic and Society. John Wiley & Sons, Chichester Forsius, Arno (2005): Bernard de Mandeville (1670 - 1733) – lääkäri ja yhteiskuntafilosofi. Artikkeli [online] [viitattu 6.11.2005] Gleick, James (1987): Kaaos. Suom. Koskinen, Raimo. Art House, Helsinki Gribbin, John (2005): Syvä yksinkertaisuus. Suom. Hokkanen, Arja. Ursa, Helsinki Grönros, Eija-Riitta (päätoim.) (2006): Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki Harisalo, Risto ja Miettinen, Ensio (2000): Klassinen liberalismi. Tampere University Press, Tampere Horatius (2007). Carpe Diem. Suom. Toivo Viljamaa. [online] [viitattu 28.8.2007] Jeskanen-Sundström, Heli (2007): Uusi väestöennuste suunnittelun avuksi. Tilastokeskuksen kotisivu. [online][viitattu 1.8.2007] Jokisipilä, Markku ja Niemi, Mari (toim.) (2006): Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Ajatus Kirjat, Helsinki. Joyce, Helen (2001): Adam Smith and the invisible hand. Plus magazine 14:5 [online] [viitattu 7.11.2005] Kaila, Toivo T. (1933): Adam Smithin elämä. Teoksessa Smith, Adam Kansojen varallisuus . WSOY, Porvoo Kangas, Risto (2001): Yhteiskunta. Tutkijaliitto, Helsinki. 68

Karvonen, Kyösti (2003): Matti Vanhanen – sattumapääministeri Suomen Norjan suurlähetystön kotisivu [online] [viitattu 6.7.2007]

26.7.2007]

Kiel, L. Douglas ja Elliott, Euel (toim.) (2004): Chaos Theory in The Social Sciences. The University of Michigan Press, Michigan Laaninen, Timo (2005): Se on ihan Matti. Maahenki, Helsinki Lammi, Heikki (2006): Anneli Jäätteenmäen ero. Yleisradion kotisivu. [online] [viitattu 20.7.2007]

Mäki- Kulmala, Heikki (2003): Vastakohdat vai kaksoset : Tutkimus neuvostomarxismin suhteesta moderniin länsimaiseen rationalismiin. [online] Tampereen yliopistopaino Oy Juvenes Print, Tampere [viitattu 2.7.2007] < http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5742-0.pdf> Numminen, Juha (2005): Tanja Karpela keskellä uuden journalismin julmuutta. Apu.[online] [viitattu 23.7.2007] http://www.apu.fi/ihmiset/article120171-1.html Norri, Matti (2003): Adam Smithin elämä. Teoksessa Smith, Adam Moraalituntojen teoria. Suom. Norri, Matti. Kautelaari Kustannus, Helsinki. Norri, Matti (2003): Adam Smithin moraaliteoria. Teoksessa Smith, Adam Moraalituntojen teoria. Suom. Norri, Matti. Kautelaari Kustannus, Helsinki. 69

Overbye, Stine (2006): Entäpä jos…Tieteen Kuvalehti 7/2006, s. 72-79. Parker, David ja Stacey, Ralph (1997): Chaos, Management and Economics. Institute of Economic Affairs, Lontoo. Pekonen, Osmo (2007): Alain Connes’n epäkommutatiivinen maailma. Tieteessä tapahtuu. [online] [viitattu 29.7.2007] Raeste, Juha-Pekka (2007): Tolkuntekijä. Helsingin Sanomat. 29.4.2007 s. E2. Roberts, Royston M. (1998): Sattuma tieteessä. Suom. Salmi, Leena, Salmi Hannu ja Paukku, Timo. Yliopistopaino, Helsinki. Routio, Pentti (2005): Tapaustutkimus. [online] [viitattu 20.10.2005] Saarinen, Esa (1985): Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WSOY, Helsinki. Saastamoinen, Kari (1998): . Eurooppalainen liberalismi. Etiikka, talous, politiikka. WSOY, Juva Sadeoja, Tapio (2007): Kataisen esikoisbudjetti pysyy kiltisti raameissa. Iltasanomat 2.8.2007 s.2. Sarmaja, Heikki (1998): Klassikko I: Bernard de Mandeville (16701733), Klassikoiden klassikko.Yhteiskuntapolitiikka 63 :1, s. 109-113. Smith, Adam (1933): Kansojen varallisuus. Tutkimus sen olemuksesta ja tekijöistä. Suom. Kaila, Toivo. WSOY, Porvoo ja Helsinki. Smith, Adam (2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Norri, Matti. Gummerus, Jyväskylä. Valtioneuvosto (2007): Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma.[online] Edita Prima Oy, Helsinki. [viitattu 2.8.2007]

70