Gradu

1. JOHDANTO......................................................................................................... .......................3 2. TEHOKAS KAUPUNKI—SMOOTH-RUNNING TOWN............................................. .........6 2.1. Modernismi.................................................................................................................................................6 2.2. Tehokkuus..................................................................................................................................................12 2.3. Funktionalismi..........................................................................................................................................20 2.4. Laisaaren arkkitehtuurityylit..................................................................................................................27

3. KAUPUNGIN SUUNNITTELU.................................................................................. .............32 3.1. Kaupunkisuunnittelu................................................................................................................................32 3.2. Minimiasunto............................................................................................................................................42

4. LAISAAREN LÄHIÖJÄRJESTELMÄ.................................................................................. .48 4.1. Laisaaren lähiöjärjestelmän taustatekijöitä...........................................................................................48 4.2. Asumasolu..................................................................................................................................................56 4.3. Asumalähiö................................................................................................................................................62 4.4. Asumakunta..............................................................................................................................................67 4.5. Tehokkaan kaupungin lähiö....................................................................................................................70

5. TURUN KAUPUNGIN ALUE JA SEN KAAVOITUS.................................. .........................71 5.1. Turun kaupunkialueen kasvu .................................................................................................................71 5.2. Kaupunkisuunnittelu Turussa ennen Laisaarta....................................................................................73 5.3. Laisaaren Turun yleiskaavan lähiörakenne...........................................................................................76

6. TURUN ASUNTORAKENTAMINEN JA ASUMISOLOT 1950-LUVULLA......................82 6.1. Rakentamisen 1940-luku..........................................................................................................................82 6.2. Rakentamisen 1950-luku..........................................................................................................................86 6.3. Asumisolot Turussa 1940- ja 1950-luvulla..............................................................................................91

7. ISO-HEIKKILÄ...................................................................................................... ..................95

2 7.1 Iso-Heikkilän historia ennen vuotta 1953................................................................................................95 7.2. Iso-Heikkilän asumalähiön kaavoitus ja rakentaminen.......................................................................98 7.2. Iso-Heikkilän rakennettu ilme...............................................................................................................108

8. ISO-HEIKKILÄ ASUMALÄHIÖNÄ JA TEHOKKAAN KAUPUNGIN OSANA............120 9. KUVALUETTELO....................................................................................................... ...........127 10. LÄHDELUETTELO.............................................................................................. ...............129

3

1. JOHDANTO

Suomen rakennustaiteen museossa vuonna 1994 pidetty näyttely ja sen yhteydessä julkaistu kirja, Sankaruus ja arki—Suomen 50-luvun miljöö kuvasivat suomalaista 1950-luvun arkkitehtuuria. Kirjassa Riitta Nikula, Pekka Pakkala ja Jere Maula tuovat esiin 1950-luvun suomalaista kaupunkisuunnittelua

ja

ennen

kaikkea

asuinaluesuunnittelua.

Nikula

kirjoittaa

että

mielikuvaamme 1950-luvun arkkitehtuurista hallitsevat asuntoalueet. Kirjan antamaa kuvaa hallitsevat Heikki von Hertzen, Otto-Iivari Meurman ja Alvar Aalto. Lähiösuunnittelulle leimallista on väljä luonnonläheisyys, juureva muoto- ja materiaalirikkaus, humaani arkisuus ja kaupunkivihamielisyys.

Lewis

Mumford

oli

Pohjoismaissa

vaikutusvaltaisempi

kuin

Yhdysvalloissa. Tapiolassa nämä pyrkimykset saivat toteutuksen joka pyrkikin olemaan esikuva kaikelle myöhemmälle lähiörakentamiselle.1 Riitta Hurme on Tapiolan lähtökohtia selvittäessään johtanut suomalaisen lähiön historian Ebenezer Howardin puutarhakaupunkiaatteeseen. Puutarhakaupungin tavoitteet olivat samanlaisia kuin 50-luvun arkirakentamisenkin, viihtyisien ja terveellisten asuinympäristöjen luominen lapsiperheille. Riitta Jallinojan mukaan moderni löytyy modernia kuvaavista teksteistä, joita intellektuellit modernin

määrittelijöinä

tuottavat.2

Suomalaisen

1950-luvun

asuntopolitiikan

tärkeitä

mielipidevaikuttajia olivat Väestöliiton vuodesta 1950 julkaisema Asuntopolitiikka –lehti, Väestöliiton toimitusjohtajan Heikki von Hertzenin vuonna 1946 kirjoittama kirja Koti vaiko kasarmi lapsillemme. Nämä tekstit olivat muodostamassa uutta käsitystä siitä millaista asuntopolitiikan ja asuntotuotannon tulisi olla, ja minkälaisia uusien asuntojen ja asuntoalueiden tulisi olla.3 Tapiolan maailma oli todellisuus, jota oltiin rakentamassa, jonka uskottiin olevan alkamassa. Tarkoitus oli, että koko Suomen väestö muodostaisi Väestöliiton ja sen johtajan Heikki von Hertzenin tavoitteiden mukaisesti terveitä runsaslapsisia perheitä, jotka asuisivat luonnonläheisesti pientaloissa. Tapiolan piti olla vain alku suurelle muutokselle. Suurin osa Suomen 1950-luvun arkkitehtuurista ei pystynyt vastaamaan tähän haasteeseen. Turun 1950-luvun asemakaava-arkkitehti Olavi Laisaari ei ole päässyt suomalaisen arkkitehtuurin historiaan,

jos

kriteerinä

pidetään

esiintymistä

suomalasien

kaupunkisuunnittelun

ja

arkkitehtuurin historioissa. Sama kohtalo on Turussa 1950-luvulla vaikuttaneilla arkkitehdeillä. ARS-Suomen taide tuntee Erik Bryggmanin, Alvar Aallon ja Aulis Blomstedtin Turkuun 1

Nikula 1994, 77—95, Pakkala 1994, 97—107 ja Maula 1994, 109—113. Jallinoja 1990, 19—33. 3 Nikula 1994, 78. 2

4

suunnittelemat rakennukset, mutta ei niitä arkkitehtejä, jotka suunnittelivat suurimman osan kaupungin rakennuskannasta. Voisiko se, että Turussa ei ole yhtään Tapiolaa, johtua siitä, että turkulaisilla suunnittelijoilla oli erilaisia tavoitteita kuin Tapiolan luojilla? Pyrin tutkielmassani kuvaamaan Turun 1950-luvun asemakaava-arkkitehdin Olavi Laisaaren suunnitteluideologiaa ja tuomaan siitä esille piirteitä, jotka tuntuvat olevan erilaisia kuin 1950-luvulla vallinneessa suunnitteluihanteessa. Laisaari esitteli lähiöjärjestelmänsä vuonna 1952 Turun yleiskaavassaan. On ilmeistä, että Laisaaren lähiömalli perustuu paljolti samoille vaikutteille ja esikuville kuin Otto-Iivari Meurmanin lähiömalli, tältä osin Riitta Hurmeen Tapiolan lähtökohtien selvitys pätee myös Laisaaren malliin. Vaikka sillä kaupunkisuunnitteluihanteella, jota edustivat muun muassa Meurman, von Hertzen ja Alvar Aalto, on varmaankin enemmän yhteneväisyyksiä kuin eroja Laisaaren malliin, pyrin kuitenkin etsimään niitä eroja, jotka voisivat selittää miksi laisaarelaisesta kaupungista tuli erilainen kuin Tapiola. Useimmat Hurmeen esiin tuomat mallit ovat varsin monikasvoisia. Niissä on toisaalta puutarhakaupungista alkanut pienimuotoisuuden ja luonnonläheisyyden vaikutus, toisaalta

1920-luvun

modernismista

lähtenyt

teknisyyden,

teknokraattisuuden

ja

suurimittakaavaisuuden vaikutus. Jos suomalaista metsälähiötä kehittäneet painottivat enemmän esikuvien

puutarhakaupunkimaisia

piirteitä,

Laisaari

painotti

enemmän

bauhausilaista

tieteellisyyttä. Lähestyn tutkielmassani Laisaaren arkkitehtuuri- ja kaupunkisuunnittelukäsityksiä ennen kaikkea teksteistä käsin. Kuva Suomen 1950-luvun kaupunkivihamielisestä, luonnonläheisestä ja korkeatasoisesta asuntoaluesuunnittelusta elää vahvimmin juuri vaikutusvaltaisissa teksteissä, tuon siksi tätä kuvaa vastaan toisista teksteistä muodostuvan kuvan.

Turun yleiskaava ja

kaupungin kehittämisohjelma ilmestyi vuonna 1952 ja Tehokas kaupunki—Smooth-running town ilmestyi 1962. 1960-luvulla Laisaari julkaisi vielä kahtena lähes identtisenä versiona ilmestyneen tutkielman joka oli samalla hänen väitöskirjansa Teknillisessä korkeakoulussa, mutta koska tutkielmani käsittelee ennen kaikkea Laisaaren lähiöjärjestelmää ja sen taustalla olevaa ideologiaa, liikekeskusten liikenneongelmiin keskittyvät 1960-luvun julkaisut jäävät varsin vähälle huomiolle tutkielmassani. Keskityn Laisaaren kirjalliseen tuotantoon koska lähestyn Laisaarta teoreetikkona, en niinkään käytännön kaavoittajana ympäristön paineiden alla. Tutkielmani loppuosassa pyrin tosin selvittämään yhden esimerkin, Iso-Heikkilän lähiön avulla miten Laisaaren teoria kohtasi turkulaisen todellisuuden. Koska

pyrin

löytämään

eroja

ja

kuvaamaan

Laisaaren

ideologiaa

vaihtoehtoisena

kaupunkisuunnitteluideologiana suomalaisessa 1950-luvun kaupunkisuunnittelussa, tuon esiin

5

sellaisia 1920-luvun teoreetikoita kuin Hannes Meyer, Ludwig Hilberseimer tai Le Corbusier, jotka eivät suunnitelleet lähiöitä mutta jotka kuvaavat sitä modernismia ja funktionalismia, joka on tyypillistä Laisaaren ajattelulle ja joka erottaa sitä Ebenezer Howardin puutarhakaupungista lähteneestä lähiöhistorian linjasta. Tutkielmani rakentuu siten, että edeltävien lukujen tulisi olla pohjana aina seuraaville: modernismi oli Laisaaren yleinen tapa hahmottaa todellisuutta, hänen modernisuuskäsitykseensä liittyi tehokkuusajattelu ja keinona toteuttaa tehokkuusajattelua oli funktionalismi. Nämä edellämainitut tekijät ovat pohja miltä Laisaaren lähiöjärjestelmä nousee ja tämä järjestelmä taas on Turun yleiskaavan keskeinen tekijä ja Iso-Heikkilä oli ensimmäinen kohde missä Laisaari pääsi soveltamaan yleiskaavansa lähiöjärjestelmää käytäntöön. Selitykseksi sille, että Turussa ei ole yhtään Tapiolaa, pyrin osoittamaan, että Laisaaren kaupunkiideologia oli erilainen kuin Meurmanilla ja von Hertzenillä: hän ei edes pyrkinyt luomaan Tapiolaa. Kuvaan myös sitä konkreettistä tilannetta, mihin Laisaaren yleiskaavan lähiömallia ryhdyttiin soveltamaan, 1950-luvun Turkua. Mutta koska käsittelen rakennettua Iso-Heikkilää lähinnä vain esimerkkinä siitä, miten Laisaaren lähiömallia pystyttiin soveltamaan käytäntöön, en ole tutkinut, miten Armas Puolimatka rakennusliikkeineen tai Iso-Heikkilän rakennukset suunnittelivat arkkitehdit Aarne Ehojoki tai Veijo Kahra, kaksi Turun kaupunkikuvaan hyvin voimakkaasti vaikuttanutta arkkitehtia ovat osallistuneet Iso-Heikkilän muotoutumiseen. Rakennettu Iso-Heikkilä on ilman muuta edellämainittujen henkilöiden yhteistyön tulos, mutta minä käsittelen tutkielmassani ennen kaikkea Laisaaren suunniteltua Iso-Heikkilää. Olavi Laisaari syntyi 28.5.1907 Forssassa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Uudesta Yhteiskoulusta vuonna 1928, samaan aikaan kun arkkitehtuurin funktionalismi saapui Suomeen. Hän valmistui Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolta vuonna 1934. Vuosina 1935-1937 Laisaari toimi maatalousministeriön asutusasiainosaston rakennustoimiston apulaisjohtajana. Viipurin kaupungin asemakaava-arkkitehtina hän toimi Otto-Iivari Meurmanin jälkeen vuosina 1937-40 ja uudestaan 1942-1945.4 Vuonna 1945 Laisaari siirtyi asemakaava-arkkitehdiksi Lahteen, missä hän pyrki alusta lähtien tuomaan esille uusia periaatteita kaupunkikuvan luomisessa. Vuonna 1946 valmistui Laisaaren johdolla laadittu Lahden yleiskaava. Kaavaa voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä ”tieteellisiin” menetelmiin perustuvana yleiskaavana Suomessa. Vuonna 1948 Laisaari siirtyi kaupungin asemakaava-arkkitehdiksi Turkuun, ja tätä virkaa hän hoiti vuoteen 1960 asti.5 Turun yleiskaava valmistui vuonna 1951, ja se julkaistiin seuraavana vuonna. 1950-luvulla Laisaari laati yleiskaavat myös muun muassa Hyvinkäälle, 4 5

Suomen korkeakouluinsinöörit ja arkkitehdit 1956, 417. Laakso 1980, 106.

6

Saloon ja Poriin. Vuonna 1965 hän siirtyi takaisin Lahteen asemakaavapäälliköksi.6 Asemakaavapäällikkönä Lahdessa hän toimi vuoteen 1970. Oma arkkitehtitoimisto hänellä oli vuodesta 19357 vuoteen 19658. Laisaaren ura rakennusten suunnittelijana jää kuitenkin tutkielmani ulkopuolelle. Laisaari suunnitteli Turussa ollessaan ainakin asuinrakennuksia. Hän suoritti tekniikan lisensiaatin tutkinnon vuonna 1964, ja tekniikan tohtoriksi hän tuli vuonna 1969. Olavi Laisaari kuoli 26.12.1982.

2. Tehokas kaupunki—smooth-running town 2.1. Modernismi

Riitta Jallinoja katsoo kirjassaan Moderni elämä, että länsimainen modernin projekti on ihmisen yksilöllistymisen projekti. Traditionaalinen ihminen oli sidoksissa maatalousyhteiskuntaan, hänen elämäänsä määräsivät tavat, perinne ja uskonto. Elämän modernistumisen ensimmäinen vaihe, rationaalinen moderni liittyy teollistumiseen. Ihminen vapautui traditionaalisen yhteisön mielivaltaisuudesta liittymällä tayloristisen ja fordistisen kulttuurin ”tieteellisyyteen”. Liittymällä koneeseen ihminen vapautui uskonnon ja perinteen vankeudesta.9 Modernin elämän toinen vaihe on vapaamielinen moderni, joka katsoi rationaalisen modernin olevan yksi traditionaalisen elämän muoto. Vapaamielisen modernin mukaan teollinen työ ei vapauttanut ihmistä, vaan sitoi perinteeseen aivan samoin kuin maatalousyhteisökin. Vapaamielinen moderni ihminen valitsi kaikissa kohdissaan päinvastaiset asenteet ja tavat kuin traditionaalinen

ihminen.

Vapaamielisesti

moderni

ihminen

oli

epäuskonnollinen,

epäisänmaallinen, puoluepolitiikkaan negatiivisesti suhtautuva, kansalaistottelemattomuutta ja terrorismiakin kannattava. Hän suhtautuu perheeseen ja säännölliseen ansiotyöhön negatiivisesti ja kannattaa vapaata sukupuolielämää, huumeita ja kaikkea sitä, mitä traditionaali vastustaa.10 Modernin elämän viimeinen vaihe on hedonismi. Nyt vapaamieliseksi ja suvaitseviksi muuttuneet ihmiset alkavat toteuttaa omassa elämässään niitä asenteita, joita he modernin elämän vapaamielisessä vaiheessa suvaitsivat muille. Hedonisti keskittyy omaan elämäänsä ja elämyksien kokemiseen, joten hän saattaa jopa perustaa perheen, jos se tuottaa hänelle riittävästi vahvoja

6

Tuomi 1992, 54. Suomen korkeakouluinsinöörit ja arkkitehdit 1956, 417. 8 Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit 1973, 324. 9 Jallinoja 1990, 51—58. 10 Jallinoja 1990, 63—72. 7

7

elämyksiä, mutta kun elämykset laimenevat, hedonisti luopuu perheestään.11 Jos rationaalinen moderni elämä alkoi Jallinojan mukaan teollistumisen yhteydessä, niin vapaamielinen moderni sai laajempaa huomiota 1960-luvun alussa ja hedonismi 1970-luvulla. Hedonismi täydellistää modernin elämän, joten se on pitkän perinteen päätepiste. Riitta Jallinoja ei puhu kirjassaan mitään arkkitehtuurista, kaupunkisuunnittelusta tai arkkitehdeista, näistä ei myöskään puhu Matei Calinescu, jonka modernismimäärittelyjä Pauline von Bonsdorff on tuonut esille kirjassa Arkkitehtuurin määrittely Suomessa 1940—1970 – luvuilla. Calinescu kirjoittaa rationaalisesta ja romanttisesta modernista. Moderniin liittyvät ajatukset ja itseään moderniksi kutsuva ajattelu voidaan Calinescun mukaan jakaa kahteen pääryhmään. Ensimmäinen liittyy moderniin tiettynä historian vaiheena. Se on kehitysoptimistinen, tieteeseen, teknologiaan ja järkeen luottava. Se vaalii abstraktin humanismin puitteissa määritellyn vapauden ihannetta ja on suuntautunut pragmatismiin sekä toiminnan ja onnistumisen

palvontaan.

Tämä

modernismi

liittyy

yhteiskunnan

modernisoitumiseen,

teollistumiseen, tuotantoprosessien rationalisoitumiseen ja yhteiskunnan sekularisoitumiseen. Myös taiteen erottaminen omaksi inhimillisen toiminnan alueeksi edellyttää rationaalista, analyyttistä ajattelua, vaikka taiteen määritelmään sisältyy irrationaalisuutta.12 Tämä modernin vaihe vastaa Jallinojan rationaalisen modernin vaihetta. Toinen moderni alkaa romantiikasta, ja merkitsee

protestia edellä kuvatulle porvarilliselle

modernille. Sen kritiikki ilmenee eri kapinana, anarkiana, apokalyptismina ja eristäytymisenä. Enemmän kuin positiivisten pyrkimystensä kautta se määrittyy porvarillisen moderniteetin hylkäämisen

kautta. Taiteessa

valistuksen

moderni

uskoo

objektiivisten

menetelmien

mahdollisuuteen; romantiikka kulkee subjektin eli luovan yksilön kautta, vaikka taiteellisen toiminnan tuloksia pidetäänkin yleispätevinä ja kaikkien ymmärrettävänä.13 Romanttinen moderni vastaa Jallinojan luokituksessa vapaamielistä ja hedonistista modernia. Pauline von Bonsdorff katsoo, että arkkitehtuurin moderni vaihe alkoi 1700-luvun puolivälistä. Modernin arkkitehtuurin synty liittyy valistusajatteluun, jolloin arkkitehtuuri kytkeytyy pyrkimyksiin suhtautua inhimillisen elämän eri alueisiin niiden olennaisten piirteiden mukaan. Maailma jakautui objektiivisten tosiasioiden, kulttuuristen sääntöjen ja rakenteiden sekä subjektiivisen

kokemuksen

alueisiin.

Jos

inhimillinen

toiminta

jaetaan

tieteelliseen,

käytännölliseen ja taiteelliseen toimintaan, niin 1700-luvun lopulla arkkitehtuuri liitettiin paremminkin tieteelliseen ja käytännölliseen, kuin taiteelliseen toimintaan. Arkkitehtuuri etsii 11

Jallinoja 1990, 72—79. Von Bonsdoff, 1991, 25. 13 Calinescu 1987,42 ja Von Bonsdorff 1991, 25. 12

8

lakeja, universaaleja ja objektiivisuutta. Arkkitehtuurin ihanne törmää rakennusteknisiin rajoituksiin ja kehittyy vuorovaikutuksessa kehittyvien teknisten mahdollisuuksien kanssa, mutta pyrkimyksiä

yksilölliseen

ilmaisuun

ei

tunnu

olevan

sen

enempää

kuin

radikaalia

yhteiskuntakritiikkiäkään.14 Moderniin tieteeseen sisältyy oletus tiedon kumulatiivisuudesta. Tiede käyttää hyväkseen aiempia tutkimuksia, tutkija seisoo aiempien tutkijoiden harteilla ja tiede kasvaa jättiläiseksi, jonka näköalat ovat laajat ja joka pitää sisällään vanhan ja uuden tiedon. Tähän sisältyy ajatus kehityksen eettisestä progressiivisuudesta: kehitys ei pelkästään muuta asioita toisenlaisiksi, uusiksi, kehitys samalla parantaa niitä. Kehityksen myytti laajenee koskemaan käsityksiä yhteiskunnasta yleensä. Valistunut yhteiskunta on yhteiskunta, joka pohjaa päätöksensä tieteellisesti testattuun tietoon.15 Yleensä arkkitehtuuri on ollut aina lähempänä porvarillista modernia kuin romanttista modernia, jonka vaatimukset taiteelle sopivat varsin huonosti rakentamiseen. 1800-luvun loppupuolella vaikutti arkkitehtuuriteoreetikkoja, jotka korostivat rakentamisen taiteellista potentiaalia ja lähenivät romanttista modernia. Von Bonsdorff mainitsee John Ruskinin, Charles Morrisin, Camillo Sitten ja Henry van de Velden, joille ihanteena oli taiteen ja elämän lähentäminen, arkipäivän kaunistaminen. Heidän muotokielensä oli vapaa, amorfinen, orgaaninen ja aistillinen. Näiden

arkkitehtien

ja

kriitikoiden

ero

1920-luvun

johtaviin

eurooppalaisiin

arkkitehtiajattelijoihin, joista von Bonsdorff mainitsee Le Corbusierin, Walter Gropiuksen, Hannes Meyerin ja Ludwig Mies van der Rohen, on huomattava. Kun mainitut 1800-luvun lopun arkkitehdit asettuivat eksplisiittisesti taiteen puolelle tekniikkaa, vieraannuttavaa yhteiskuntaa, mekanisoitunutta elämäntapaa ja teollistuneita yhteiskuntia vastaan, 1920-luvun arkkitehdeille tekniikan ja taiteen vastakohta on hävinnyt, tai se on hävitettävä. Von Bonsdorff katsoo, että 1900-luvun kiehtova tavoite, pyrkimys tekniikan ja taiteen yhdistämiseen niiden omilla ehdoilla tekee modernisaation kritiikin arkkitehtuurin sisältä vaikeaksi. Yhdistäminen hävittää paitsi rajan myös mahdollisuuksia. 16 Jallinoja tuo 1900-luvun modernin elämän edelläkävijöinä esiin futuristit, dadaistit ja surrealistit. Näille maailman muuttaminen lähti liikkeelle ja oli ennen kaikkea omaan itseen, omaan tietoisuuteen keskittymistä. Arkkitehtuuriin tällainen ääri-individualismi sopii kuitenkin huonosti. Arkkitehti ei voi vieraannuttaa itseään samalla tavalla pahaksi katsomastaan maailmasta kuin kuvataiteilija tai runoilija. Jos 1900-luvun alkupuolen muille avantgardisteille suurkaupunki oli näyttämöitä, joilla kokea subjektiivisia elämyksiä ja laajentaa tajuntaansa, monet arkkitehdit 14

Von Bonsdorff 1991, 223-26. Von Bonsdorff 1991, 26 ja 27. 16 Von Bonsdorff 1991, 28. 15

9

kokivat suurkaupungin ja sen arkkitehtuurin sosiaalisemmin kuin modernimmat, yksilöllisyyteen sitoutuneet taiteilijat. Yksilön kannalta voi olla parasta vieraannuttaa itsensä ahdistavasta ja alistavasta ympäristöstä, mutta kaupungin kannalta on mielekkäämpää yrittää löytää olemisen muotoja, jotka eivät ole ahdistavia. Futuristit olivat jo 1910-luvulla nähneet modernisaation ja sitä vastaavan elämänmuodon yhteyden hyvin voimakkaasti. Futuristien mukaan teollinen vallankumous, sen tuottamat teknologiset keksinnöt, joukkotiedotus ja suurkaupungit olivat muuttamassa täydellisesti ihmisten elämää ja ajattelua. Nykyaikaa etsimässä –kirjassaan Olavi Paavolainen kirjoitti, että nykyaika vaatii kokonaan uuden ajattelu-, tuntemis-, näkemys- ja kuvaustavan.17 K. Michael Hays kuvaa Hannes Meyerin ja Ludwig Hilberseimerin arkkitehtuuria 1920-luvun modernistisen avant garden edustajina. Jos modernismi nähdään uudenlaisten objektien ja tapahtumien esiintulona ja samalla näiden tuotantoon, yleisöön ja kulutukseen liittyvien uudenlaisten suhteiden

uudenlaisena käsitteellistämisenä, silloin modernismin tulee käsitellä

myös subjektin käsitteen tuottamista, käyttämistä ja vastaanottamista. Subjekti on merkityksen antaja, joka rakentuu siinä maailmassa, jota se jäsentää ja selittää. Meyer ja Hilberseimer katsoivat tahoillaan, että moderni kapitalistinen teolliseen massatuotantoon ja massakulutukseen perustuva yhteiskunta on ajanut humanistisen ja porvarillisen subjektikäsitteen ohi.18 Humanistinen subjekti on suhteessa objektiin merkityksen luoja, ainutkertainen ja autoritaarinen. Yksilöllinen subjekti kohtaa maailman tietoisena objektien manipulaattorina ja merkitysten ja toiminnan luojana. Modernismissa subjekti ei enää ollut merkitysten luoja, vaan subjekti nähtiin muuttuvana ja pirstaleisena hahmona, jonka identiteetti ja paikka määräytyvät sosiaalisessa toiminnassa.19 K. Michaael Hays kirjoittaa Meyerin Kansainliiton päämajan kilpailuehdotuksesta, että se on syntynyt tietoisuudesta että ei sen paremmin yksittäisellä subjektilla kuin yrityksellä tavoittaa objekti autenttisuutta ole enää paikkaa massateollistuneessa kaupungissa. Massakulttuurin sosioekonomisen

totaliteetin

määräämän

käytännöllisyyden

ja

mietiskelevän

sisäisen

kokemuksen välillä on sovittamaton ristiriita.20 Meyer kuvaa yhdessä Hans Wittwerin kanssa laatimaansa Kansainliiton päärakennuksen suunnitelmaa, joka valmistui vuonna 1928 ja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1930: 17

Jallinoja 1990, 37. Hays 1992, 4. 19 Hays 1992, 5. 20 Hays 1992, 158. 18

10

Our League of Nations building symbolizes nothing. Its size is automatically determined by the dimensions and conditions of the program. As an organic building it expresses unfreignedly that it is intended to be a buildingg for work and co-operation… This building is neither beautiful nor ugly. It asks to be evaluated as a structural invention.21 Haysin mukaan Meyerin modernismin radikaalisuus on siinä vaikeassa totuudessa, että asiat ovat vain sitä mitä ne ovat, ilman metafyysistä illuusiota taiteellisesta autenttisuudesta, yhtenäisyydestä tai syvyydestä. Koko kansainliiton suunnitelma on reaktio autonomisen taideteoksen

ajatusta

mahdollisuuden.

vastaan,

se

pyrkii

kieltämään

arkkitehtonisen

mestariteoksen

22

Hilberseimerin tapa tehdä posthumanistista arkkitehtuuria erosi Meyeristä siinä, että kun Meyer päätyi dada-tyyppiseen kollasitekniikkaan, Hilberseimerin malli oli täydellinen järjestys. Hilberseimer kirjoitti vuonna 1927 Groszstadtarchitektur-kirjassaan: The architecture of the metropolis depends essentially on the solution both of the elementary cell and the urban organism as a whole. The single room as the constituent element of the habitation, and since the habitation in turn form blocks, the room will become the decisive factor of urban configuration, which is architecture’s true goal. Reciprocally, the planimetric structure of the city will have a substantial influence on the design of the habitation and the room.23 Hilberseimerin metropolis on valtava kone, joka käsittää laaja-alaisia sosiaalisia, teknisiä ja taloudellisia systeemejä, jotka ovat yhteydessä arkkitehtonisiin elementteihin. Poistamalla välin yksilöllisen solun (huoneen) ja kokonaisuuden (kaupungin) väliltä, Hilberseimer poistaa mahdollisuuden luoda merkityksiä valitsemalla tai järjestämällä muotoja. Arkkitehtoninen objekti hävitetään systemaattisella toistolla ja kopioimisella. Hilberseimer kirjoittaa: ”the general case and the law are emphasized and made evident, while the exception is by contrast put aside, the nuance canceled.” Ennen itseään ohjaava subjekti on nyt vapautettu kaikista yksilöllisen persoonallisuuden jäänteistä, se ei enää valvo, heijasta tai organisoi. Subjekti, vaikka onkin yhä fyysisesti yksilö, on kuitenkin osa kollektiivista inhimillistä kokonaisuutta, toisistaan riippuvien mekanististen prosessien ja sosiaalisten instituutioiden komponentti ja tämän kollektiivisen kokonaisuuden määrittämä. Subjektin kyky luoda tulkintoja ympäristöstään muuttuu pelkästään keskeytymättömäksi koodin lisäysten vastaanotoksi. 24 Olavi Laisaaren modernismi on rationaalista modernia. Arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu ovat hänelle selkeästi tieteellistä ja käytännöllistä toimintaa, johon liittyy ajatus kumulatiivisesti lisääntyvästä tiedosta. Laisaaren funktionalismiin liittyy olennaisesti ajatus siitä, että kehitys 21

Hays 1992, 160. Hays 1992, 172. 23 Hays 1992, 173. 24 Hays 1992, 173-177. 22

11

rakennusten ja kaikkien muidenkin esineiden suunnittelussa ja valmistuksessa vie aina eteenpäin, kohti parempaa ja siten kauniimpaa tuotetta. Koska kysymys on tieteellisestä toiminnasta, tai ainakin tieteen kaltaisesta, kumulatiivisuus on ehdotonta. Niin kuin tieteessä, missä vanhentuneena hylättyn teorian ei Laisaaren mielestä voi mitenkään väittää olevan todempi kuin kyseisen hetken parhaimmaksi katsottu teoria, arkkitehtuurissa kymmenen vuotta vanhaa rakennusta ei voi mitenkään väittää paremmaksi kuin uutta rakennusta. Käytöstä poistetuille teorioille on paikkansa tieteen historian sivuilla, mutta epäpäteviksi muuttuneille rakennuksille ei ole paikkaa Laisaaren maailmassa. Kehitys ja kaupunkien uusiutuminen myös asemakaavallisesti asettaa historialliset arvokkaat rakennukset kiusalliseen asemaan. Rakennus, joka on joskus ollut helmi oman aikansa ympäristössä, on jäänyt vanhaksi jätteeksi uuteen ympäristöön. Mittakaavan suuretessa tuntuu se pieneltä, suhteettomalta ja avuttomalta uusien rakennusten joukossa. Se ei ole enää paikallaan, vaan sen paikka on museossa. Jos kokonainen alue voidaan rauhoittaa museoalueeksi on ratkaisu paljon helpompi tehdä, mutta yksityisiin rakennuksiin nähden on tilanne mitä vaikein. Lopputulos on miltei aina se, että ne hävitetään uusien tieltä.25 Laisaari tiedosti, että materialismi, funktionalismi ja näihin liittyvät edistysusko ja kilpailu eivät ole ainoat mahdolliset tavat elää maailmassa. Laisaari piti mahdollisena, että ihmiskunta luopuu materialismista,

jolloin

kaikki

materialistiseen

kulttuuriin

liittyvät

arvot

menettävät

merkityksensä. Mutta koska tällaista kulttuurin muutosta ei ollut odotettavissa 5—10 vuoden sisällä, muutoksen mahdollisuutta ei Laisaaren mukaan tarvinnut ottaa suunnittelussa huomioon. Ja tällöin kysymys siitä, olisiko vanhoja rakennuksia säilytettävä siltä varalta, että tulevat polvet arvostaisivat niitä enemmän kuin nykyinen, oli tarpeeton. Laisaarelle rationaalinen modernismi oli modernin kehityksen viimeinen vaihe. Hän oli ensimmäistä sukupolvea, joka oli opiskellut arkkitehdiksi funktionalismin tultua Suomeen ja jolla ei ollut klassismin kautta takanaan. Opiskeluaikanaan hän oli suunnittelemassa rakennusosien standardisointia muun muassa Viljo Revellin kanssa. Tästä hänen rationaalisuutensa ja tieteellisyytensä kehittyi niin, että hänen 1960-luvun loppupuolen tieteelliset opinnäytteensä olivat redusoineet kaupunkisuunnittelun pelkästään liikennevirtojen laskentaan perustuvaksi liikennesuunnitteluksi. Laisaarelle arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun modernismi oli siis vielä 1960-luvun loppupuolella taiteellisuuden ja yksilön korvaamista tieteellä ja tilastoilla. Ne modernin piirteet, jotka liittyvät vapaamieliseen, hedonistiseen tai romanttiseen moderniin, Laisaari liittää, jos ylipäätänsä mainitsee, vanhentuneisiin suunnitteluperiaatteisiin. Laisaari toki pitää mahdollisena, että materialistinen, rationaaliseen moderniin perustuva kulttuuri korvautuu joskus ei-materialistisella, mutta tätä mahdollisuutta Laisaari ei käsittele tuotannossaan, eikä usko tällaisen muutoksen mahdollisuuteen näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. 25

Laisaari 1962, 26.

12

Jallinojan ja Calinescun modernikäsitysten soveltaminen Laisaaren ajatteluun tekee Laisaaresta hyvin epämodernin, sillä jos modernismissa on kyse ihmisen yksilöllistämisestä, niin Laisaari ei puhu ihmisestä yksilönä mitään. Mutta jos edellämainittujen modernikäsitysten ihmisen tilalle sijoittaa

kaupungin,

Laisaaren

voi

katsoa

olleen

modernimpi.

Jos

Laisaaren

kaupunkisuunnittelussa kaupunki on subjekti, niin 1950-luvun alussa, Turun yleiskaavan aikaan, kaupunkia voi pitää rationaalisella tavalla modernina. Kaupunkisuunnittelija vastaa tayloristista työnsuunnittelijaa, joka tutkii ja löytää kaupungille tehokkaimman tavan toimia. Tehokas kaupunki –kirjan kaupunki on vapaamielinen ja hedonistinen, tosin erilaisilla sisällöillä kuin vastaava

ihminen.

Tehokas

kaupunki

–kirjan

mukaan

kaupunki

ei

enää

toimi

kaupunkisuunnittelijan lakien mukaan, sillä on omat lakinsa tai halunsa, joita se noudattaa. Vapaamielisenä se vastustaa kaikkia perinteisiä käsityksiä kauneudesta, inhimillisestä mittakaavasta ja edustavuudesta. Kaupunkisuunnittelija on valvoja, joka pitää huolen siitä, että minne kaupunki tarvitsee leveämmän kadun, se rakennetaan, minne korkeamman rakennuksen, se rakennetaan. Kaupunkisuunnittelija suojelee kaupunkia ihmisen traditionaalisia käsityksiä vastaan.

2.2. Tehokkuus

Kun

Laisaaren

arkkitehtuuriajattelu

kaikenkaikkiaan

liittyy

Calinescun

modernismin

ensimmäiseen vaiheeseen, jolle oli tyypillistä usko tieteeseen, edistykseen ja talouden ja tuotannon rationaalistumiseen, on luontevaa, että tehokkuus ja taloudellisuus ovat Laisaaren tekstissä keskeisiä käsitteitä. Turun yleiskaavaehdotuksensa johdantoluvussa vuonna 1951 Olavi Laisaari kirjoittaa: Tekniset ja taloudelliset tekijät ovat niin täysin toisistaan riippuvia, että ne on tässä käsitelty yhdessä. Teknillisiin tekijöihin kuuluvat mm. kaikki kulkuneuvot, niiden kehitys ja tilatarve, keinovalo, polttoaineet, radiotekniikka, rakennusaineet ja työmenetelmät, siirtolaitteet, työkoneet jne. Näiden tekijöiden kehitys voi vaikuttaa koko asemakaavoitukseen ja ihmisten elämäntapoihin aivan mullistavasti. Kuviteltakoon vain ilmaliikennettä sen eri muodoissa tai autoliikenteen viimeaikaista kasvua. Teknillisen kehityksen huomioonottaminen on asemakaavatyön tärkeimpiä tehtäviä ja pakottaa joustaviin ratkaisuihin ja laajoihin tilavarauksiin.26 Laisaari jatkaa: Teiden oikaisut lyhentävät välimatkoja. Jos 10 000 autoa päivässä joutuu ajamaan 1 km lisämatkan, merkitsee se 1 miljardin markan tarpeettomia korkoja. Ajonopeuden ja ajoturvallisuuden lisääminen merkitsee yhtä paljon. Jos kukin 10 000 autosta saavuttaisi päivittäin vaikkapa vain 10 minuutin aikasäästön, pelastettaisiin toisen miljardin korot.

26

Laisaari 1952a, 20 ja 21.

13

Sama tulos saavutetaan, jos 100 000 jalankulkijan matkoja voitaisi lyhentää 200 m päivässä tai 10 000 pyöräilijälle saataisiin päivittäin 15 minuutin aikasäästö.27 Jos ihmisten matkat pysäkeille saataisiin keskimäärin supistumaan 100 metrillä, ja kuljetusvälineiden nopeutta ja vuoroja niin lisättyä, että 20 000 matkustajalle saataisiin joka päivä 15 minuutin aikavoitto, niin olisi voitettu 2 miljardin markan korot. Jos turha liikenne saataisiin eliminoitua asuntojen, myymälöiden, julkisten rakennusten, työpaikkojen ja virkistysalueiden sopivalla keskinäisellä sijoittelulla toisiinsa nähden siten, että ihmisten jokapäiväiset matkat lyhenisivät, voitaisiin helposti voittaa jälleen parin miljardin korot.28 Jos jokaiselle tontille rakennetaan viemäri ja vesijohto, vedetään sähkö- ja puhelinjohdot, on ihmisen toiminnalle kotona annettu hyvät ajansäästön edellytykset. Jos lasketaan, että kotona työskentelee 20 000 henkeä, ja jokainen voittaa päivittäin 15 minuuttia, merkitsee se jälleen parin miljardin markan voitettuja korkoja. Sama tulos saavutetaan rakennusten ja huoneiden oikealla sijoituksella ja tarkoituksenmukaisella sisustuksella ja eräiden yhteisten työtä ja varoja säästävien laitosten rakentamisella.29 Turussa on 20 vuoden aikana rakennettava n. 100.000 uutta huonetta mikä vastaa tällä hetkellä n. 50 miljardin markan pääomaa. Jos kaikki nämä rakennukset voitaisiin sijoittaa hyvälle rakennuspohjalle huonon sijasta, saataisiin hyvinkin parin miljardin säästö. Yhtä paljon voitetaan sillä, että jokainen rakennus voidaan suunnitella ja myös suunnitellaan, oman tarkoituksensa mukaan pituus-, leveys- ja korkeusmitoin ja vapaudutaan toisarvoisten tekijäin vaikutuksesta rakennussuunnitteluun. Tällaisia tekijöitä ovat tähän saakka olleet mm. kadun leveysmitta, tontin pinta-ala ja sivumitat, ts. ne perustekijät, joihin rakennusjärjestykset ovat yleisesti pohjautuneet.30 Taloudellinen katu-, viemäri- ja tonttisuunnittelu tuovat 100 000 asukkaan kaupungissa neljän miljardin markan säästöt. Jos hyvin suunnitellut virkistys ja vapaa-ajanalueet tuovat 60 000 työntekijälle päivittäin 10 minuutin työkyvyn lisäyksen, tuo se kaupungille vuodessa taas neljä miljardia markkaa. Jos kaupunki pystyy estämään 20 000 asukkaan suunnittelemattoman asutuksen syntymisen kaupungin reuna-alueille, tuo tämäkin neljän miljardin markan voiton.31 Yhteenvetona Laisaari toteaa: Tässä luetellut asemakaavan taloudelliset tekijät merkitsevät 100.000 asukkaan kaupungissa 20—30 miljardin markan pääomaa voittoa tai tappiota. Vuoden osalle laskettuna se merkitsee vuosittain 1—1,5 miljardia markkaa enemmän tai vähemmän menoja, työntekijää kohti 20.000—30.000 markkaa. Asemakaavan avulla voidaan siis karkeasti arvioiden saavuttaa tai menettää 20—30 % kaupunkilaisten työtehosta. Luku on niin suuri, että sen ylittää ainoastaan, jos koneellistaminen ja teknilliset parannukset jätetään huomioonottamatta, opetustoimi, erikoisesti ammattiopetus.32

27

Laisaari 1952a, 21. Laisaari 1952a, 21. 29 Laisaari 1952a, 21. 30 Laisaari 1952a, 21. 31 Laisaari 1952a, 21 ja 22. 32 Laisaari 1952a, 22. 28

14

Käsitteet tehokkuus, taloudellisuus ja toiminnallisuus voivat tarkoittaa monia erilaisia asioita. Heikki von Hertzenille tehokas, taloudellinen ja toiminnallinen kaupunki olisi ollut kaupunki, joka saa ihmiset perustamaan perheitä, hankkimaan vähintään neljä lasta ja kasvattamaan nämä luonnonläheisessä

ympäristössä

yhteiskunnan

tasapainoisiksi

jäseniksi.

Laisaarelle

merkityksellisiä olivat ne tehokkuuden, taloudellisuuden ja toiminnallisuuden ominaisuudet, jotka voitiin esittää matemaattisesti ja muuttaa rahaksi. Laisaaren kaupunki on kone, jonka tarkoitus on lopulta tuottaa mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Koneen tai tehtaan tarkoitus on kuitenkin tuottaa voittoa jollekulle, Laisaaren kaupungille voitontavoittelu on itseisarvo, hän ei puhu sanallakaan siitä, kuka äärimmilleen viritetystä kaupungista hyötyy. Täydellisen tehokas kaupunki on Laisaarelle eettinen ja esteettinen tavoite. Johanna Hankonen kirjoittaa väitöskirjassaan Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta, että tehokkuuden tavoittelulla historiallisena ilmiönä ja aatteena on käänteentekevät juurensa työntutkimuksen traditiossa ja mekaanisen liukuhihnan käytössä. Nämä tavaratuotannon tehostamiseksi käyttöönotetut menetelmät johtivat myös sosiaalisiin rakennemuutoksiin, ja niillä on ollut merkittävä yhteys modernin arkkitehtuurin erilaisiin kaupunkikäsityksiin ja kaupungistumisen hallintoyrityksiin.33 Laisaarelle kaupunki oli suuri tuotantolaitos, sen tuli näyttää tuotantolaitokselta ja sitä tuli kehittää kuin tuotantolaitosta. Siksi onkin luontevaa, että Laisaaren kuva kaupungin tehostamisesta on hyvin samanlainen kuin insinööri Fredrik Winslow Taylorin malli teollisuuslaitoksen tuotannon tehostamisesta. Jallinojan mukaan intellektuellit tuovat esiin aina uusia modernin muotoja, jotka vähitellen siirtyvät yleisempään käyttöön. Intellektuellien kiinnostus modernin muotoa kohtaan vähenee sitä mukaa kun suuret joukot alkavat oppia elämään sen mukaisesti. Taylorismi ja fordismi olivat 1910—1920 –luvuilla intellektuellien kannattamia modernin elämän ja kulttuurin merkkejä. Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä kuvasi uutta maailmaa ja ihmistä, joka yrittää kamppailla koneen kanssa päästäkseen sen kanssa tasavertaiseen asemaan. Laisaaren opiskeluaika osui juuri siihen aikaan, kun Taylor ja Ford olivat pinnalla, ja on luultavaa, että Laisaari omaksui jo tällöin sen asenteen kaupunkiin ja arkkitehtuuriin, jonka hän säilytti uransa loppuun saakka. Jallinojan kuvaamia intellektueja taylorismi ja fordismi eivät juuri enää kiinnostaneet sodan jälkeen, mutta Suomea sodan jälkeen ohjanneet virkamiehet, poliitikot ja talouden johtajat modernisoivat Suomea juuri Taylorin ja Fordin hengessä. Amerikkalaisen insinöörin

Frederik Winslow Taylorin (1856-1915) kirja The principles of

scientific management ilmestyi vuonna 1911. Taylorin perusajatus oli, että työläisen perustarkoitus on tuottaa mahdollisimman monta tuotetta määrätyssä ajassa. Tehostaakseen 33

Hankonen 1994, 32.

15

työläisten tuottavuutta Taylor tarkkaili työläisiä näiden tehdessä työtään, jakoi työsuorituksia osiin, laski paljonko aikaa kunkin suorituksen tekemiseen kului ja neuvoi tehokkaampia tapoja suorittaa tehtävä. Lopulta komponentteihinsa jaettu ja turhista liikkeistä vapautettu työprosessi saatettiin organisoida uudelleen.34 Euroopassa Taylorin opit levisivät insinöörien keskuuteen jo 1910-luvulla.35 Taylor halusi poistaa tuloksettoman ihmistyön. Koulutuksen avulla tuli luoda työntekijöiksi keskitason ihmisiä, jotka yhdessä työskennellen saavat paremman tuloksen kuin aiemmin persoonallisiin työtapoihin pitäytyneet yksilöt. Taylor näki tulevaisuuden yhteiskunnan ennen kaikkea tuottavuutta silmällä pitäen järjestyneenä systeeminä. Hän piti tuottavuustavoitteita kansan, kuluttajien oikeutena jokaiseen edistysaskeleeseen, mikä teknillisin parannuksin voidaan saada aikaan. Suurimman mahdollisen hyödyn tavoittelu oli sovellettavissa kaikille tuotannon aloille ja pienimpiinkin ammattityön yksityiskohtiin. Erikoistunutta ajatustyöntekijää tarvittiin siihen järjestelmälliseen työhön, jolla yksityinen, mielivaltainen ajattelu korvataan säännöillä, laeilla ja kaavoilla. Työntutkimus auttoi liikkeenjohtoa korvaamaan työntekijän aiemmin kokonaan itse tekemän ajatustyön tieteellisiä lakeja kehittävällä ja noudattavalla ajatustyöllä. Taylorin mielestä työntekijän oli fyysisesti mahdotonta suorittaa samanaikaisesti käytännön työtehtävänsä ja siihen liittyvä ajattelu- ja suunnittelutyö. Taylor perusteli menetelmänsä työn tehostumista seuraavalla kasvulla, joka näkyisi sekä elintarpeissa että ylellisyystavaroissa, mahdollisuuksina vapaa-aikaan ja kulttuuriseen edistymiseen.36 Ensimmäisiä merkittäviä Taylorin periaatteiden sovellutuksia oli tehtailija Henry Fordin (18631947) kehittämä henkilöautojen liukuhihnatuotanto.37 Henry Fordin kirja Elämäni ja työni ilmestyi Saksassa vuonna 1922. Ford innosti alusta lähtien myös eurooppalaisia avantgardisteja. Fordilta omaksuttiin ensinnäkin yleinen, ei vain kulutukseen liittyvä rationalisointi. Fordismin tärkeimmät vaikutukset maailmalle olivat konsumerismi ja bilismi — kulutusyhteiskunta ja autoistuminen.38 Taylorin ja Fordin ajatukset levisivät Euroopassa 1920-luvulla niin lännessä kuin idässäkin; ne saivat positiivisen vastaanoton myös vallankumouksen Venäjällä, ja niitä käännettiin myös venäjäksi. 1920-luvulla vallitsi kaksi eri ajattelutapaa: rationaalinen amerikkalainen ja funktionaalinen saksalainen. Oli tavanomaista, että insinöörit hankkivat tietonsa suoraan Amerikasta kun taas arkkitehdit omaksuivat ratonalisoinnin rakennustaiteeseen Saksan kautta. 34

Relph 1987, 94. Standertskjöld 1996, 28. 36 Hankonen 1994, 33. 37 Relph 1987, 95. 38 Hankonen 1994, 32—34. 35

16

P.E. Blomstedt (1900-1935) oli Standertskjöldin mukaan funktionalismin tullessa Suomeen ilmeisesti ainoa suomalainen arkkitehti, joka omaksui sarjatuotannon idean suoraan Henry Fordilta. Vuoden 1930 Pienasuntojen rationalisointi -näyttelyn luettelossa Blomstedt kirjoittaa: ”Standardisointi oikeassa merkityksessään on tavaran kaikkien parhaiden puolien yhdistäminen kaikkiin tuotannon parhaisiin puoliin siinä tarkoituksessa, että voitaisiin tuottaa parhainta riittävästi halvimpaan hintaan”.39 Blomstedt kokosi kansioon sitaatteja Fordin kirjoista: ”Fordin ja Corbusierin välillä ei ole eroa. Ford-vaunu mahdollistaa uudenlaisen kaupunkirakenteen. Työläiset voivat asua kauempana tuotantolaitoksista, näin teollisuus itse asiassa ajaa työntekijät terveellisempään ympäristöön.”40 Tayloristinen rationalisointi ja Fordin arkkitehtien piirissä

tehtaan liukuhihna olivat rakentajien, insinöörien ja

tunnettuja, mutta niiden konkreettiseen läpimurtoon ja soveltamiseen

suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa tarvittiin sellaista yhteiskunnallista kysyntää, jota vasta yleisempi rakennemuutos tuotti. Toisen maailmansodan jälkeinen uusi teollinen valtio muovautui jo pitkälle teollistuneessa ja uudenaikaistuneessa amerikkalaisessa ”runsauden yhteiskunnassa”. Teknostruktuurin ja poliittis-hallinnollisen yhteistoiminnan hallitsema suunnittelujärjestelmä rakentui markkinajärjestelmän pohjalta.41 Lähiöistyminen liittyi tähän yhteiskunnan muutosprosessiin. Kysymys ei ollut ainoastaan suunnittelun muutoksesta suhteessa rakennustuotantoon, vaan arkkitehtuurin tuli ilmentää muutakin uudenaikaista teollista tuotantoa vastaavaa kulutuksen ja elämäntavan muutosta. Merkittävän, jopa keskeisen osan kansantaloudellisen rakennemuutoksen kehää muodosti fyysisen ympäristön muuttaminen tuotannon ja kulutuksen funktionaaliseksi ympäristöksi. Lähiöistyminen oli sekä rakennemuutoksen tulos että sen edellytys. Lähiö oli ideaalinen lähtökohta tarpeiden ja kulutuskyvyn suunnitelmalliseen huomioon ottamiseen tuotannossa ja jakelussa.42 Kaupunkisuunnittelussa

tehokkuus

kytkeytyi

yhteiskunnalliseen

toimintaan

kahdella

pääulottuvuudella: asemakaavaluvuissa ilmaistuna mittalukuna ja toiminnallista rationaalisuutta ilmaisevana arvona, tehokkaasti toimivana ympäristönä. Mitoituksellisesti tehokas lähiö oli siten seurausta tehokkuusidean toteutumisesta yleisenä yhteiskunnallisena edistyksenä.43

39

Standertskjöld 1996, 27 ja 28. Standertskjöld 1996, 29. 41 Hankonen 1994, 32—34.. 42 Hankonen 1994, 16. 43 Hankonen 1994, 27. 40

17

Laisaari ei kirjoituksissaan nimeä koskaan esikuviaan tai ideologiansa lähtökohtia. Laisaari ei kirjoituksissaan mainitsekaan Tayloria tai Fordia, mutta hänen maailmankuvansa on hyvin tayloristinen ja fordistinen. Laisaari kirjoittaa Tehokas kaupunki -kirjassaan: Koska on vaikeata ajatella, että ihminen enään tyytyisi luopumaan mukavuudesta ja tekemään enemmän työtä kuin olisi tarpeen epämukavissa olosuhteissa, täytynee hyväksyä funktionalismin tulo: Kaikki vanha on huonoa ja rumaa, ja tulee niin näköpiirissä olevana lähiaikana aina olemaan.44 Pysyäksemme elossa meidän on Laisaaren mukaan valittava fordistinen tuotannon ja kulutuksen tapa, ja meidän on käytettävä tayloristista tehostamisen oppia, jotta me emme putoaisi teknologian ja edistyksen yhä kiihtyvältä radalta. Laisaaren pragmaattiseen maailmaan ei kuulu minkäänlaista kulttuurikritiikkiä: jos maailma ympärillämme on materialistinen, meidän on rakennettava siihen maailmaan materialistisia kaupunkeja. Kun esimerkiksi Heikki von Hertzenille kaupunkisuunnittelun tehtävä oli luoda vastavoima materialistiselle kovalle maailmalle rakentamalla rauhallisia luonnonläheisiä koteja, Laisaarelle kaupungin tuli olla sen maailman näköinen, jonka osa se oli. Ja kun sanotaan, että kaupunki on suuri tuotantokoneisto, niin se tulee muistuttamaankin uudenaikaista tehdas- ja tuotantokompleksia myös ulkonaisesti.45 Vaikka kaupunki oli Laisaarelle suuri tuotantolaitos jonka tuli myös näyttää tuotantolaitokselta, hän lisäsi tehokkuusajatteluunsa myös esteettisen ulottuvuuden. Tayloristiseen tai fordistiseen ajatteluun toiminnan esteettisyys ei kuulunut lainkaan. Jyrkimmät bauhausilaiset funktionalistit olivat myös eristäneet rakentamista estetiikasta, Hannes Meyer määritteli rakentamisen biologiseksi eikä esteettiseksi prosessiksi. Laisaari kuitenkin halusi pitää arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun estetiikan piirissä. Tehokas kaupunki kirjassa hän kirjoittaa: Nykyajan rakennustaiteen pääperiaate, joka sanoo, että vain sellainen rakennus on kaunis, joka täyttää hyvin sille asetetun käyttötarkoituksen ja päinvastoin, ettei mikään epäkäytännöllinen voi olla kaunista, pätee jatkuvasti, mutta sen muodot ovat vaihtelevia ja muuttuvia. Sama periaate sovellettuna kaupunkiin tai rakennusryhmään vaatii kaupungin tai rakennusryhmän hyvää toiminnallista käytännöllisyyttä. Ellei niin ole, on kaupunki tai rakennusryhmä ruma, vaikka yksityiset rakennukset olisivatkin sellaisinaan ”kauniita”.46 Rakentamalla ainoan voimassa olevan suunnitteluperiaatteen, funktionalismin, mukaisesti toiminnallisin ja tehokkain mahdollinen kaupunki saadaan samalla myös kaunein mahdollinen kaupunki. Jos taas halutaan lähteä perinteisestä arkkitehtuurinäkemyksestä ja luoda kaunein mahdollinen kaupunki, Laisaaren kauneuskäsityksen mukaisesti saadaan samalla tehokkain mahdollinen kaupunki. 44 45 46

Laisaari 1962, 17. Laisaari 1962, 26. Laisaari 1962, 35.

18

Pyrkimys kauneuteen johtaa tehokkuuden kautta tilapäisyyden vaatimukseen: kukin rakennus on rakennettava tämän päivän tarpeita varten. Rakennuksesta on saatava täysi hyöty heti, sillä kymmenen vuoden päästä saatu hyöty on nyt vain puolet nykypäivän hyödystä, eikä kahdenkymmenen vuoden päästä saadulla hyödyllä ole mitään merkitystä tänään. Tällä hetkellä ei myöskään voida tietää, mitä uusia vaatimuksia ihmisillä on kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Ainoastaan se on varmaa, että nykyinen rakennus on silloin vanhanaikainen, epäkäytännöllinen ja ruma.47 Laisaari kirjoittaa: Rakennusryhmä on helppo suunnitella hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Muutamat ryhmät menettelevät vielä, mutta kun on kysymys koko kaupungista, joka alati kasvaa ja muuttuu, tulee eteen vaikeuksia, jotka näyttävät usein ylivoimaisilta ratkaista. Rakennus on liian pysyvä ja pitkäaikainen luomus. Kaikki rakenteet ovat liian pitkäaikaisia nykyiseen nopeaan kehitykseen verrattuna. Ne tulevat vanhanaikaisiksi ja rumiksi liian pian. Ratkaisun täytyy olla siinä, että rakentamisen luonne muuttuu. Rakennuksista täytyy tehdä halvempia ja lyhytaikaisempia. Tällöin muuttuu myös niiden ulkomuoto, ja monumentaalirakentaminen vanhanaikaisessa mielessä loppuu.48 Minkä näköinen sitten on Laisaaren Tehokas kaupunki? Tehokas kaupunki -kirjassaan Laisaari kuvaa funktionalistisen, tehokkaan kaupungin ulkonäköä: Sinne, missä toiminta vaatii suuren keskityksen, on rakennettava suuri talo. Jos se tarvitsee paljon autopaikkoja, ne järjestetään. Kaikki mitä se tarvitsee, se on järjestettävä. Se voi olla ainoa suuri talo pienten keskellä, jopa yksinäinenkin. Tai taloja voi olla useita. Ne voivat sijaita täysin disharmoonisestikin, jos niiden toiminta niin vaatii. Tehokas katu ei ole tasaleveä. Siellä missä toiminta on suurempi, se leviää, rönsyilee ja puskee pusseja ulospäin, missä toiminta vähenee, siellä se kapenee. Sen varrella olevat talot eivät ole tasakorkuisia, eivätkä säännöllisten matkojen päässä, eivätkä riveissä. Ne voivat olla massoiltansa epäsuhteiset keskenään, samoin muodoiltansa, sillä toiminta ja käytännöllisyys ovat ne mitat, joidenka mukaan koko suunnittelu ja rakentaminen tapahtuu. 49 Funktionalismin ideaan sisältyy myös sen vastaidea. Käytännöllisyys tukehtuu omaan kehitykseensä. Kuluu 5-10 vuotta ja nyt käytännöllinen on uusien menetelmien ja toimintamuotojen johdosta epäkäytännöllistä. Kaikki olisi purettava ja rakennettava uudelleen ja sen jälkeen taas purettava. Rakennusten ja asemakaavan ikää olisi lyhennettävä. Tilapäisluontoiset ja joustavat ratkaisut ovat ainoat oikeat. Kaupungista tulee näyttelyalueen tai leirin kaltainen, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan.50 Koska kaikki tarpeellinen inhimillinen toiminta on Laisaaren mukaan yhtä arvokasta, ei ministerin työpaikan tule olla arvokkaamman näköinen kuin siivoojan työpaikan. Ja koska

47 48

Laisaari 1962, 25.

Laisaari 1962, 36. Laisaari 1962, 26 50 Laisaari 1962, 26 49

19

mikään inhimillinen toiminta ei tarvitse arvokkaan näköistä ympäristöä onnistuakseen, monumentaalirakentaminen on Laisaaren mukaan tullut tiensä päähän.51 Laisaaren käsittelyssä kaupunki koki saman kuin auto joutuessaan Fordin liukuhihnalle, tuotteen tuli sopeutua tuotantoprosessin vaatimuksiin. Laisaari ei sinällään ollut kovinkaan kiinnostunut rakennusten teollisesta valmistuksesta, hänen ajattelussaan keskeistä oli toiminnallisuuden alati kasvavat vaatimukset ja tayloristinen pakko luoda kaiken aikaa yhä tehokkaammin toimiva rakennus

ja

kaupunki.

Niin

kuin

auto

muuttui

Fordin

liukuhihnalla

käsintehdystä

ylellisyysesineestä massatuotetuksi ja massakulutetuksi kertakäyttöiseksi käyttöesineeksi, kaupungille tapahtui sama Laisaaren käsittelyssä. Lahden vuonna 1946 valmistunutta yleiskaavaa laatiessaan Laisaari ei vielä jakanut kaupunkia lähiöopin mukaisesti, mutta muuten kaavatyö noudatti samoja periaatteita kuin Laisaaren myöhempikin kaupunkisuunnittelutyö. Sitä voi pitää yhtenä ensimmäisistä tieteellisyyteen pyrkivistä asemakaavoista Suomessa. Lahden kaavaa varten tehtiin tarkkoja tutkimuksia Lahden talousalueesta ja tehtiin vaihtoehtoisia kasvuennusteita. Näiden perusteella laadittiin yleiskaavan maankäyttöperiaatteet 80 000-100 000 asukkaan kaupungille niin, että kaupunki olisi kaavallisesti täydellinen kokonaisuus jo 55 000 asukkaalla. Kaava-alueen maankäyttö oli jaoteltu kahdeksaantoista eri käyttötarkoitukseen niin, että liikenne tuli hyvin voimakkaasti huomioon otetuksi kaikissa muodoissaan.52 Kaavaan sisältyi aluevaraus kaukoliikenteen lentokentälle, valtamerentakaisen liikenteen kentälle, tavaraliikenteen kentälle sekä parille helikopterikentälle. Lehtiartikkelissa

vuonna

1947

Laisaari

kirjoitti:

”Tieverkostoa

suunniteltaessa

on

huomioonotettava myös lentokenttien paikat, sillä on aivan varmaa, että maantieliikenne tulee tulevaisuudessa jäämään enemmän paikallisluonteiseksi ja lentokentistä tulee ne paikat, joihin kaikkien teiden on johdettava! Kymmenen vuoden kuluttua lennetään Suomessakin aivan yleisesti, ja tavaraliikennekin tulee epäilemättä suurelta osalta kulkemaan ilmassa.”53 Yleiskaava oli valmistuessaan hyvin edistyksellinen, mutta se vanhentui nopeasti Lahden 1950-luvun alun voimakkaan kasvun myötä.54 Vuonna 1947 Lahden kaupunginvaltuustolle esiteltiin Laisaaren suunnitelma Eteläiseksi Suurtieksi. Suunnitelmassa varsinaisen katualueen leveydeksi oli ajateltu 34 metriä, mutta koska tie oli suunniteltu pikatieksi, toisin sanoen nopeaa liikennettä varten, tien molemmille puolille oli suunniteltu keskimäärin 60 metriä leveät suojavyöhykkeet, joille oli tarkoitus puistomaisten istutusten lisäksi sijoittaa seisakepaikkoja, bensiiniasemia ja paikoitusalueita. Koko alueen oli 51 52

Laisaari 1962, 33-34.

Tuomi 1992, 42. 53 Tuomi 1990, 16. 54 Tuomi 1992, 42.

20

tarkoitus toimia eräänlaisena liikennepuistona.55 Paikallinen pakinoitsija kommentoi Laisaaren suunnitelmaa: ”Asemakaava-arkkitehti Laisaari, jolla on ilmeisesti runoilijan mielikuvitus ja taiteilijan näkemys, on laatinut toinen toistaan suurpiirteisempiä asemakaavaehdotuksia. Nyt oli kysymyksessä Asemantaustan ja Launeen kaupunginosien asemakaavan muutokset. Ehdotuksen mukaan tulisi rakennettavaksi Asemantaakse ja Launeelle tie, joka olisi vain 150 m leveä. Kysymyksessä oli siis tie, jonka levyistä ei meidän maassamme oli tiettävästi missään muualla eikä sellaista liene koko vanhassa Euroopassa. Ei ainakaan missään vanhemmassa kaupungissa.”56 Liikennekysymykset olivat siis tärkeitä Laisaarelle jo 1940-luvulla, samoin ratkaisumallit liikenneongelmiin tulivat jo silloin Amerikasta.

2.3. Funktionalismi

Pauline Von Bonsdorffin mukaan funktionalistinen arkkitehtuuri näyttää määrytyvän joko organismi- eli eläinmetaforan tai konemetaforan kautta. Eläinmetafora kysyy, mitä rakennus tekee. Konemetafora kysyy, mitä ihmiset pystyvät tekemään rakennuksella, eli miten se toimii välineenä. Eläinmetafora liittyy ajatukseen taiteellisen toiminnan vertaamisesta biologisiin prosesseihin. Tämä ajatus on peräisin romantiikasta. Jos käsitystä luontokappaleiden kauniista funktionaalisuudesta sovelletaan rakennuksiin, voidaan ensiksi ajatella rakenteita, nämä ovat rakennusten näkyviä osia, joiden voidaan ajatella vastaavan elävän olion luurankoa, ihoa, ehkä raajojakin. Voidaan myös ajatella, että eläin on kaunis, koska siitä näkyy, että se pystyy selviytymään elämästä hyvin, että se pystyy tekemään erilaisia asioita. Mutta konemetafora katsoo, että rakennus ei ole elävä olento. Koska se ei ole subjekti, se ei tee mitään. Eläviä ovat rakennuksen käyttäjät, jotka toimittavat asioita rakennuksessa tai tekevät jotain rakennuksella, elävät siinä tavalla tai toisella. Tämä on konemetaforan perusajatus. 57 Biologiset vertailut koskevat erityisesti funktionalismin alkuvaiheita, mutta Suomessa vielä 1940luvulla biologia, orgaanisuus ja solu toimivat arkkitehuurimetaforina. Hieman yleistäen voi sanoa, että eläinmetafora on hallitseva funktionalistisessa arkkitehtuurissa 1800-luvun lopulta toiseen maailmansotaan saakka ja konemetafora 1950-luvulta ainakin 1970-luvulle.58 Metaforien tehokkuus perustuu niiden systemaattisuuteen. Jos kaupunkia pidetään koneena, joudutaan ajattelemaan mm. korjattavia ja vaihdettavia osia, tehokkuutta ja rakentamista osia 55 56 57 58

Tuomi 1990, 17. Tuomi 1990, 17.

Von Bonsdorff 1991, 28 ja 29. Von Bonsdorff 1991, 28 ja 29.

21

lisäämällä. Kone voi myös vanhentua, ajatus mikä on rajun kaupunkimodernisaation taustaajatus. Organismimetafora on ainoa, jolla on muodonannollisia piirteitä: vapaat, eliökuntaa mukailevat muodot, ideat naapurustoista soluina sekä kaupungin elinkaaresta, terveestä sosiaalisesta rakenteesta ja luonnollisesta koosta.59 Arkkitehdille, joka oli omaksunut rationaalisen modernismin asenteen kulttuuriin ja halusi sitä kautta luoda tieteellistä, objektiivista ja tarkoituksenmukaista arkkitehtuuria, funktionalismi oli erittäin sopiva arkkitehtuurin linja. 1930-luvun alkupuolella arkkitehdiksi valmistuneelle Laisaarelle funktionalismi oli myös ainoa arkkitehtuurin muoto. Alvar Aalto, Hilding Ekelund ja Erik Bryggman olivat aloittaneet uransa klassisismin kaudella, ja heidän oli myös luontevaa palata myöhemmin arkkitehtuurin pehmeämpiin muotoihin. Laisaari ei nähnyt arkkitehtuurissa tällaista muutoksen mahdollisuutta. Tehokas kaupunki –kirjassa Laisaari katsoo, että funktionalismi on yleinen suunnitteluperiaate ilman muotoon liittyviä ominaisuuksia. Sitä arkkitehtuurityyliä, joka yleensä on liittynyt funktionalismiin, Laisaari kutsuu modernismiksi. Tyylit vaihtuvat kuin muodit, mutta funktionalismi yleisenä periaatteena on kuin luonnonlaki, sitä ei voi korvata muulla suunnitteluperiaatteella. Pauline von Bonsdorffin mukaan funktionaalisuuden voi ymmärtää ainakin kolmella eri tavalla: yleisenä toiminnallisuutena, määritettynä toiminnallisuutena eli käytännöllisyytenä tai esitettynä toiminnallisuutena. Yleistä toiminnallisuutta arkkitehtuurissa edustavat esimerkiksi avoimen muodon filosofia ja järjestelmäarkkitehtuurin pyrkimys monitoimisuuteen ja monikäyttöisyyteen. Esineen tulisi olla toimiva ja käyttökelpoinen monessa tilanteessa, sen tulisi vastata osittain ennakoimattomiin vaatimuksiin. Määritetty toiminnallisuus tai käytännöllisyys viittaa tapauksiin, joissa funktio ja sen asettamat vaatimukset ovat määritettävissä, jolloin objektille on mahdollista etsiä optimaalinen muoto vaatimusten mukaan. Rakennuksista on yleensä mahdotonta määritellä toimintoja riittävän tarkasti, mikä ei tietenkään estä pyrkimästä siihen. Tämä johtaa suunnittelutehtävässä ohjelman painottamiseen: luova työ keskitetään toimintojen tutkimiseen. Esitetty toiminnallisuus viittaa tapauksiin, joissa objekti tehdään funktionaalisen näköiseksi, esimerkiksi siten, että se muistuttaa toimivana pidettyä toista objektia. Toiminnallisuutta tai funktionaalisuutta

voi

tuoda

rakennuksiin

sellaisten

aiheiden

avulla,

jotka

kuuluvat

funktionalistisen tyylin muotovarastoon, kuten nauhaikkunat, yleensä suuret ikkunat tai lasiseinät. Näiden voi tulkita viittaavan raittiiseen ilmaan, sen kautta terveyteen ja terveyden kautta edelleen yleiseen toiminnallisuuteen. 60

59 60

Lehtovuori 1996, 24. Von Bonsdorff 1991, 29 ja 30.

22

Niin kuin oli mahdollista olla modernisti olematta funktionalisti, oli myös mahdollista olla funktionalisti olematta modernisti. Puhtaimmillaan uusi arkkitehtuuri esiintyi kuitenkin silloin, kun rationaalisen modernin äärimmilleen vienyt arkkitehti omaksui funktionalismin äärimmäisen muodon. Vuonna 1928 Bauhausin johtoon Walter Gropiuksen jälkeen siirtynyt sveitsiläinen arkkitehti Hannes Mayer kirjoitti Bauhausin julkaisussa vuonna 1928, että uusi talo paikalla asennettava, esivalmistettu tuote ja siten teollisuustuotteena ekonomistien, tilastotieteilijöiden, hygieenikoiden, ilmaston tutkijoiden, teollisuusinsinöörien ja standardisoijien yhteistyön tulos. Arkkitehti oli ennen taiteilija, nyt hän on yksi asiantuntija –muiden joukossa. Uusi talo on on ennen kaikkea sosiaalinen projekti, nimettömän suunnittelijajoukon standardisoitu teollinen tuote. Rakentaminen ei ole enää Meyerin mukaan arkkitehtuurin yksilöllisiin tavoitteisiin pyrkimistä, se on sosiaalisen, teknisen, taloudellisen ja psykologisen järjestyksen luomista.61 Mayer määritti samassa artikkelissa toiminnot jotka asunnossa tulee voida suorittaa ja asuntoon liittyvät toimijat. Asunnon toiminnot ovat: sukupuolielämä, nukkuminen, lemmikkieläimet, puutarhanhoito, henkilökohtainen hygienia, säältä suojautuminen, kodin hygienia, auton huolto, ruuanvalmistus, asunnon lämmitys, auringolta suojautuminen ja huolto. Tältä pohjalta voidaan Mayerin mukaan tieteellisesti laskea asunnon kaikki ominaisuudet. Äärifunktionalismiksi Pauline Von Bonsdorff kutsuu Peter Framptonin mukaan fuktionalismia, joka

keskittyessään vastaamaan kritiikittömästi kulloisenkin yhteiskunnan vaatimuksiin,

menettää kosketuksensa taiteelliseen keskusteluun ja etääntyy näin avantgardistisuudesta ja utooppisuusuudesta. Äärifunktionalismissa yhteiskunnan ideaalimalli, esimerkiksi yhteiskunta terveenä organismina ei ohjaa rakentamista, vaan pääasiaksi nousee rakentamisen prosessin onnistunut läpivieminen.

Muodollinen rationaliteetti on tullut määrääväksi rakentamisessa

materiaalisena toimintana. Esimerkkinä äärifunktionalismista von Bonsdorff mainitsee Hannes Meyerin.62

Olavi

Laisaaren

arkkitehtuurinäkemystä

ja

Iso-Heikkilän

suunnittelu-

ja

rakennusprosessia voisi kutsua myös äärifunktionalismiksi, mutta Laisaarelle se olisi funktionalismin tavoiteltavin muoto. Suomeen funktionalismi tuli 1920-luvun lopulla osittain pelkkänä julkisivutyylinä, 1930-luvun asuinrakennusten funkkis esimerkiksi Helsingin Töölössä toteutettiin tiilestä muuraten leveärunkoisiin taloihin umpikortteleihin, kaikkien funktionalismin periaatteiden vastaisesti. Toisaalta funktionalismi saapui Suomeen samaan aikaan kuin Olavi Paavolainen kirjoitti Nykyaikaa etsimässä –kirjansa. Funktionalismi oli osa sitä modernia elämää, johon kuuluivat neonvalot, autot, lentokoneet, elokuvateatterit, kahvilat ja ravintolat. Jallinojan mukaan futuristit 61 62

Conrads 1970, 120. Von Bonsdorff 1991, 34.

23

määrittelivät modernin elämän paikaksi julkisen sfäärin. Helsingin lasipalatsi edusti ja edustaa hyvin tätä modernismia. Futuristit ja dadaistit, jotka puhuivat tällaisen uuden elämäntavan puolesta edustivat modernin individualismin edelläkävijöitä. Kun arkkitehtuurin tuli propagoida uutta parempaa maailmaa ja elämäntapaa, esitetty toiminnallisuus on hyväksyttävää. Suomalainen funkkis pyrki lennokkuuteen, keveyteen, tehokkuuteen, hygieenisuuteen ja nykyaikaisuuteen, ainakin mielikuvan tasolla. Tällaisessa modernin elämäntavan Suomeen kotiuttamisessa arkkitehti oli yksi tärkemmistä intellektuelleista — miksi arkkitehdit olisivat silloin luopuneet omasta intellektuellin ja taiteilijan asemastaan ja samaistaneet itsensä insinööreiksi ja muiksi teknokraateiksi, kuten Hannes Meyer vaati. Suomen rakennushallituksen 1950-1960-lukujen pääjohtaja, Olavi Laisaaren opiskelutoveri Jussi Lappi-Seppälä kertoo muistelmissaan, miten hänen opiskeluaikanaan 1930-luvun alkupuolella

Teknillisen Korkeakoulun arkkitehtiosastolla tunnettiin hupsua ylemmyyden

tunnetta: ”Erityisesti opettajat ruokkivat tätä käsitystä ja pianhan

sellainen tarttui jopa

ensimmäisen vuoden opisiskelijoihin. Kun arkkitehdiksi lukeva tapasi opintonsa samaan aikaan aloittaneita insinöörioppilaita, hän piti itseään ylempään kastiin kuuluvana! ‘Ensin tulee arkkitehti, sitten tulee toinen arkkitehti, sitten ei pitkään aikaan tule mitään ja sitten tulee insinööri’.”63 Lappi-Seppälä kuvaa myös, miten opiskelutoverit, Lappi-Seppälä, Olavi Laisaari, Viljo Revell, Ilkka Martas, Niilo Kokko ja Arvo Aalto kokoontuivat säännöllisesti pohtimaan, miten suunnittelutyössä alati toistuvia osapiirustuksia, kuten ovenpieliä tai ikkunankarmeja, voitaisiin järkeistää ja suunnittelutyötä tältä osin rationalisoida. Työn tuloksena syntyneen kokoelman valmiita

piirustuksia

rakennuksien

yksityiskohdista

opiskelijat

lähettivät

Suomen

64

arkkitehtiliitolle, jotta liitto perustaisi erityisen rakennustietokortiston. Kortisto perustettiin vasta 1940-luvulla, eikä silloin työssä ollut varhaisimmista kehittelijöistä kuin Viljo Revell.65 Vuonna 1949 julkaistiin tuolloin kokoomuspuolueen kansanedustajana toimineen Jussi LappiSeppälän sanomalehtiartikkeli Hyötyrakennusko vai erikoisuuden tavoittelu. Artikkelissa LappiSeppälä kirjoittaa Hannes Meyerin hengessä: Tarkkailija on ennenkin jo ennen sotia huomannut rakennussuunnittelijoidemme ylenpalttisen mieltymyksen ylisuuriin ikkunapintoihin, joiden funktionaalisuutta on koetettu perustella valontarpeella. Kuitenkin on saatettu havaita, että tuollaiset ylimitoitetut ikkunat on useinkin sijoitettu aivan toisarvoisiin huonetiloihin, joiden valontarve on hyvin vähäinen... Arkkitehdin työ ei ensisijaisesti ole piirustustehtävä, vaan kansakunnan varoja mitä suurimmassa määrin kysyvä investointitehtävä, jolloin yritykseen sijoitettavien 63

Lappi-Seppälä 1972, 51. Lappi-Seppälä 1972, 55. 65 Hankonen 1994, 114. 64

24

satojen miljoonien järkiperäinen käyttö - pääoman investoinnin järkevyys - on tehtävän oleellinen sisältö. Rakentaminen on ennen kaikkea taloudellinen kysymys. Suuret ikkunat maksavat sekä rakennettaessa, mutta ennen kaikkea jatkuvina (asumis- ja ylläpito-) kustannuksina paljon enemmän kuin varsinainen seinäpinta.66 Marraskuussa 1952 Lappi-Seppälä kirjoitti Uudessa Suomessa: Tuntuu todellakin siltä, kuin nykyisin vallitsisi suunnittelijakunnassa ‘normaaliratkaisun kammo’, joka johtaa siihen, että väen väkisin koetetaan välttää sellaisia jo hyväksi todettuja rakenteita ja muotoja, jotka joku toinen suunnittelija on kerran aikaisemmin luonut. Vaikuttaa siltä kuin erikoisuudentavoittelu olisi tärkeämpää kuin tarkoituksenmukaisuuteen pyrkiminen. - - Samalla kun rakennustoimintaa on kehitettävä järkevään suuntaan mm. itse työtä koneellistamalla ja eri rakennusosia standardisoimalla, samalla on myöskin asetettava ehdoton este kaikelle sellaiselle vastuuttomalle keikailulle, jota valitettavasti on ollut todettavissa useissa viime aikojen suunnittelutöissä.67 Presidentti J. K. Paasikivi nimitti Lappi-Seppälän Rakennushallituksen pääjohtajaksi joulukuussa 1953 ja tästä alkoi vuoteen 1957 jatkunut arkkitehtisota. Tammikuussa 1954 Lappi-Seppälä kirjoitti Ilta-Sanomissa: Syynä siihen, etten ole erikoisemmin suosittu liiton piirissä on se, että olen aina edustanut enemmän taloudellista näkökantaa, enkä hyväksynyt arkkitehtiliiton eristäytymistä muista rakentajapiireistä, jotka kuitenkin muodostavat ylivoimaisen enemmistön ja joiden merkitys kokonaisuuden aikaansaamisessa on hyvin huomattava. Rakennustoiminta on niin laaja kansallisomaisuuden investointi- ja työllisyyskysymys, että se ei ole yksinomaan arkkitehtien toimialaan kuuluvaa.68 Laisaaren funktionalismi on lähellä Meyerin ja Lappi-Seppälän jyrkkää funktionalismia. Jos vertaa Laisaaren arkkitehtuuri-ideologiaa Pauline von Bonsdorffin esittämiin funktionalismin muotoihin, niin Laisaaren funktionalismi on ennen kaikkea määritettyä toiminnallisuutta. Periaatteessa arkkitehti tietenkin pyrkii yleiseen toiminnallisuuteen, mutta koska Laisaaren mukaan tulevaisuuden vaatimukset tekevät tämän päivän ratkaisut joka tapauksessa rumiksi, arkkitehdin tulee huolehtia siitä että rakennus täyttää ennen kaikkea tämän hetken määritetyt vaatimukset. Laisaarelle itse asiassa kaikki muodonanto arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa on esitettyä toiminnallisuutta, koska puhdas funktionalismi ei sisällä mitään viitteitä muotoon. Kuitenkin Laisaari suhtautuu arkkitehtuurityyleihin kuin välttämättömään pahaan, hän ei edes pyri kehittämään

puhtaan

funktionalismin

lopullista

oikeaa

tyyliä,

hänen

äärirelativistisen

suhtautumistapansa mukaan kaikki muodot muuttuvat joka tapauksessa nopeasti rumiksi. Kaikki

66

Lappi-Seppälä 1972, 150. Lappi-Seppälä 1972, 151. 68 Lappi-Seppälä 1972, 152 ja 153. 67

25

funktionalistiset pyrkimykset jotka saavat muodon, muuttuvat ajan mukana vaihteleviksi arkkitehtuurityyleiksi ja muodeiksi. Tehokas

kaupunki

–kirja

ilmestyi

1960-luvun

alussa,

hetkellä

jolloin

suomalaisessa

arkkitehtuuriajattelussa ja kaupunkisuunnittelussa oli tapahtumassa paradigman muutos. Laisaari irtaantui 1950-luvun ajattelusta jossain määrin eri suuntaan kuin 1960-luvun nuoret arkkitehdit, jotka löysivät Amerikasta esikuvakseen Ludwig mies van der Rohen arkkitehtuurin. 1960-luvun nuorten arkkitehtien iskusanoja olivat muun muassa konstruktivismi ja järjestelmäajattelu. Äänekkäimpiä tämän uuden suunnan puolustajia olivat Kirmo Mikkola, Juhani Pallasmaa, Matti K. Mäkinen ja Tapani Eskola.69 Nämä arkkitehdit esittivät 1960-luvun puolivälissä varsin samantapaista arkkitehtuurikritiikkiä kuin Laisaari Tehokas kaupunki –kirjassaan. He vastustivat formalismia, kerskarakentamista, estetiikkaa. He vaativat, että arkkitehdin on etsittävä vastauksia kvantitatiivisiin kysymyksiin ennemmin kuin kvalitatiivisiin. He kannattivat tiivistä matalaa asuinrakentamista, tehokkuutta ja taloudellisuutta.70 Myös 1960-luvun konstruktivistien miesiläinen arkkitehtuuri muistuttaa Laisaaren käsitystä tulevaisuuden arkkitehtuurista. Kun konstruktivistit suunnittelivat kevyitä rakennuksia lasista, puusta ja teräksestä, joskus jopa siirrettäviksi tarkoitettuja, niin Laisaaren mukaan funktionalistisessa kaupungissa tilapäisluontoiset ja joustavat ratkaisut olivat ainoat oikeat. Kaupungista tulee Laisaaren mukaan näyttelyalueen tai leirin kaltainen, se muuttaa jatkuvasti muotoaan.

Kaupunki

tulee

muistuttamaan

myös

ulkoisesti

uudenaikaista

tehdas-

ja

tuotantokompleksia. Voisi ajatella että tämä Laisaaren kaupunki näyttäisi samalta kun konstruktivistinen kaupunki. Kuitenkin miesiläisten arkkitehtien ja Laisaaren ajattelun välillä on suuri ideologinen ero. Nuoret konstruktivistit vaativat Pauline von Bonsdorffin käsittein yleistä toiminnallisuutta, rakennusta ja huonetta, joka pystyy joustamaan nopeasti muuttuvassa tulevaisuudessa eteen tuleviin muutoksiin. Ratkaisuja tähän olivat muun muassa avoin muoto ja kevyet rakenteet. Laisaari piti kiinni määritetystä toiminnallisuudesta. Hänen mielestään rakennuksen piti vastata vain tämän hetken tarpeita, koska tulevaisuuden tarpeita on kuitenkin mahdoton arvata. Laisaaren mallissa arkkitehtuurin jousto tapahtuu puskutraktorin avulla. Tilapäisluontoiset rakennukset vaihdetaan uusiin aina kun syntyy uusia tarpeita. Laisaaren rakennuksessa ei tapahdu joustoa.

69 70

Koho 1994, 6 ja 7. Koho 1994, passim.

26

Konstruktivistit olivat arkkitehti Aulis Blomstedtin oppilaita kun Blomstedt toimi teknillisen korkeakoulun professorina vuosina 1958—1966. Tuolloin hän vakiinnutti asemansa Suomessa modernin arkkitehtuurin teoreettisena oppi-isänä. Blomstedt kunnioitti Mies van der Rohea ja vastusti Alvar Aallon näkemyksiä. Hän oli ryhtynyt tutkimaan suhdelukuja jo 1940-luvun alkupuoliskolla ja jatkoi aiheen parissa 1970-luvulle. Blomstedt katsoi, ettei arkkitehtuurilla voinut olla tulevaisuutta taiteena, ellei se kykene löytämään sisäisiä lakejaan. Järjestys oli Blomstedtin näkemyksen mukaan jumalallista alkuperää ja arkkitehdin tehtävänä oli tukea sitä. Yhteiskunnan käsitys järjestyksestä ilmenee lakeina, joiden avulla se pyrkii rakentumaan parhaaseen muotoonsa. Arkkitehdin tehtävänä oli suojata parhaan mahdollisen muodon syntyprosessia. Blomstedt ennustikin, kuinka ihmisyhteisöt päätyvät lopulta kehitysvaiheeseen, jossa yleisesti on pakko tunnustaa kauniin, oikean ja hyvän erottamaton ja elimellinen kokonaisuus. Blomstedt pyrki arkkitehtuuriin, jonka perusteet pystyttäisiin määrittämään objektiivisesti, mikä tarkoitti sitä, että arkkitehti ei voinut suhtautua enää työhönsä subjektiivisesti. 71 Laisaarelle kaikki muodot olivat arkkitehtuurin pintaa. Suhdejärjestelmistä hän ei puhu mitään. Ainoa voimassa oleva arkkitehtuurin sisäinen laki oli Laisaarelle funktionalismi, periaate että kaikki vanha muuttuu epäkäytännölliseksi ja sitä kautta rumaksi ja on siten korvattava uudella, käytännöllisellä ja kauniilla. Laisaarelle kaiken muodon pitää lähteä tarkoituksenmukaisuudesta, mikä tarkoittaa, että rakennus tai kaupunki saattaa olla perinteisen estetiikan mukaan kaoottinen tai epäsuhtainen, mutta jos se on toiminnallisin perustein saanut muotonsa, se on silloin funktionalistisesti kaunis. Laisaaren maailmassa ei periaatteessa pitäisi syntyä miesiläisiä valiomuotoisia

rakennuksia,

koska

näissä

muoto

on

useimmiten

muoto

ohittanut

tärkeysjärjestyksessä toiminnallisuuden. Mies van der Rohelle ja Blomstedtille täydelliset muodot ja mittasuhteet ovat ikuisia, Laisaarelle kaikki muodot ovat tilapäisiä, vaihtuvia, muotia. Jos 1960-luvun suomalaiset nuoret arkkitehdit löysivät Amerikasta Mies van der Rohen elitistisen ja kurinalaisen arkkitehtuurin, niin Laisaari löysi toisenlaisen Amerikan, anarkistisen, kaoottisen villin lännen, joka laissez faire –periaatteen mukaan kehittyy luonnollisesti talouden ja liikenteen sisäisten lakien mukaan. Laisaari löysi vapaamielisen ja hedonistisen Amerikan, jolle arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija olivat työläisiä muiden joukossa, valta päättää arkkitehtuurista ja kaupungista kuului Amerikassa niille joilla oli pääomat rakentaa kaupunki.

71

Koho 1994, 21-24.

27

2.4. Laisaaren arkkitehtuurityylit

Arkkitehtuurikausien ja tyylien nimet ja ajoitukset vaihtelevat runsaasti kirjoittajan mukaan. Yleensä kuitenkin termiä funktionalismi käytetään lähinnä toista maailmansotaa edeltäneestä modernista arkkitehtuurista. Sodan jälkeen tyylin nimi on modernismi. Laisaaren terminologiassa nimitykset eivät noudata tällaista periaatetta. Funktionalismi on universaali suunnitteluperiaate joka saa eri aikoina erilaisia tyylejä ulkoiseksi muodokseen. Laisaaren mukaan ”jugend-kaudella” alkanut käytännöllisyyden vaatimus on 1900-luvun arkkitehtuurin kestävä linja. ”Johdonmukaisesti kehitettynä se karsii vähitellen pois suuren joukon tarpeetonta painolastia ja luo uusia muotoja. Se aloitti heittämällä pois historialliset tyylit ja muodot tarpeettomina ja epäasiallisina. Se on karsinut paljon muutakin.” Kuitenkaan ”jugendkaudella” käytännöllisyyden vaatimusta ei Laisaaren mukaan vielä saatu vietyä päätökseen, vaan arkkitehtuuriin jäi yhä epäkäytännöllisiä osia.72 Nykyajan

rakennustaidetta

sanotaan

Laisaaren

mukaan

funktionalismiksi.

Puhtaan

funktionalismin yleiset periaatteet ovat vieläkin Laisaaren mukaan samat kuin jugendin aikana: ”Jokainen rakennus on suunniteltava sen oman käyttötarkoituksen mukaan siten, että sen kaikki huonetilat ovat käytännöllisesti muotoiltu sekä niissä itsessään tapahtuvaa toimintaa että niiden välistä toiminnallisia yhteyksiä silmälläpitäen. — — — Rakennus tai sen osa on kaunis vain silloin kun se täyttää sille asetetun käytännöllisen tarkoituksen, ja päinvastoin: Mikään epäkäytännöllinen ei voi olla kaunista. Tarkoituksenmukaisuuden pitää puhua kaikessa, sillä kauneus sisältyy totuuteen.”73 Koska funktionalismi on yleinen suunnitteluperiaate, eikä sisällä muodollisia vaatimuksia, arkkitehtuurissa täytyy olla myös tyylejä, jotka ovat erilaisissa suhteissa funktionalismiin ja käytännöllisyyteen.

Laisaari

löytää

nykyajan

rakennustaiteessa

seuraavia

suuntauksia:

formalismi, dynamismi, purismi, konstruktivismi, modernismi, klassisismi, pragmatismi ja negotiatismi. Jos ihmiskunta siirtyisi joskus ei-materialistiseen kulttuuriin, funktionalismi muuttuisi Laisaaren mukaan todennäköisesti täysin tarpeettomaksi, ja arkkitehtuurin tyylit asettuisivat aivan uuteen asetelmaan, mutta koska me elämme Laisaaren mukaan nyt ja näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa materialistisessa kulttuurissa, jossa taloudellisuus on itsetarkoituksellista, käytännöllisyyteen.74 72

Laisaari 1962, 12-13. Laisaari 1962, 13. 74 Laisaari 1962, 12-17. 73

on

näitä

arkkitehtuurin

suuntauksia

tarkasteltava

suhteessa

28

Formalismi, klassisismi ja dynamismi ovat ”hyödyttömät” ja epätarkoituksenmukaiset, ja joutavat vähenemään. Modernismia on mahdoton tukahduttaa, jos funktionalismi hyväksytään. Konstruktivismi, purismi ja pragmatismi tulevat jatkuvasti antamaan omia vivahduksiansa rakennustuotantoon, ja niin kauan kuin rakentamisen pääosa tapahtuu grynderipohjalla kukoistaa negotiatismi, kuka tietää, vaikka vielä joskus dekoratiivisissa muodoissa.75 Laisaaren hyväksymistä rakennustaiteen vivahteista purismi tarkoittaa, että missään ei saa olla mitään turhaa. Rakennus on saatava aikaan mahdollisimman yksinkertaisin keinoin, minimikustannuksin kuten kone tai tehdas, mutta kuitenkin niin, että se täyttää tehtävänsä. Konstruktivismiin, joka pitää rakennuksen konstruktiivisten osien ja rakenteiden näyttämistä taiteellisena ratkaisunaan, liittyy myös periaate, että rakenteiden tulee olla materiaalinsa luontaisten ominaisuuksien mukaiset ja rakenteet tulee toteuttaa turhia massoja välttäen ja yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla. Purismi ja konstruktivismi ovat Laisaaren mukaan sukulaissuuntia, mutta purismi on näistä Suomen oloihin paremmin soveltuva, koska se katsoo, että jos rakenteen peittäminen tulee edullisemmaksi kuin konstruktion näyttäminen, silloin rakenne on peitettävä. Suomen ilmastossa seinien teräsbetoni vaatii aina lämmöneristyksen, eikä konstruktiota voi näyttää.76 Pragmatismista Laisaari toteaa, että termi on sama mitä käytetään filosofian suunnasta jonka sanotaan edustavan uuden ajan todellista sielua. Vain yhteisölle hyödyllinen, ja sellaisena tarkoituksenmukainen on kaunista. Hyödyllisellä tarkoitetaan käytännöllistä toimintaa, joka on yhteisölle edullista. Koska hyödyllisyyden määräävät ihmisten tunteet, voimassaolevat käsitykset sekä vallassa olevat poliitikot, pragmatismin perusedellytys on valtion, kunnan tai jonkun yhteisön holhous ja valvonta. Ajatukseen sisältyy siis sosiaalipoliittisia tekijöitä yksityisen rakennuksen omien tarkoitusten lisäksi. Pragmatismi on Laisaaren mukaan aikaan, paikkaan ja ihmisiin sidottua politiikkaa.77 Modernismiin Laisaari suhtautuu varsin kriittisesti. Modernismilla hän tarkoittaa suuntausta, joka ei hyväksy mitään vanhaa, historiallisia muotoja tai ornamentteja. Rakennuksissa on oltava tasakatto tai loivan harjakaton sivuille on rakennettava korvat, jotta rakennus näyttäisi tasakattoiselta. Tällä hetkellä (1961) rakennuksessa on käytettävä teräsbetonia, ruostumatonta terästä ja lasia, mutta uudemmat materiaalit ovat jo tulossa, kevytmetallit, muovi ja niin edelleen. Modernistinen ajattelutapa on Laisaaren mielestä funktionalistisen karikatyyri: se sisältää funktionalistisen ajatustavan ulkonaiset puitteet, mutta ei välitä muodon ja tarkoituksen totuudellisuudesta, vaan ainoastaan mielikuvasta. Uutuus on arvo sinänsä, vaikka mitään

75

Laisaari 1962, 17. Laisaari 1962, 13-16. 77 Laisaari 1962, 15 ja 17. 76

29

todellista parannusta ei olisikaan tapahtunut. Kaikki vanhentuu ja rumentuu vielä nopeammin kuin funktionalistisessa ajattelutavassa.78 Negotiatismista Laisaari kirjoittaa: Suurin osa rakennustoiminnasta on kaupallista, tästä nimitys. Suunnitelman syntyvaiheessa annetaan jo rakennukselle määrätyt kaupalliset vaatimukset, jotka vaikuttavat sen pohjasuunnitteluun, materiaalin valintaan ja rakenteisiin. Päämääränä on vedota suuren ihmismassan tunteisiin, keskitason ihmisen käsityksiin ja haluihin, ja tietenkin halvalla. Se yhtyy konstruktiossa funktionalismiin ja purismiin, ulkonaisissa muodoissa meillä lähinnä näihin sekä modernismiin, mutta seuraa myös herkästi muotivirtauksia. Se on tyyli, joka antaa kaupungeillemme varsinaisen ulkonäön, ja sellaisena kaikista yllämainituista silmiinpistävin. Se on ilmapuntari ja mitta, joka näyttää mitkä käsitykset rakentamisesta ovat lyöneet itsensä läpi ja omaksuttu. Se on aina jäljessä kärjestä, niin kuin asiaan kuuluukin, mutta voi myös ohjata sitä kärjen jouduttua harhateille. Se voi itsekin seikkailla ja palata jälleen kärjen osoittamaan suuntaan. Se on kaikista suunnista vähiten teoreettinen ja eniten realistinen. Se ei opeta eikä kasvata, ei tarjoa niin hyvää kuin ihmiset haluavat, vaan niin hyvää kuin ihmiset pystyvät ostamaan. Negotiatismi on massojen arkkitehtuuria.79 On varsin poikkeuksellista, että joku on määritellyt arkirakentamisesta oman ismin, vaikka arkinen rakentaminen onkin rakennetun kulttuurin kannalta olennaisen tärkeä tekijä. Juhani Pallasmaa on kuvatessaan arkirakentamista tuonut esiin samoja piirteitä kuin Laisaari määritellessään negotiatismiaan. Pallasmaan mukaan vasta muuttuessaan rakentamistavaksi arkkitehtuuri vaikuttaa olennaisesti ympäristön kvantitatiiviseen kokonaisuuteen. Uuden arkkitehtuurin tyylipiirteet omaksutaan myöhästyneinä yleiseen rakentamiskäytäntöön, ja ne muuttuvat hitaasti jokapäiväiseksi ympäristöksi. Samalla muodolliset piirteet popularisoituvat ja siirtyvät

sosiaalisessa

arvoasteikossa

alaspäin,

kultturellista

profaaniin,

yläluokkaisesta

keskiluokkaan jne. Muotoaiheet irtoavat alkuperäisestä kokonaisjärjestelmästään ja niistä tulee arkkitehtuurikliseitä, eräänlaista rakennusmuotia. Populaariarkkitehtuurin tyylipiirteet paljastavat Pallasmaan mukaan ne arkkitehtoniset osatekijät, jotka vaikuttavat voimakkaimmin yleisöön. Aihevalikoima koostuu harvoista pääelementeistä: rakennuksen sijainti, katto- ja ikkunamuodot, materiaalit. Pallasmaan mukaan 1950-luvun suomalaisen arkkitehtuurin uudet tyyliominaisuudet, nauhaikkunat, parvekejulkisivu, mustavalkoisuus, tiili-kupari –yhdistelmä jne., latistuivat 1960luvun asuntoalueiden vallitseviksi standardipiirteiksi.80 Pallasmaa kuvaa samaa prosessia kuin Jallinoja: intellektuellit kehittävät uusia kulttuurin muotoja, ja levitessään yleiseen käyttöön ne menettävät mielenkiintoisuutensa intellektuellien 78

Laisaari 1962, 14 ja 16. Laisaari 1962, 15 ja 17. 80 Pallasmaa 1970, 44. 79

30

kannalta. Mikä tahansa piirre, bauhausilainen anonyymiys tai pursuileva postmodernismi, on muuttunut banaaliksi päädyttyään lähiön asuinrakennukseen. Laisaaren kuva negotiatismista on huomattavasti positiivisempi kuin useimpien arkkitehtien käsitys vastaavasta rakentamisesta. Mutta eivät edes kaikki Laisaaren kannattamista arkkitehtuurin suuntauksista, modernismi, konstruktivismi, purismi, pragmatismi ja negotiatismi, kestä hänen mielestään todellisuutta. Uusi rakennustekniikka kaataa vanhoja periaatteita. Laisaaren tiedon mukaan on keksitty aine, joka ruiskutettuna rakennuksen pintaan antaa sille täydellisen suojan säätä vastaan ja pidentää sen ikää. ”Sitä voidaan ruiskuttaa betoni-, tiili-, rappaus-, rakennuslevy-, metalli- ja puupintoihin, joihin sen tarttumiskyky on erinomainen. Se on samalla väri, jonka pinta voidaan aineen eri osien kokoomuksen vaihteluilla saada halutun rakeiseksi. Se peittää omalla massallaan epätasaisuudet ja raot, on elastinen ja iskunkestävä, ja tekee kaikki aineet samannäköiseksi.” Tämä ihmeaine kaataa periaatteen, jonka mukaan arkkitehtuurin tulee käyttää eri materiaaleja niin, että niiden luonne tulee totuudellisesti esiin. Jos on tyhmää olla käyttämättä ainetta, joka tekee kaikki materiaalit samannäköiseksi, ja tyhmä toiminta on aina rumaa, tulevaisuudessa kaikki materiaalit tulevat näyttämään samalta. Elementtirakentaminen ja erillinen julkisivurakenne, jotka johtavat rakennuksen rungon ja kantavien osien peittämiseen, kaatavat teorian konstruktion totuudellisesta näyttämisestä. Aina kun asiallisuus ja käytännöllisyys niin vaatii, konstruktio syrjäytyy ja jää alistettuun toisarvoiseen asemaan.81 Kun lähes kaikki arkkitehtuurin muotoa antavat periaatteet ovat funktionalismin

tai uuden

rakennustekniikan myötä tulleet turhiksi tai virheellisiksi, ne ovat samalla muuttuneet muodeiksi, jotka vaihtelevat nopeasti ajassa. Laisaaren mukaan arkkitehtuuriin ei jää jäljelle muuta kuin puhtaan funktionalismin pääperiaatteet, jotka ovat käytännöllisiä ajatuksia. Kaikki näkyvä, mikä sotii näitä ajatuksia vastaan, on Laisaaren mukaan muotia tai tapaa, jotka vaihtelevat jatkuvasti.82 Johtopäätöksinä kaikesta tästä Laisaari listaa, että nykyaika ei ole ratkaissut mitään lopullista arkkitehtuurin tyyliin ja muotoon nähden. Se, mitä nykyisin rakennetaan, on vain pieni lenkki historian ketjussa. Menneisyyden ratkaisuihin nähden nykyaika tuottaa tietenkin parempia tuloksia, mutta häviää yhtä varmasti tulevaisuuden ratkaisuille.

Ja koska rakennustaiteen

esteettisistä teorioista pätee enää puhdas funktionalismi, jolla ei ole omaa muotoa, ”rakennustaidetta ei voida enää arvioida silmällä, vaan mukana täytyy olla tieto rakennuksen tarkoituksesta, sen sisällä tapahtuvasta toiminnasta, rakennusmateriaaleista ja -tavoista jne.”83

81

Laisaari 1962, 18-20. Laisaari 1962, 20 ja 21. 83 Laisaari 1962, 21. 82

31

Laisaaren mukaan kauneuskäsitteet ovat suurelta osalta opittuja, eli keinotekoisia. Ihminen on niin näiden käsitteiden kyllästämä, että noudattaa niitä huomaamattaankin, ja tekee näin kompromisseja käytännöllisyyden kanssa. Tästä syystä ei tekijä tahdo millään tavalla korostaa maaston ja luonnon huomioonottamista, inhimillistä mittakaavaa, tai minkään nykyaikaisen esteettisen virtauksen merkitystä, vaan päinvastoin tahtoo ne leimata haittavaikutuksiksi ja kehityksen jarruiksi. Historiasta löytyy esimerkkejä. Ei mikään ole niin vaikeata, kuin vapautua päähänjuurtuneista kauneuskäsityksistä. Muistelkaamme vain ensimmäistä veturia. Siinä oli pyöriä liikuttava mäntälaite doorilainen pilari, jossa oli nivel, jotta se pääsi taipumaan. Kreikkalaiset pilarit ja kreikkalainen uurna ovat olleet maailman kauneimmat esineet näihin päiviin asti. Näiden kauneusarvo on perustunut yksinomaan tottumukseen ja oppiin. Mutta meillä on vielä tänä päivänä suuri joukko samanlaisia kauneusarvoja, joita ei uskalleta uhmata, arvoja, joiden perusta on tyhjä muoto. Me voisimme niitä nimittää aatteellisessa mielessä myös doorilaisiksi pilareiksi. Doorilaiset pilarit ovat pahimmat kompastuskivet funktionalismin tiellä.84

Johtopäätöksinä Laisaari toteaa, että nykyajan kaupunkikuvaa ei voi enää arvioida silmällä. Kuvan ymmärtämiseen tarvitaan tietoa ihmisen toiminnasta kaupungissa ja sen eri rakennelmissa. Kuvitelmat siitä, että jokin kaupunkimiljöö tai -erikoisuus säilyisi tai että voisimme luoda jotakin pysyvää, on Laisaaren mukaan heitettävä yli laidan. Nykyajan miljööstä on neljänkymmenen vuoden kuluttua vain rippeet jäljellä, ja luulo, että se mitä nykyisin pidämme kauniina on kaunista vielä neljänkymmenen vuoden päästä, on harhaluulo.85 Laisaaren ajatus, että rakennusta tai kaupunkia ei voi enää arvioida silmällä, on lähellä Meyerin ja Hilberseimerin posthumanistista kulttuuria. Jos ennen rakennuksen tai kaupunkinäkymän kauneus riippui

toisaalta

sen

suunnittelijan

taiteellisesta

lahjakkuudesta

ja

toisaalta

katsojan

subjektiivisesta mausta ja kyvystä nähdä taidetta, niin nyt kauneus on muuttunut objektiiviseksi tosiseikaksi. Kauneus syntyy asiantuntijoiden ryhmätyöllä ja sen havaitseminen perustuu tietoon. Kauneus on yksittäisestä katsojasta riippumatonta. Von Bonsdorffin esittämiin funktionalismin tyyppeihin suhteutettuna voi sanoa, että Laisaari kannatti nimenomaan määritettyä toiminnallisuutta. Se, että määritetyn toiminnallisuuden mukaisesti rakennetut kohteet vanhenevat nopeasti ihmisten ja laitosten tarpeiden muuttuessa ei ole Laisaarelle ongelma, koska rakenteet suunnitellaan joka tapauksessa vain tätä hetkeä varten. 84 85

Laisaari 1962, 37. Laisaari 1962, 37.

32

Kaikki vanhenee joka tapauksessa nopeasti, ja siksi yleiseen toiminnallisuuteen pyrkiminen on Laisaaren mukaan turhaa. Me emme kuitenkaan pysty arvaamaan mitä ihmiset kymmenen vuoden kuluttua haluavat. Esitetty toiminnallisuus ei Laisaarelle ole funktionalismia lainkaan, se on modernismia, funktionalismin karikatyyriä. Mutta koska Laisaarelle funktionalismi oli ainoa merkityksellinen suunnitteluperiaate ja koska siihen ei liittynyt arkkitehtoniseen muotoon liittyviä vaatimuksia, Laisaarelle ei kuitenkaan tuottanut suurta tuskaa ajatus, että rakentaminen tulee luultavasti tulevaisuudessakin noudattamaan negotiatismin ja modernismin tyylejä. Jos kaikki arkkitehtuurityylit ovat vain välttämätön paha funktionalismin pinnassa, negotiatismi tuotannon ja kulutuksen vaatimusten käytännöllisenä ratkaisuna ja modernismi yleisen kulttuurin kuvaajana ovat kuitenkin rehellisiä ilmauksia ajan pyrkimyksistä. Rationaalinen modernismi, tayloristinen tehokkuusajattelu ja funktionalismi määritettynä toiminnallisuutena muodostavat Laisaaren ajattelussa niin tiiviin kokonaisuuden, että ei ole ihmeellistä, että Laisaari saattoi pitää tiukasti kiinni samoista periaatteista koko uransa ajan. Olisiko Laisaaren sitten pitänyt muuttaa näkemyksiään? Kirjoittamalla ihmisistä yksilöinä olisi hän varmaan saanut osakseen enemmän arvostusta kollegoidensa parista, mutta Tehokas kaupunki –kirjan poleemisen sävyn perusteella voi olettaa, ettei Laisaari kaivannut hyväksyntää arkkitehdeilta, jotka olivat tehneet kompromisseja funktionaalisuudessaan.

3. Kaupungin suunnittelu 3.1. Kaupunkisuunnittelu

Arkkitehti Olavi Laisaari kirjoittaa vuonna 1952 julkaistussa teoksessa Turun yleiskaava ja kaupungin kehittämisohjelma johdantoluvun kohdassa Katsaus asemakaava-alan kehitykseen, otsikon Kaupunki tuotantolaitoksena alla: Se järkiperäistämisen henki, joka 1920-luvulla sai alkunsa, johti pian vaatimukseen, että kaupungit piti suunnitella täysin laskelmallisesti. Laskettiin kuinka paljon työläisiä kukin produktiokombinaatti tarvitsee, paljonko näillä työläisillä on perheenjäseniä, paljonko tarvitaan henkilöitä kaupan, ruoanvalmistuksen, terveydenhoidon ym. palvelukseen, paljonko virkamiehiä kaupungissa on oltava, suuriko henkilökunta on sijoitettava huvipaikkoihin, sairaaloihin ym., ja sen mukaan on koko kaupungin väestöllinen rakenne ja huoneistojen tarve sekä asemakaava voitu etukäteen suunnitella.86 86

Laisaari 1952a, 8.

33

Ludwig Hilberseimer kirjoitti vuonna 1927 kirjassa Groszstadtarchitektur, että kaupungin arkkitehtuuri riippuu ratkaisuista, joita tehdään toisaalta huoneen ja toisaata urbaanin organismin kokonaisuuden suunnittelussa. Rakennus arkkitehtuurin objektina katoaa tuotantoprosessin tasoksi, jossa huoneet saavat fyysisen muodon.87 Tuon tässä luvussa esiin kaksi 1900-luvun keskeistä kaupunkisuunnittelijaa, Ludwig Hilberseimerin ja Le Corbusierin, jotka vaikuttivat kaupunkisuunnitelmiin myös Suomessa 1930-luvun vaihteessa, mutta jotka olivat ajankohtaisia myös toisen maailmansodan jälkeen, jälleenrakennuksen ja teollisen asuntotuotannon aikakaudella. Kysymystä minimiasunnosta käsittelen seuraavassa luvussa. Olavi Laisaaren Turun yleiskaavassa tulee esiin sama painoitus kuin Hilberseimerillä: keskeisiä ovat asunnot ja kaupunki, eivät rakennukset. Tältä osin Laisaaren kaupunkisuunnittelu eroaa esimerkiksi Tapiolan suunnittelusta, jossa korkeatasoisella rakennusarkkitehtuurilla oli suuri merkitys. Jos kaupunkisuunnittelun keskeiset ulottuvuudet ovat kaupunkikokonaisuus ja huone, kaupungin estetiikka muuttuu. Laisaari kirjoittaa, että kaupunkia ei voi arvioida enää silmällä, kaupungin

kauneuden

arvioiminen

vaatii

tietoa.

Hilberseimerin

kohdalla

mainittu

posthumanistinen subjekti liittyy samaan asiaan. Hilberseimerin mukaan vanhanaikainen porvarillinen ja Jallinojan mukaan modernin hedonistinen subjekti näkee kaupungissa julkisivuja, aukioita, suoria tai kaartuvia katuja, kahviloita ja kanssaihmisiä, Hilberseimerin ja Laisaaren kaupungissa nämä ovat merkityksettömiä asioita. Ludwig Hilberseimer (1885-1967) julkaisi Hochhausstadt-suunnitelmansa vuodelta 1924 Groszstadtarchitektur-kirjassaan vuonna 1927. Suunnitelmaa voi pitää Le Corbusierin kolmen miljoonan

asukkaan

kaupungin

ohella

1920-luvun

tärkeimpinä

suurkaupunkivisioina.

Hilberseimerin mukaan suurkaupunki, kaupunki jossa on yli 100 000 asukasta,

on

kokonaisuudessaan uusi, vailla historiallisia edeltäjiä oleva teollisuuskapitalismin tuote. Kuten tämä talousjärjestelmäkin, suurkaupunki on luonteeltaan anonyymi ja kansainvälinen, sitä ei ole muovannut kansakunta, hallitsija eikä topografia. Mutta porvaristo, joka suurkaupungin on käytännössä toteuttanut, ei ole kyennyt kontrolloimaan sitä, vaan keinottelutalouden avulla antanut sen vajota disorganisaatioon. Hilberseimerin mukaan vain sosiaalisesti järjestetty yhteiskunta, jossa tuotanto vastaa ihmisten tarpeita eikä perustu voiton tai etuoikeutettujen himoon, voi luoda suurkaupungista merkityksellisen organismin.88 Teollisuustuotannon muodot ja metodit tulivat osaksi suunnittelun organisaatiota, mutta myös oletetuksi kuluttamisen tavaksi. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen ajan arkkitehtuurissa standardisoitu elementti, elementaarisolu, rakennus, asuntoalue ja kokonainen 87 88

Tafuri 1988, 104 ja 105. Pommer 1988, 19.

34

kaupunki olivat kaikki osia kirkkaalla ja koherentilla liukuhihnalla. Kukin osa oli itsessään loppuun saakka mietitty, ja osat sulautuivat tai katosivat liukuhihnan kokonaisuuteen. Kaiken tämän vaikutus esteettiseen kokemukseen oli valtava: enää ei ollut arvioitaviksi tarkoitettuja objekteja, oli vain prosessi elettäväksi ja käytettäväksi. Hilberseimerin huone on kaupungin elementaarisolu. Se on loputtomasti kopioitava ja siten sopiva ilmentämään ajatusta tuotantolinjasta, joka korvaa perinteiset arkkitehtuurin käsitteet tilan ja paikan.89 Suurkaupungin rakennustyypeistä tärkein — ja suurkaupungin arkkitehtuurin suurin ongelma — oli asuinkerrostalo. Kerrostalot tuli ryhmittää suuriksi kokonaisuuksiksi ja standardisoida niin paljon kuin mahdollista, niin kaavoiltaan kuin rakenteeltaan. Liikekeskustan vallitseva rakennustyyppi oli amerikkalaisista pilvenpiirtäjistä peräisin oleva teräsrankainen rakennus, joka mahdollisti avoimen ja muunneltavan sisätilan.90 Liikennerakentaminen, eli rautatieasemat, lentokentät, autotallit ja sillat, saivat Hilberseimerin kirjassa runsaasti huomiota, samoin kuin tehtaat, jotka yhdessä asuin- ja liikerakennusten kanssa olivat kaupungin tärkeimpiä rakennuksia. Julkisista rakennuksista mainitaan vain teatterit ja massakokoontumisia varten tarkoitetut salit. Hilberseimerin kaupungissa ei ollut rakennuksia hallintoa, koulutusta tai uskonnon harjoittamista varten: ei kaupungintaloa, oikeustaloa, yliopistoa tai kirjastoa. Hilberseimerin kaupunki oli vain ruumiin työtä ja lepoa varten. Arkkitehtuuri on Hilberseimerille tilan luomista. Sisätila ja ulkotila muokkaavat toisiaan vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Hilberseimerin mukaan suurkaupunkiarkkitehtuuri depends on the solution both of the interior spatial cell, and the entire organism of the city. As the essential component of the house, gathered into city blocks, space will determine the forms of this (organic city) and will become the decisive factor in creating the city plan, which is the real aim of architecture.91 Hilberseimerin kaupunkisystematiikka eroaa lähiösuunnittelijoiden solu—lähiö—asumakunta erottelusta. Lähiösuunnittelijoille solu oli 1000 asukkaan asemakaavayksikkö. Hilberseimerin kaupunkisystematiikassa oli vain kaksi osaa, solu ja suurkaupunki, ja solulla hän tarkoitti huonetta. Näiden välillä ei Hilberseimerillä 1920-luvulla ollut mitään välittäviä yksikköjä. Hänen 1930-luvun alusta alkaen kehittelemänsä kalanruotokaava muodostaisi tällaisen välittävän yksikön, mutta Hilberseimer ei omaksunut koskaan lähiöjärjestelmän kaltaista hierarkiaa. Suurkaupungin valtavankokoisten rakennusten muotoileminen yleisen lain mukaan edellytti arkkitehtonisen muodon redusoimista yksinkertaisimpiin mahdollisiin, geometrisiin ja kubistisiin 89

Tafuri 1988, 101—105. Pommer 1988, 20. 91 Pommer 1988, 20. 90

35

muotoihin. Hilberseimer päättää Groszstadtarchitektur –kirjansa: To form great masses in accordance with a general law by suppressing multiplicity is what Nietzsche understood by style. The great case, the law, will be honored and emphasized, the exeption will by contrast be left aside, nuance will be eradicated, mass will dominate, chaos will be force to become form: logical, unambifuous; mathematics, law.92 Arkkitehtuuri oli rakennustuotannon sekä tuottavana organismina ajatellun kaupungin ohjelmointia ja suunnitelmallista uudelleenorganisointia. Arkkitehtuurin ideologia määriteltiin teknillisesti. Hyväksyen tietoisesti kaikki seuraukset joita taiteellisen luovuuden kuolema ja pelkästään funktion tekninen älyllisyyden määritelmän omaksuminen merkitsivät, KeskiEuroopan Neue Sachlichkeit omaksui suunnittelumetodikseen liukuhihnan idealisoidun rakenteen.93 Hilberseimer katsoi, että mikään silloisista kaupunkien ja kaupunkisuunnitelmien kaavoista, ei pystynyt ratkaisemaan suurkaupungin ongelmia. Luonnollisesti kasvaneiden kaupunkien kaavat eivät soveltuneet nykyajan teknologian ja hygienian vaatimuksiin. Puutarhakaupunkiin liittyvä satelliittikaupungin ajatus toi ratkaisun suurkaupungin asuntorakentamisongelmiin, mutta puutarhakaupunki ei pystynyt ratkaisemaan kaupunkikeskustojen liikenneongelmia. Vyöhykejako ja kaupunkikeskustan jättäminen pelkästään liike-elämälle sekä New Yorkiin ehdotettu liikenteen sijoittaminen maan alle olivat Hilberseimerin mielestä vain osaratkaisuja. Hänen mielestään suurkaupungin kaaos voitiin eliminoida vain kehittämällä teoreettinen ratkaisu kaikkiin kaupungin ongelmiin kokonaisuudessaan. Näitä ratkaisuehdotuksia olivat Le Corbusierin ja hänen oma ehdotuksensa.94 Vuonna 1924 Hilberseimer kehitti mallinsa miljoonan asukkaan kaupungille, Hochhausstadt. Suunnitelmassa kaupungin toiminnallinen jako tapahtuu vertikaalisessa suunnassa, metro ja junat kulkevat omissa tasoissaan maanpinnan alapuolella ja ajoneuvoliikenne tapahtuu maan pinnan tasolla. Noin 600 x 100 metrin suuruisen korttelin viisi alinta kerrosta ovat työpaikkakerroksia. Työpaikkakerroksien yläpuolella on väylät jalankulkijoille ja viisitoista asuinkerrosta. Hilberseimer on itse myöhemmin todennut, että tämä malli syntyi kunnianosoituksena mutta myös kritiikkinä Le Corbusierin kolmen miljoonan ihmisen kaupungille.95 Hilberseimerin mukaan Le Corbusier ei ollut onnistunut ratkaisemaan suurkaupungin liikenneongelmia, ainoastaan siirtänyt liikenneruuhkia teiltä hisseihin. Hilberseimer katsoi myös, että samoihin asumistiheyksiin kuin Le Corbusierin mallissa oli päästy pilvenpiirtäjien avulla, 92

Pommer 1988, 20. Tafuri 1988, 100 ja 101. 94 Pommer 1988, 19. 95 Pommer 1988, 33. 93

36

voisi päästä viisi kerroksisilla rakennuksilla, jos ne rakennettaisiin tiheämmin kuin Le Corbusierin

mallissa.

Poistaakseen

suurimpana

ongelmanaan

pitämänsä

liikenteen

satelliittikaupungeista liikekeskustaan, Hilberseimer eliminoi satelliittikaupungit kokonaan ja palasi keskiaikaiseen tapaan asua työpaikan yläpuolella. Kaupungin liikenneongelma poistuu, kun ihmisten ei enää tarvitse matkustaa kuin asuinkerroksista työntekokerroksiin ja takaisin. Hochhausstadt ei kannusta asukkaitaan turhaan liikenteeseen myöskään vapaa-aikana, sillä kaupungissa ei ole museoita, gallerioita, teattereita, kirkkoja, yliopistoja tai muita oppilaitoksia, eikä puistoja eikä toriaukioita. Kaupungissa ei ole myöskään hallintorakennuksia eikä suuria teollisuuslaitoksia. Kaupungissa ei ole mitään kasvillisuutta. Pommer kutsuu Hilberseimerin kaupunkia byrokraattisen työn sosialistiseksi kaupungiksi.96 Hugo Häring on sanonut Hilberseimerin ihannekaupungista, että se ottaa ihmisen huomioon vain summana ihmisen rooleista koulutuksessa, kulutuksessa, taloudessa ja edistyksessä. Elämällä tällaisessa kaupungissa ei ole mitään yhteyttä maisemaan tai ylipäätänsä maailmaan kaupungin ulkopuolella. Kaupunki ei ota mitenkään huomioon asukkaidensa vaihtelevia toiveita, vain yhteisen hallitsijansa, joka ilmeisesti on, kuten Le Corbusierin tapauksessakin, jonkinlainen arkkitehtidiktaattori.97 Vaikka Hilberseimerin suurkaupunkiutopialla ja Laisaaren lähiömallilla ei sinällänsä olekaan yhteisiä piirteitä, Häringin arvio Hilberseimeristä soveltuu myös Laisaareen. Laisaaren malli voisi toimia maailmassa, jossa ihmiset olisivat pelkästään rationaalisia ja rationaalisuus olisi samaa tehokkuuden ja taloudellisuuden tavoittelua kuin Laisaari olettaa. Malli edellyttää myös suunnittelijadiktaattoria, joka pystyy sijoittamaan asunto- ja teollisuusalueet, kadut ja kaupunkilaiset rationaalisesti oikeille paikoilleen. Laisaari näkee lähes kaiken inhimillisen esteeksi tehokkaan kaupungin suunnittelulle, mutta ”Kaupungit rakennetaan kaikkien kaupunkilaisten yhteisen edun mukaan ja asemakaavatyön logiikka perustuu siihen, että sadan ihmisen hyöty on painavampi kuin kymmenen, ja tuhannen ihmisen hyöty on painavampi kuin sadan jne.”98 Sitä mikä aiheuttaa suurimman hyödyn kaikille kaupunkilaisille ei tietenkään määrää yleinen mielipide tai kunnalliset, poliittiset luottamusmiehet vaan asiantuntijat ja arkkitehtidiktaattorit. Myös Le Corbusierin mielestä kaupunkien suunnittelu oli liian tärkeä asia jätettäväksi kansalaisten tehtäväksi. Hän ihaili Ludvig XIV:ttä, Napoleonia ja Haussmania, miehiä jotka ‘ilman sääliä’ saattoivat tehdä Pariisiin suuria avauksiaan eli aukioita ja bulevardeja. Näiden kaupunkirakentajien toiminta oli hänen mielestään ‘erityinen esimerkki luomisesta’. Le Corbusier 96

Pommer 1988, 20 ja 33-35. Pommer 1988, 18. 98 Laisaari 1952a, 18. 97

37

ihaili asemaa, joka Ludvig XIV:llä oli: tämä saattoi sanoa: ”me haluamme tätä” tai ”tämä tuottaa meille mielihyvää”. Le Corbusier etsi tällaista toimeksiantajaa koko ikänsä, mutta ei koskaan löytänyt. Kun Le Corbusierin Plan Voisin de Paris vuodelta 1925, joka esitti suurimman osan Pariisin historiallista keskustaa hävitettäväksi, sai Pariisin hallintoelimiltä tuomion, Le Corbusier ei Peter Hallin mukaan pystynyt ymmärtämään, miksi häntä kutsuttiin barbaariksi.99 Le Corbusierin kaupunki edellytti kaupungin täydellistä saneerausta tai mieluiten kaupungin rakentamista kokonaan tyhjälle alueelle. Koska liike-elämä on keskittynyt kaupungin keskustaan, keskittyy myös liikenne kaupungin keskustaan, ja tämän takia keskustan katujen tulee olla leveitä. Jo tämä edellyttää vanhojen kaupunkikeskustojen uudelleen rakentamista. Ville contemporainesuunnitelmassa kaupungin keskustan muodostavat 24 pilvenpiirtäjää jotka tarjoavat työpaikat 400 000—600 000 yhteiskunnan eliittiin kuuluvalle. Tällä vyöhykkeellä maapohjasta on rakentamatta 95 %. Tämän ympärillä on asumisvyöhyke. Eliitin asuinalue on rakennettu kuusikerroksisilla taloilla niin, että maapohjasta on vapaana 85 %. Työväestön alueella rakennukset ovat matalia ja vapaata tilaa on 48 %.100 Asunnon koko ja sijainti ilmaisivat hierarkkisesti ihmisen aseman yhteiskunnassa. Yläluokan keskusta-asunnot olivat hotellimaisia palvelutaloja, kun taas alempien luokkien asuinalueiden varustelu oli vaatimattomampaa.101 Kaupunki perustui eri yhteiskuntaluokkien täydelliseen erottamiseen toisistaan.102 Samoin työ ja vapaa-aika erotettiin tarkoin toisistaan.103 Minkäänlainen yksilöllisyys ei kuulunut Le Corbusierin kaupungin asumiseen, asunnot oli massatuotettu massa-asumista varten. Vanhanaikainen ‘koti’ ja siihen liittyvä arkkitehtuuri katoaisi, sillä työvoiman tuli olla liikkuvaa. Tätä edisti se, että asunnot ja niiden Le Corbusierin suunnittelemat sisustukset ja huonekalut olivat samanlaisia kaikkialla. Porvarilliselle eliitille myös kodinhoitopalvelut tarjottiin massatuotettuna.104

La ville Contemporaire-suunnitelman

kaupunki oli tarkoitettu kolmea miljoonaa asukasta varten. Näistä miljoona asuisi itse kaupungissa, ja kaksi miljoonaa asuisi puutarhakaupunkimaisissa satelliittikaupungeissa, joissa oli myös mahdollisuudet aktiiviseen vapaa-ajan käyttöön.105 Kun La ville radieuse valmistui, Le Corbusierin ajattelussa oli tapahtunut muutos. Hän oli menettänyt uskonsa kapitalisteihin, jotka laman aikana eivät enää pystyneet rahoittamaan häntä. 99

Hall 1988, 207. Hall 1988, 208 ja 209. 101 Hurme 1991, 40. 102 Hall 1988, 210. 103 Hurme 1991, 40. 104 Hall 1988, 209. 105 Hurme 1991, 40. 100

38

Nyt hän siirtyi kohti syndikalismia, jonka mukaisesti koko elämä piti suunnitella, ei pelkästään kaupunki. Le Corbusierin mukaan Ranska tarvitsee Isää, samantekevää kuka tämä on. Tässä järjestelmässä suunnitelma määrää kaiken. Suunnitelma on asiantuntijoiden objektiivisesti laatima, ja kansalaiset voivat vaikuttaa vain siihen, kuka hallinnoi suunnitelmaa. Harmonisen kaupungin täytyy ensinnäkin olla sellaisten asiantuntijoiden suunnittelema, jotka ymmärtävät urbanismin tiedettä. Nämä asiantuntijat tekevät suunnittelutyönsä täydellisessä vapaudessa niin, ettei

mikään

ryhmittymä

eivätkä

mitkään

erityisintressit

pääse

vaikuttamaan.

Kun

asiantuntijoiden suunnitelmat ovat valmiit, ne on pantava käytäntöön ilman vastarintaa.106 La ville Radieusen ero La ville contemporaineen verrattuna on se, että nyt kaikki ihmiset kollektivisoidaan yhtälailla. Tässä suunnitelmassa kaikki ihmiset asuvat valtavissa kollektiivisissa asuintaloissa, Unités, joista perhe saa asunnon tilantarpeensa, ei tulotasonsa mukaan. Jokainen on oikeutettu

vain

siihen

tilaminimiin,

joka

turvaa

tehokkaan

olemassaolon.

yhteiskuntaluokkien palvelut, ruuanlaitto, siivous ja lastenhoito kollektivisoidaan.

107

Kaikkien

Muodoltaan

kaupunki eroaa La ville Contemporairesta siinä, että nyt asuntoalue on kaupungin keskustassa ja sen toisella puolella on liikealue ja toisella puolella teollisuusalue.108 La ville Radieusea kehitellessään Le Corbusier vieraili myös Neuvostoliitossa, jossa ryhmä arkkitehtejä, urbanistit, oli kehitellyt samankaltaisia ajatuksia jo 1920-luvulla. Näiden suunnitelmissa haluttiin rakentaa uusia kaupunkeja avoimeen maisemaan niin, että asukkaat sijoitettaisiin suuriin kollektiivisiin asuntoblokkeihin, joissa jokaista yksilöä kohti varattu tila rajoittuisi pelkästään nukkumisen tarvitsemaan tilaan. Ruokailu ja kylpyhuoneet olisivat kollektiivisia, päiväjärjestys alkaisi yhteisherätyksellä ja orkesteri auttaisi illalla nukahtamaan peittämällä toisten kuorsauksen. Le Corbusierin käytännön menestys oli kuitenkin heikko. Neuvostoliitto lopetti yhteistyön hänen kanssaan 1931, kun deurbanistit pääsivät maassa voitolle. Yhteistyö Mussolinin Italian kanssa päättyi muutamaa vuotta myöhemmin, eikä yhteistyö Vichy hallituksen kanssa 1940-luvullakaan tuottanut käytännön tuloksia. 109 Le Corbusierin ja Hilberseimerin suunnitelmat olivat tuttuja suomalaisille arkkitehdeille jo tuoreeltaan. Hilberseimerin suunnitelmaa sovellettiin Turkuun jo vuonna alkuvuodesta 1930, kun Alvar Aalto esitti

Byggmästaren-lehdessä kolme vaihtoehtoa Engelin Turun asemakaavan

sopeuttamiseksi nykyaikaan, puutalokorttelin rakennustilavuutta 6—10 kertaa suuremman rakennusoikeuden

mukaisesti.

Ensimmäinen

esimerkki

oli

Turun

kaupungin

asemakaavakonttorissa E. I. Sutisen johdolla suunniteltu kaava, jossa korttelin jokaiselle tontille 106

Hall 1988, 210. Hall 1988, 210. 108 Hurme 1991, 42. 109 Hall 1988, 211 ja 212. 107

39

tulisi oma rakennuksensa niin, että Engelin kaavan mukaiset korttelin sisäiset palokujat säilyisivät viheralueinen. Lopputulos on korkeita neliön muotoisia taloja ahtaine valopihoineen, rakennusten väliset katutilat jäävät kapeiksi ja pimeiksi. Toinen esimerkki on Sutisen suunnitelma Makasiinitontille, jonka Aalto oli esittänyt jo CIAMin kongressissa. Kolmantena esimerkkinä Aalto esitteli oman suunnitelmansa, jossa korttelin pinta-ala on rakennettu täyteen kaksikerroksisia liikehuoneistoja käsittävällä osalla. Tämän päällä kohoavat L-muotoiset asuntotornit. Aallon suunnitelma on hyvin samantapainen kuin Ludwig Hilberseimerin kaupunkisuunnitelma vuodelta 1924.110 Myös P. E. Blomstedt käytti Hilberseimerin kaupunkisuunnitelmaa esikuvanaan suunnitellessaan korttelin saneeraamista Helsingin Aleksanterinkadun ja Pohjoisesplanadin väliltä. Blomstedt esitti kolme saneerausvaihtoehtoa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa umpikorttelin sisäosat rakennetaan uudestaan kaksikerroksiseksi liiketilaksi, jota halkovat kauppakujat ja parkkeerauskadut. Toinen vaihtoehto on erityisesti Hilberseimerin ehdotuksen mukainen, kaksikerroksisen alaosan päälle on rakennettu kolme 10-kerroksista samansuuntaista lamellia. Kolmannessa vaihtoehdossa kortteli saneerataan avaamalla olemassa olevan rakennusmassan läpi kauppakujia läpi korttelin.111 Tukholman Norrmalmin vanhan kaupunkirakenteen uudistamiskilpailuun Aalto ja Blomstedt tekivät radikaaleimmat saneeraussuunnitelmansa. Aallon ehdotus on Le Corbusier’n Ville Contemporairen ihanteiden mukainen. Aalto olisi purkanut lähes kaikki vanhat rakennukset pois. Alue olisi toteutettu korkein lamelli- tai tornitaloin, osittain 20-30 -kerroksisin rakennuksin, joiden väliin jäisivät viheralueet.112 Blomstedt laati lamellitalosuunnitelmat Tukholman Norrmalmin-kilpailuun (1932-1933) ja Helsingin Siltasaarta varten (1934-1935). Norrmalmin suunnitelmassa hän käsitteli kaupungin city-aluetta samaan tapaan kuin lamelliasuinaluetta. Blomstedt käyttää suunnitelmassaan samaa kapeaa

ja

korkeaa

lamellirakennustyyppiä

kuin

Ludwig

Hilberseimer

1920-luvun

suunnitelmissaan. Standertsköldin mukaan Norrmalm-suunnitelma on Blomstedtin suunnitelmista lähimpänä Hilberseimerin ajatusmaailmaa. Siltasaari-suunnitelma on samantyyppinen kuin Norrmalm-suunnitelmakin, mutta pienimuotoisempi. Blomstedt oli valmis purkamaan kaiken vanhan rakennuskannan uuden avoimen lamellirakentamisen tieltä. Blomstedt oli varannut lamellit joko asuintaloiksi tai liikerakennuksiksi, hän siis piirsi liikekorttelit samalla tavalla kuin asuntoalueet.113

110

Heinonen 1986, 196. Heinonen 1986, 197. 112 Heinonen 1986,198. 113 Standertsköld 1996, 37-39. 111

40

1930-luvulla suurkaupunkisuunnitelmat jäivät Suomessakin paperille ja sota teki niistä lopullisesti epäajankohtaisia. Sodan jälkeen jälleenrakennuksen aikana liikekeskustojen ongelmat olivat tärkeysjärjestyksessä vasta listan lopussa. Tärkeää oli asuttaa karjalaiset, rintamamiehet ja muut sodassa asuntonsa menettäneet. Olavi Paavolaisen suurkaupunki-ihannointi vaihtui Heikki von

Hertzenin

mumfordilaiseen

kaupunkivihamielisyyteen.

Lähiöajattelu

ei

liittynyt

Hilberseimerin tai Le Corbusierin ajatteluun. Suomalaisetkin lähiöt tosin muistuttivat 1960luvulta lähtien heidän suurkaupunkikuviaan, mutta 1940- ja 1950 –luvuilla he eivät olleet ajankohtaisia Suomessa. Kuitenkin Laisaaren 1950-luvun lähiömalli, jossa jokaiselle kaupungin asukkaalle on osoitettu perheen koon, tuloluokan ja työpaikan sijainnin mukaan tietty asunto riippumatta ihmisten vaihtelevista preferensseistä ja jossa ihmisten kaikki muut tavoitteet on alistettu tehokkuudelle, muistuttaa hengeltään enemmän Hilberseimeriä ja Le Corbusieria kuin von Hertzenin ja Meurmanin humaania lähiökäsitystä. Tehokas kaupunki –kirjassa Laisaari on tehnyt jo selkeän pesäeron puutarhakaupunkiin: kirjassa kuvattu tehokas kaupunki on liikenteen ja liike-elämän kaupunki, ja Turun yleiskaavan kaupunki on tehokkaiden lähiöiden kaupunki. Laisaaren

vuonna

1966

ilmestyneessä

tutkimuksessa

Liikekeskusten

liikenteellinen

slummiutuminen ja kaupunkiyksikköjen jakaantumisteoria, joka ilmestyi vuonna 1969 väitöskirjana

Teknillisen

tukkeutumisesta

ja

korkeakoulun

kaupunkiyksikköjen

arkkitehtuuriosastolta jakautumistarpeesta,

nimellä Laisaaren

Liikekeskusten kaupunki

on

amerikkalaistyylinen suurkaupunki, jonka liikenneongelmiin hän pyrkii löytämään ratkaisua. Vaikka Laisaaren käsitys kaupungista ja sen ongelmien ratkaisusta ei 1960-luvun lopulla olekaan täysin sama kuin 1950-luvun alussa tai 1960-luvun alussa, peruslähtökohdat ovat yhä samat. Väitöskirjassaan hän katsoo kaupunkien hajakeskitysteorian lähteneen liikkeelle CIAM:n neljännestä kokouksesta Ateenassa vuonna 1933.114 CIAM:in kokouksessa todettiin Laisaaren mukaan, että jokaiseen asemakaavaan sisältyy neljä tarkoitusta: luoda ihmisille asunnot ja työpaikat sekä virkistys- ja liikennemahdollisuudet. Keskiajalla nämä toiminnot sijoittuivat saman katon alle, mutta myöhemmin kaupungin toiminnot ovat hajonneet haitallisesti. Nykyisten kaupunkien ongelmia ovat muun muassa: 1)Kaupunkien keskustat ovat liian tiheästi rakennetut ja asutut, mikä aiheuttaa auringonvalon puutetta ja viheralueiden vähyyttä. 2)Keskustoissa erilaiset toiminnot ovat sekoittuneet, tonteilla on hyvin erilaisia toimintoja, tontit ovat suuressa määrin yksityisten omistuksessa, mikä tekee ne voimakkaan spekulaation kohteeksi. 114

Laisaari 1969, 19.

41

3)Asunto-, työ, ja virkistysalueet ovat jäsentelemättömät ja sekä toisiinsa, että liikenneväyliin verrattuna

väärin sijoitetut, mistä johtuu mm., että niiden väliset yhteydet ovat pitkät ja

hankalakulkuiset 4)Liikenne on huonosti eristetty asumisesta ja muista toiminnoista, mistä johtuu muun muassa, että melu, pöly ja pakokaasut häiritsevät ja aiheuttavat terveydellistä vahinkoa 5)Katuverkko on jäsentelemätön. Pääkadut ovat liian kapeita ja katuliittymien välit ovat liian lyhyet mikä aiheuttaa että liikennevirrat kulkevat hitaasti.115 CIAM:in Ateenan kokous luetteli myös keinoja kaupungin ongelmien ratkaisemiseksi. Kokouksen päätökset julkaistiin 95 kohtaa käsittävänä asiakirjana, joka sai nimeksi Le charte d’Athénes. Laisaari kirjoittaa, että tätä asiakirjaa pidetään nykyisin asemakaavasuunnittelun ”perustuslakina”.116 Näistä yhdeksästäkymmenestäviidestä kohdasta Laisaari mainitsee seuraavat: —asuntojen ja työpaikkojen väliset etäisyydet on vähennettävä minimiin, kuitenkin siten, että teollisuus sijoitetaan omille alueilleen hyvien liikenneväylien tuntumaan ja eristetään vihervyöhykkeillä asuntoalueista; —kaupunkien keskukset, joista on poistettava tarpeeton asuminen ja jotka on jäsenneltävä eriluonteisiin ryhmiin, on saatava hyvien kulkuyhteyksien avulla yhdistymään asuin- ja teollisuusalueisiin; —liikenneverkko on jäsenneltävä pää-, kokooja- ja paikalliskatuihin ja läpikulkuliikennettä varten on suunniteltava omat väylät.117 Laisaari jatkaa: Ateenan kokouksessa esitettyjen pyrkimysten, joiden tarkoituksena oli aikaansaada järjestetyt funktiot kaaoksen tilalle, voidaan katsoa johtaneen aikaisempien vastaavissa yrityksissä esiintyneiden ideoiden selventymiseen hajakeskitysteoriaksi. Saksalainen Albers mainitsee, että juuri Ateenan kokouksessa puhuttiin ensi kerran kokonaisten kaupunkien jakamisesta erillisiin toiminnallisesti itsenäisiin kaupunkisuunnittelun yksikköihin, ”communities”. Albers on saksankielisessä selostuksessaan tulkinnut ”community” sanan ”Nachbarschafs Einheit” sanaksi, joka merkitsee suomeksi lähiötä.118 Lähiön käsite perustuu Laisaaren mukaan Ateenan ”perustuslain” kohtiin 88 ja 89. Kaupungit on jaettava muun muassa liikenteen paikallistamistarkoituksissa lähiöihin, rajoitettuun kokoon suunniteltuihin asuntoalueisiin, joihin liittyvät muun muassa osto- ja palvelukeskukset, virkistysalueet, koulut ja työpaikat.119

115

Laisaari 1969, 20. Laisaari 1969, 21. 117 Laisaari 1969, 21. 118 Laisaari 1969. 21. 119 Laisaari 1969, 21. 116

42

Kaupungin jakaminen erilaisiin vyöhykkeisiin ei kuitenkaan ollut CIAM:in keksintöä. Myös kaupungin hajakeskittämisellä oli 1930-luvulla jo pitkät perinteet, ainakin teoriassa. Kaupungin jakaminen vyöhykkeisiin oli alkanut 1800-luvun loppupuolella Saksassa ja Yhdysvalloissa. Tayloristisen

tehokkuusajattelun

nousun

myötä

pyrkimys

jakaa

kaupunkitila

tarkoin

toiminnaltaan rajattuihin vyöhykkeisiin levisi ympäri maailmaa 1900-luvun alussa. Asuminen, teollisuus, kauppa ja luonto saivat kaikki omat vyöhykkeensä, jolloin jokainen alue pystyttiin suunnittelemaan tehokkaammin ja paremmin tarkoitustaan varten. Asuinvyöhykkeet voitiin jakaa pien- ja kerrostaloalueisiin, suuri- ja pienituloisten alueisiin, lapsiperheiden ja lapsettomien alueisiin ja niin edelleen. Toimintojen eriyttäminen lisäsi tehokkuutta. Turha liikenne väheni kaupungissa, ja vyöhykkeistämisellä pystyttiin nostamaan maan ja kiinteistöjen arvoa. 120 Kaupungin hajakeskittämisen juuret ulottuvat ainakin Ebenezer Howardin puutarhakaupunkiin asti. Se, että Laisaari ottaa oman lähiösuunnittelunsa historialliseksi lähtökohdaksi mieluummin CIAM:in modernismin kuin Howardin puutarhakaupungin, on mielestäni kuvaavaa Laisaaren ajattelussa. Laisaari ei halunnut tunnustaa sellaista lähiösuunnittelun historiaa joka johtaisi puutarhakaupunkiin,

joka

oli

Laisaaren

mukaan

ei-funktionalististen

arkkitehtien

ja

suunnittelijoiden, kuten Mumford, Aalto ja von Hertzen, esikuva inhimilliselle asuinyhteisölle.

3.2. Minimiasunto

Laisaaren kaupunkisuunnittelu perustuu tilastollisen materiaalin analysointiin ja matemaattisiin ennustuksiin tulevaisuudesta. Turun yleiskaavassa Laisaari kirjoittaa, että yleiskaavan laadinta lähtee liikkeelle väkiluvun kehityksen arvioinnista, joka perustuu koko maan ja paikkakunnan väkilukujen kehitykseen ja erilaisiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Seuraavaksi laaditaan selvitys alueen nykyisistä ja tulevista elinkeinoista ja siitä, miten väkiluku jakautuu eri elinkeinoihin.

Kolmanneksi

laaditaan

liikennelaskelmiin

perustuva

selvitys

liikenteen

kehityksestä. Neljänneksi selvitetään työpaikat, niiden kehitys ja tuleva tilantarve. Viidenneksi selvitetään asuntojen ja asuntoalueiden tarve. Lopuksi selvitetään yleisten rakennusten ja yleisten alueiden sijoitus ja tilantarve ja kaupungin kokonaistilantarve, sähkön ja veden tarve, viemäröinti, kaupungin

rahantarve

kaavojen

toteutusta

varten,

kaupungin

kasvutarve

ja

kasvun

rajoittamiskysymykset.121 Asunto- ja asuntoaluesuunnittelu alkaa perhetyyppien selvittämisellä. Tämän jälkeen tutkitaan asumistiheyttä ja sen kehitystä. Asumistiheys on riippuvainen perhetyypistä ja käytettävistä 120 121

Relph 1987, 67-69. Laisaari 1952a, 24.

43

tuloista. Kun tunnetaan kaupungin perhetyyppijakauma ja asumistiheys, voidaan selvittää minkälaisia asuntotyyppejä eri perhetyypit ja tuloluokat voivat maksaa. Kun tiedetään minkälaisia asuntoja tarvitaan, voidaan tutkia minkälaisiin rakennuksiin nämä asunnot tulee sijoittaa. Rakennustyyppi taas määrää tonttityypin. Tontit ryhmitellään tonttiryhmiksi, jotka muodostavat pienimmän asemakaavayksikön. Näistä ryhmistä muodostetaan sitten asumasoluja, asumalähiöitä, asumakuntia ja lopulta koko kaupunki. Kun tämä selvitys on tehty ja tunnetaan erilaisten rakennusten tarve ja kaupungin nykyinen asuntokanta, voidaan tehdä suunnitelma, kuinka monta ja minkälaista rakennusta tulisi minnekin rakentaa.122 Laisaari laski ruokakuntien määrät ja niiden ennusteen sukupolven päästä.123

Ruokakunnan

%

koko

ruokakunnista

1 2 3 4 5 6 7 tai yli

31 24 23 13 6 2 1

% väkiluvusta

12,4 19,2 27,5 20,8 12 4,8 3,3

% ruokakunnista

%

väkiluvusta

1970-luvulla

1970-luvulla

35 26 21 12 4 1,5 0,5

15,3 22,4 27,2 20,8 8,7 3,9 1,7

Laisaari laskee asumistiheyden ”nykyisen teoreettisen minimin”: Teorian mukaan pidetään pienimpänä 1 hengen asuntona 20m2 suuruista huoneistoa. 2 hengen asunnon tulee olla pinta-alaltaan n.30m2, 3 hengen 38m2, 4 hengen 45m2 jne. Henkeä kohti on siis laskettava 11-20m2, keskimäärin 14m2, mikä vastaa huomattavasti korkeampaa vaatimusta kuin v.1938 todellisuus. Teoreettista huonetta kohti saadaan tämän mukaan 1.5 henkeä. - Tavoite on saavutettavissa kenties sukupolven kuluttua, ei missään tapauksessa aikaisemmin.124 Laisaaren minimieksistenssiasunto poikkesi siitä ideaalista, joka Suomessa oli vallalla. 1920luvulla ja 1930-luvun alussa Euroopassa pyrittiin kehittämään minimieksistenssiasuntoja. Le Corbusier, Hannes Meyer, Hilberseimer ja neuvostoliittolaiset konstruktivistit lähtivät siitä oletuksesta, että perhe ja koti perinteisessä ja porvarillisessa merkityksessään tulevat kokonaan häviämään uudessa yhteiskunnassa. Suomessa menestyivät kuitenkin niin 1930-luvulla kuin sotien jälkeenkin paremmin ne ajatukset, jotka korostivat kodin merkitystä. 1930-luvun talouskriisien aikana syntyvyys aleni Suomessakin, mikä herätti huolestusta. Gunnar Modeen arvioi vuonna 1934, että Suomen väkiluku ei koskaan saavuta neljän miljoonan rajaa ja että 122

Laisaari 1952a, 94 ja 95. Laisaari 1952a 96. 124 Laisaari 1952a, 97. 123

44

väkiluku alkaisi laskea vuosien 1970—1975 paikkeilla. Sosiaalipolitiikassa lapset alettiin käsittää voimavarana, johon kansallinen edistys ja hyvinvointi perustui. Yhteiskunnan oma vastainen menestys edellytti tehokasta lastensuojelua. Asuntopolitiikan perusteluissa väestöpolitiikka korostui.

Kaupunki

koettiin

väestöpoliittisesti

vaaralliseksi.

Omakotiaatteella

ja

puutarhakaupungeilla ajettiin väestöpoliittisia tavoitteita.125 Kaupunkien talouskomitea katsoi vuonna 1939, että kohtuuvuokraisten perheasuntojen tuottaminen ilman julkista tukea oli mahdotonta. Syntyvyyden laskuun oli vaikuttanut se, että lapsiluku määritteli perheen elintason. Suuriperheisten asumisahtauden poistamista pidettiin tärkeämpänä kuin varustetason kohentumista. Asunnon ahtaus vaaransi asukkaiden fyysisen ja psyykkisen kehityksen. Lapsille haluttiin turvata hygieeninen ja siveellisesti turvallinen koti.126 Pelkkä asunnon terveellisyys ei riittänyt, asunnon piti olla ennenkaikkea koti. Eino Kuusi kirjoitti vuonna 1931: Kyetäkseen kasvattamaan perheen jäsenissä sitä tervettä, puhdasta ja voimaksta kodin henkeä, joka kodin ulkopuolella toimittaessa muodostuu laatuaan parhaaksi ja pysyvintä rakentavaksi kansalaishengeksi. Sillä koti tekee ihmisen, mutta ihminen tekee yhteiskunnan… ja se suoja ja tuki, jonka oma perustama ja ylläpitämä koti antaa ja se vastuuntunne, jonka se miehessä ja naisessa herättää on heille ja heidän ulospäin kääntyvälle toiminnalleen yhteiskunnassa erinomaisen suuriarvoista.127 Kun modernistit katsoivat, että länsimainen kulttuuri on siirtynyt nomadistiseen vaiheeseen, missä ihmiset vaeltavat työpaikkojen ja muiden virikkeiden mukana paikasta toiseen, kodin puolustajille tarkoitus oli päinvastainen. Eino Kuusi kirjoitti vuonna 1931, että kodin vähimmäisvaatimus oli olla eristetty ulkopuolisilta ja heidän asiattomilta silmäyksiltään suojattu. Asunnon tuli olla vakituinen niin, ettei ihminen joudu muuttamaan kaiken aikaa ja tuntemaan olevansa kulkusalla, vakituista paikkaa vailla.128 Haluttiin kehittää huokeita, mutta silti tyydyttäviä perheasuntotyyppejä. Asuntokomitea, jonka työssä näkyivät asuntoreformiyhdistyksen antamat vaikutteet, kiinnitti erityistä huomiota asuntosuunnitteluun. Se lanseerasi osaltaan modernin perheasunnon mallia. Komitea teetätti arkkitehdeillä mallipiirustuksia. Suuriperheisille tarjottiin kolmikerroksisia lamellitaloja jotka funktionalismin hengessä tuli rakentaa avoimen rakennustavan mukaan. Lapsille tuli järjestää leikkipaikat.

Komitea

tyyppipiirustuksia. 125

129

Juntto 1990, 166 ja 167. Juntto 1990, 167. 127 Juntto 1990, 170. 128 Juntto 1990, 170. 129 Juntto 1990, 167. 126

suositteli

myös

tehdasmaisesti

valmistettavia

omakotitaloja

ja

45

Funktionalismi pyrki suunnittelemaan kaikille sopivia asuntoja perustanaan universaalit toiminnat. Yhteiskuntaluokan sijaan perheen koosta ja tuloista tuli suunnitteluperuste. Eri perhetyypeille, tuloluokille ja ikäryhmille suunniteltiin omat asuntotyypit. Demokratia ja tasaarvoistuminen merkitsi sitä, että ahtaasti asuneet saivat lisää tilaa kun taas keskiluokan tilat supistuivat. Aiemman työväestön hellahuoneen ja porvariston monihuoneisen edustusasunnon sijaan oli tarkoitus luoda kaikille sopiva perheasunto.130 Englannissa oli jo 1800-luvulla yleistynyt käsitys, että perheasunnossa pitää olla vähintään kolme makuuhuonetta eli makuuhuone erikseen vanhemmille, pojille ja tytöille. Ihanne toteutettiin mm. varhaisessa puutarha-ihannekaupungissa Port Sunlightissa vuonna 1888. Badenin asunnontarkastuslaissa vuodelta 1907 todettiin perheasunnon vähimmäksi sallituksi suuruudeksi eri makuuhuone avioparille ja heidän 12 vuotta nuoremmille lapsilleen sekä eri makuuhuoneet 12 vuotta täyttäneille pojille ja tytöille.131 Suomessa Eino Kuusi määritteli vuonna 1931 perheasunnon minimikooksi Badenin asuntolain mukaisesti kaksi makuuhuonetta ja keittiön. Olohuoneen Kuusi oli jättänyt pois minimiasunnosta.132 Alvar Aalto katsoi vuonna 1931, että miniminä on käsitettävä ”sosiaalisen positiviteetin täydet vaatimukset

täyttävää

minimiä

ei

vain

hengissä

säilymistä”. 133

Pienasuntojen

rationalisointinäyttelyyn vuonna 1931 Aalto suunnitteli asunnon 4—5 hengen perhettä varten. Asunnon koko oli noin 50—60 m2 eli sama kuin Frankfurtin Die Wohnung für das Existenzminimum -näyttelyssä vuonna 1929 yleensä katsottiin keskimääräiseksi pienasunnon kooksi. Aallon suunnittelemaan asuntoon kuului yhdistetty arkihuone-ruokailutila, kaksi keskenään samankokoista makuuhuonetta ja keittiö. Kylpyhuonetta piirustuksissa ei esitetty.134 Vuoden 1939 asuntokomitea katsoi, että minimikokoinen perheasunto on kooltaan kolme huonetta ja keittiö. Vuonna 1940 Perheasuntoavustusten ehtona oli, että hakija asuu kahden huoneen ja keittiön minimiasunnossa.135 Asuntokomitea suositteli vuonna 1939 suurperheille kolmen huoneen ja keittiön suuruista asuntoa, jonka pinta-ala olisi 61 m2. Jotta asunnossa voitaisiin

taata

kaikille

yksityisyys,

pieneen

neliömäärään

pyrittiin

mahduttamaan

mahdollisimman monta huonetta. Kuitenkin vuokra normiasunnossa olisi vienyt 1930-luvun lopulla 42% teollisuustyöntekijän palkasta.136 130

Saarikangas 1993, 219—228. Juntto 1990, 171. 132 Juntto 1990, 171. 133 Juntto 1990, 176. 134 Heinonen 1986, 90. 135 Juntto 1990, 338. 136 Juntto 1990, 169. 131

46

Vuosisadan vaihteessa, jolloin asukkijärjestelmä oli Suomessa yleinen, asuntoreformistit kauhistelivat vieraiden asumista samassa huoneessa perheen kanssa. Funktionalismin kaudella 1930-luvulla yksityisyyden rajat siirrettiin perheen sisälle. Kuusi totesi, että liian pienessä asunnossa ei voida säilyttää häveliäisyyttä ja erottaa yöksi eri sukupuolia toisistaan ja vanhempia varttuneemmassa iässä olevista lapsistaan. Liian ahdas asunto muodostuu vain suojapaikaksi, pahan sään yösijaksi, ja vapaa-aika vietetään muualla.137 1940-luvulla huoli asuntokurjuuden vaikutuksesta Suomen väkilukuun sai sai uutta voimaa. Talvisodan rauhanteon päivänä ulkoministeri Väinö Tanner sanoi radiopuheessaan: ”Meidän ainoa vikamme oli, että meitä oli liian vähän”.

Vuonna 1942 vuotta aiemmin perustettu

Väestöliitto katsoi, että Suomen väkiluvun pysyminen edes silloisella tasolla edellyttäisi keskimäärin neljää lasta jokaiseen perheeseen. Ihanneperhe olisi kuusilapsinen. Väestöliitto ajoi tiukkaa määrällistä väestöpolitiikkaa. Haluttiin poistaa ”aatteelliset edellytykset lapsirajoituksen jatkuvalta leviämiseltä ja saada aikaan ihmisissä mielenmuutos suhteessa kotiin, lapsiin ja perheeseen.” Kotien ja koulujen tuli istuttaa nuorten mieliin sellainen kuva kodista ja perheestä, että jokainen nuori elämänuraansa suunnitellessaan sisällyttää siihen ilman muuta avioliiiton ja riittävän lapsiluvun.138 Kun sotien jälkeen asuntorakentaminen vihdoin pääsi käyntiin, ihanteeksi tuli omistusasunto luonnon keskellä, maaseudulla tai kaupungin laidalla lähiössä — asumistapa, jonka katsottiin parhaiten edistävän väestöpoliittisia tavoitteita. Perheiden tuloja ja vuokranmaksukykyä arvioidessaan Laisaari päätyy seuraavaan tulokseen: ”Pienituloisten perheiden on asuttava mitä halvimmin rakennetuissa puutaloissa.”: Perheen koko 1 henkilö 2 henkilöä 3 henkilöä 4 henkilöä 5 henkilöä suuremmat

Asunnon koko huoneiden määrä Yksinäisten pienituloisten ei kannata pitää lainkaan erillistä asuntoa 20,5m2 1 huone ja keittokaappi 2 26m 1 huone ja keittokomero 30m2 1 huone ja keittokomero 38m2 2 huonetta ja keittokomero 2 44m 2 huonetta ja keittokomero

perheet Keskituloiset voivat asua teoreettisen minimin kokoisessa asunnossa kivitalossa : Perheen koko 1 henkilö

137 138

Juntto 1990, 171 ja 172. Juntto 1990, 197.

Asunnon koko 20,5m2

Huoneiden määrä 1 huone ja keittokaappi

47

29,5m2 38m2 44m2 52m2 60m2

2 henkilö 3 henkilöä 4 henkilöä 5 henkilöä suuremmat perheet

1 huone ja keittokomero 2 huonetta ja keittokomero 2 huonetta ja keittokomero 3 huonetta ja keittokomero 3 huonetta ja keittiö

Suurituloiset voivat asua ”korkeaa luokkaa olevissa kivirakennuksissa ja asunnoissa, joita nykyisin pidetään yleisesti kaikille suotavina”: Perheen koko 1 henkilö: 2 henkilöä: 3 henkilöä: 4 henkilöä: 5 henkilöä: 6 henkilöä:

Asunnonkoko 29,5m2 44m2 56m2 66m2 77m2 90m2

Huoneiden määrä 1 huone ja keittokomero 2 huonetta ja keittokomero 3 huonetta ja keittokomero 3 huonetta, keittiö ja palvelijan huone 4 huonetta, keittiö ja palvelijan huone 5 huonetta, keittiö ja palvelijan huone139

Kun Laisaari katsoo, että 40 % kaupunkilaisista kuuluu pienituloisiin, toiset 40 % keskituloisiin ja 20 % suurituloisiin, ja toisaalta tiedetään kaupungin ruokakuntajakauma ja vuokranmaksukyky, voidaan laskea montako minkäkinlaista asuntoa kaupungissa tarvitaan.140 Kun taulukkoa perhetyyppien tarvitsemista asunnoista vertaa käsityksiin perheasunnon minimikoosta, voi nähdä, että Laisaaren mallissa kaikki pienituloiset perhetyypit joutuvat asumaan alle 50 m2 suuruisissa asunnoissa, mitä oli 1930-luvulla pidetty perheasunnon minimikokona. Keskituloisista perheistä kolmelapsiset ja sitä suuremmat perheet saivat yli 50 m2 suuruisen asunnon. Suurituloisissa perheissä kaikki lapsiperheet pystyivät kustantamaan minimiasunnon. Kirsi Saarikankaan tutkimus Model Houses for Model Families käsittelee niitä ideologioita, jotka vaikuttivat suomalaisen sodan jälkeisen asunnon muotoutumiseen. Saarikankaan mukaan asunnon pohjakaavan

avulla

pystyttiin

vahvistamaan

ja

muuttamaan

perheen sukupuolirooleja

yhteiskunnan perhepolitiikan mukaisiksi.141 Laisaari ei kirjoita mitään siitä, millaisia perheiden tulisi olla ja miten asunnot tulisi suunnitella. 1920-luvun radikaalit intellektuellit, niin posthumanistiset arkkitehdit, Le Corbusier, venäläiset konstruktivistit kuin Jallinojan hedonistitkin olivat olleet perhevihamielisiä. Porvarillinen perhe instituutiona tulee häviämään, samoin koti. Yksilöt vaeltavat nomadien lailla kaupunkien

139

Laisaari 1952a, 99. Laisaari 1952a, 99. 141 Saarikangas 1993, passim. 140

48

standardiasunnoita toiseen. Kun ihminen solmii liiton ja hankkii lapsia, hankitaan standardihuone lisää, kun liitto purkaantuu, turhasta huoneesta luovutaan. On ilmeistä, että Laisaari ei kannattanut näin jyrkkää näkemystä, mutta toisaalta hän ei myöskään lähtenyt sosiaalipoliittisesta näkökulmasta, mikä vaati asuntoja, jotka kannustavat ihmisiä perustamaan runsaslapsisia perheitä. Laisaari luki tilastoja, jotka kertoivat perhekokojen pienenemisestä, yksineläjien määrän kasvusta ja lapsiluvun pienenemisestä. Hän suunnitteli kaupunkia tällaiselle yhteiskunnalle. Kaupunkisuunnittelijana Laisaarelle asunnot olivat pelkästään neliö- ja kuutiometrejä, joiden rakentaminen maksoi tietyn määrän rahaa.

4. Laisaaren lähiöjärjestelmä 4.1. Laisaaren lähiöjärjestelmän taustatekijöitä

Vaikka Laisaaren ajattelu saattoikin poiketa monien muiden arkkitehtien arkkitehtuuriajattelusta, Laisaaren tekemien opintomatkojen kohteet eivät kuitenkaan poikenneet siitä millaisia matkoja ajan muut, ehkä pehmeämmän modernismin kannattajat tekivät. Laisaari teki opintomatkoja Ruotsiin vuosina 1938, 1939, 1950 ja 1952, Englantiin vuonna 1948, Norjaan 1951, Ranskaan 1952 ja Tanskaan vuonna 1954.142 Matkakohteet olivat varsin tyypillisiä ajan arkkitehdeille. Vaikka minulla ei olekaan käsitystä siitä, mihin kohteisiin Laisaari matkoillaan tutustui, niin matkakohteista Ruotsi, Tanska ja Englanti olivat hyvin keskeisesti esillä 1950-luvulla juuri asuntopolitiikan ja lähiösuunnittelun kysymyksissä.143 Otto-Iivari Meurman on todennut lähiökäsityksensä tärkeimmiksi taustahahmoiksi Patric Abercrombien, Otto Danneskiold-Samsøen sekä Maxwell Fryn ja Thomas Sharpin. 144 Danneskiold-Samsøe

oli

julkaissut

vuonna

1945

Ruotsissa

kirjan

Nutida

engelsk

samhällsplanering, joka käsitteli ajankohtaisia suunnitteluongelmia ja niiden ratkaisuja Englannissa. Kirjassa on lähiölle omistettu erillinen luku, jossa lähiöhierarkia esitetään lähinnä Patrick Abercrombien ja J.H. Forshaw’n County of London Planissa olevassa muodossa. Kirja sisälsi myös lyhyet selostukset County of London Planista sekä MARS-suunnitelmasta.145 Le Corbusierin ajattelu saapui Britanniaan 1930-luvulla, jolloin perustettiin MARS-ryhmä, mutta 1930-luvulla sen vaikutus jäi vielä vähäiseksi, koska kerrostaloasuminen koettiin Britanniassa 142

Suomen korkeakouluinsinöörit ja arkkitehdit 1956, 417. Nikula 1994, 81. 144 Hurme 1991, 80. 145 Hurme 1991, 58. 143

49

huonoksi tavaksi asua.146 MARS-suunnitelma oli yhteydessä CIAMin kaupunkisuunnitteluun ja Le Corbusierin kaupunkisuunnitelmiin.147 Meurman esitteli Arkkitehtilehdessä vuonna 1946 Maxwell Fryn kirjaa Fine Building, jossa Fry esittelee MARS-ryhmän suunnitelmaa. Meurman torjui

MARS-ryhmän

standardisoituun

tehokkaaseen

kerrostaloasutukseen

perustuvan

kaupunkisuunnittelun periaatteet ”aivan liiallisena asukkaiden sullomisena”, minkä hän katsoi tekevän asukkaista ”täydellisiä laumaihmisiä”.148 Asemakaavaopin näköispainoksen esipuheessa vuonna 1982 Meurman ilmoittaa kirjoittaneensa teoksen jo vuonna 1943, mutta sota-ajan takia kirjapaino sai teoksen julkaistua vasta vuonna 1947. Tämän takia kirjan teksti ei puhu mitään Abercormbien, Forshaw’n tai MARS-ryhmän suunnitelmista sodan aikana ja heti sodan jälkeen. Kirjan kuvitukseen on kuitenkin päässyt jo Danneskiold-Samsøen kirjassa vuonna 1945 esiintynyt, alun perin County of London Planissa esiintynyt lähiön kaavio vuodelta 1943. Lähiöajattelun omaksumisessa Suomeen ehkä näkyvimmät hahmot olivat Otto-Iivari Meurman ja Heikki von Hertzen. Meurman valittiin Teknillisen korkeakoulun asemakaavaopin opettajaksi vuonna 1940 ja vuonna 1947 valmistui hänen oppikirjaksi laatimansa teos, Asemakaavaoppi. Kirja oli ainoa modernin kaupunkisuunnittelun alaan kuuluva suomenkielinen esitys, joten sen merkitys Suomessa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla oli huomattava. Asemakaavaopin luvussa ”Nykyaikaisen asemakaavaopin kehitystaipaleilta” Meurman tuo laajasti esiin puutarhakaupunkiaatteen, jonka ensimmäisiksi esimerkeiksi hän mainitsee Bournvillen ja Port Sunlightin, kaksi teollisuusjohtajien rakennuttamaa pientä mallikylää. Keskeisinä hahmoina Meurman nostaa esiin Ebenezer Howardin ja Raymond Unwinin. Uudempina puutarhakaupunkeina kirjassa mainitaan muun muassa Radburn ja Greenbelt Yhdysvalloista, ja suomalaisista puutarhakaupungeista mainitaan Kulosaari, Käpylä ja Eliel Saarisen Munkkiniemi. Kaiken kaikkiaan puutarhakaupunkeja käsittelevä osuus on seitsemän sivua pitkä ja sisältää runsaasti kuvitusta.149 Toinen vaikutusvaltainen kirja sodan jälkeen oli Heikki von Hertzenin Koti vaiko kasarmi lapsillemme, jonka esimerkkien valinnassa oli Meurman ollut apuna. Kirja propagoi puutarhakaupunkihenkisen

lähiön

puolesta

esittäen

sen

ratkaisuksi

ajankohtaisiin

väestöpoliittisiin ja sosiaalipoliittisiin kysymyksiin ja ongelmiin. Kirjassa Heikki von Hertzen esitteli aukeaman laajuisesti yhdysvaltalaista asuntoaluerakentamista esimerkkeinä Radburn ja 146

Hall 1988, 219. Hurme 1991, 23. 148 Hankonen 1994, 104.. 149 Meurman 1982, 59-65. 147

50

Greenbelt

Marylandin

osavaltiossa.

Von

Hertzen

kirjoitti,

että

Yhdysvaltojen

puistovyöhykekaupungit ovat muodostumassa nykyaikaisen kaupunginsuunnittelun yleispäteviksi malliesimerkeiksi. Ihanteellisessa amerikkalaisessa mallissa uusia asuntoalueita ei rakennettu entisten, purettujen slummien paikoille alueille, joilla oli liikaa katuja ja korkeat tontin hinnat. Sen sijaan rakennettiin kokonaan uusia kaupunkeja vanhan asutuksen ulkopuolelle paikkoihin, missä suunnittelu voitiin aloittaa kokonaan alusta ja luoda näin ihanneyhdyskuntia.150 Meurmanin asemakaavaoppi ilmestyi vuonna 1947. Laisaaren Lahden yleiskaava, jossa ei käytetty vielä lähiörakennetta valmistui 1946. Turun yleiskaava valmistui vuonna 1952, ja siinä Laisaaren lähiöjärjestelmä on saanut jo selvästi Meurmanin mallista poikkeavan muodon. Löysikö Laisaari lähiön Meurmanin tai Danneskiold-Samsøen kautta vai jotain muuta kautta? Joka tapauksessa Laisaaren mallissa on piirteitä useimmista lähiön kehittymisen kannalta keskeisistä lähteistä. Keskeisiä piirteitä Laisaaren lähiömallissa ovat sen johdonmukainen systematiikka ja toisaalta sen Hilberseimerin kalanruotomallin mukainen ulkoasu.

Kuva 1: Hilberseimerin kaupunkiyksikön kaava. (Hurme 1990, 51.) Vertaan Laisaaren lähiömallia Ludwig Hilberseimerin kalanruotomalliin, jonka hän kehitti vuosina 1931—1934, mutta jatkoi sen kehittelyä vielä 1950-luvulla Yhdysvalloissa. Hilberseimer 150

Von Hertzen 1946, 62.

51

ei käytä asumalähiöterminologiaa, mutta periaatteessa kalanruoto toimii kuin asumalähiö, vaikka sitä ei olekaan laadittu lähiöopin mukaisesti. Laisaari ei mainitse missään tekstissään Hilberseimeriä, kuten ei ketään muutakaan, oman mallinsa esikuvaksi. Kun Hilberseimerin malli oli saanut vaikutteita ainakin Arturo Soria y Matan lineaarikaupungista, Howardin puutarhakaupungista ja sen amerikkalaisesta sovellutuksesta Radburnista, Frank Lloyd Wrightin Broadacre Citystä ja Tony Garnierin Cité Industriellesta,151 on mahdollista, että Laisaari on päätynyt hilberseimeriläiseen malliin pelkästään samoja esikuvia tutkimalla. Toisaalta hän on voinut saada vaikutteita suunnitelmista, kuten MARS-suunnitelma, jotka olivat taas saaneet vaikutteita Hilberseimeriltä. Vaikka Hochhausstadt-suunnitelman aikaan Hilberseimer olikin sitä mieltä, että tärkein edellytys uudelle kaupunkikaavalle on ns. yhdenperheentalon katoaminen, jo 1920-luvun lopulla pientalo tulee uudelleen hänen kaupunkisuunnitteluunsa. Vuonna 1927 Hilberseimer kirjoittaa, että tulevaisuudessa pientalo tulee olemaan sekä pakopaikka kaupungin työstä että paikka kasvattaa lapsia.

Vain

yksinasujat

ja

lapsettomat

pariskunnat

voivat

asua

kaupunkikeskustan

asuinkerrostaloissa, jotka ovat mieluiten hotellin kaltaisia kollektiivisine palveluineen. Ja kun lapsiperheiden yhdenperheentalot ryhmitellään tiiviiksi ja suuriksi kokonaisuuksiksi puistoihin, kaikki kasvatusinstituutiot on sijoitettava uudelleen lähelle lapsia. Yhdistelmää, jossa yhdenperheentalot lapsiperheitä varten liitetään yksinasujien yhteisasuntoloihin, olivat esittäneet venäläiset arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat vallankumouksen jälkeen, esimerkiksi Konstantin Melnikov vuonna 1922—1923 kilpailussa työläiskortteleiksi Moskovaan. 152 1920-luvun

lopulla

ja

1930-luvun

alussa

modernistien

ote

ylipäätänsäkin

pehmeni.

Hilberseimerin kaupunkimalleihin tuli rivitaloja ja yhdenperheentaloja, ja asuinkerrostalot mataloituivat kymmenkerroksisiksi. Modernisteilla oli vaikeuksia osoittaa ihmisille, joille kerrostalo merkitsi 1800-luvun lopun vuokrakasarmia, että korkea kerrostalo voi olla hyvä uudenaikainen asumismuoto. Samaan aikaan puutarhakaupungin kannattajat vaativat työläisille omaa taloa ja puutarhaa. 1930-luvun vaihteessa Gropius suositti yhdenperheentaloa hyvätuloisille lapsiperheille ja kerrostaloasuntoa liikkuvalle työväenluokalle.153 Lähiöjärjestelmä ei kuitenkaan syntynyt poistamaan turhaa liikennettä vaan rakenteistamaan uudelleen autoliikenteen hajottamaa kaupunkitilaa. 1900-luvun alussa pohdittiin usealla taholla koulun ja sitä ympäröivän yhteisön suhdetta. Tuntui tuhlaukselta, että koulut seisoivat tyhjillään illat ja viikonloput. Toisaalta pienten lasten pääseminen kaukana sijaitseviin kouluihin oli 151

Spaeth 1988, 60 ja Pommer 1988, 43. Pommer 1988, 40. 153 Pommer 1988, 41-42. 152

52

ongelmallista. Noin vuonna 1910 Clarence Perry esitti, että koulu pihoineen otettaisiin asuinyhteisön suunnittelussa keskeiselle sijalle. Koulu oli ollut keskeinen rakennus jo Howardin puutarhakaupungissa, missä jokaisen puutarhakaupungin kuudenneksen rakentaminen aloitettiin koulusta, joka alkuun toimi myös yleisenä kulttuurilaitoksena ja jopa kirkkona. Perry katsoi, että pisin matka minkä pieni lapsi voi kulkea kouluun on neljännesmaili. Neljännesmailin säteellä koulusta oleva alue muodostaa siis yksikön, ”neighbourhood unit” eli lähiö, kuten termi myöhemmin suomennettiin.154 Ensimmäisen kerran Perryn mallia sovellettiin Forest Hillsissä. Siellä huomattiin, että kun lähiön alueelle saataisiin tarvittava määrä kaupallista ja sosiaalista toimintaa ja asuintiheydeksi noin 30 asukasta eekkerillä (4046.86 m²), lähiön väkiluvuksi saadaan noin viisi tuhatta ihmistä.155 Perryn perustelut lähiölle olivat enimmäkseen sosiaalisia, mutta myös poliittisia ja moraalisia. Hänen mukaansa anonyymin massayhdyskunnan muodostuminen tuli estää ja jäsentää olemassa olevat kaupunginosat toimiviksi yksiköiksi. 156 Perryn lähiön periaatteet ovat: 1. Koko. Lähiön tuli tarjota asunnot ala-asteen koulun edellyttämälle väestömärälle. Lähiön pinta-ala riippui asumistiheydestä, eli siitä rakennetaanko alue rivitaloina vai kerrostaloasuntoina. 2. Rajat. Lähiön tuli kaikilta sivuiltaan rajautua ohikulkuliikenteelle soveltuviin katuihin. 3. Virkistysalueet (open spaces). Lähiön tuli tarjota sen väestön tarpeita vastaava pienten puistojen ja muiden virkistysalueiden järjestelmä. Avointa tilaa tuli olla noin kymmenen prosenttia alueen pinta-alasta. 4. Instituutioiden sijainti. Koulun ja muiden sellaisten instituutioiden, joiden toimialueen rajat olivat samat kuin lähiön rajat, tuli sijaita sopivasti alueen keskipisteen tai keskeisesti sijaitsevan puiston ympärillä. 5. Kaupalliset palvelut. Vähintään yksi väestön tarpeita vastaava myymäläalue tuli sijoittaa alueen rajalle, liikenteen solmukohtaan, jossa liikemahdollisuudet ovat parhaat, ja viereiseen lähiöön liittyen. 6. Sisäinen katujärjestelmä. Jokainen katu tuli mitoittaa sen todennäköistä liikennemäärää varten. Katuverkon tuli kokonaisuutena helpottaa lähiön sisäistä liikennettä ja vaikeuttaa läpikulkuliikennettä.157 Perryn lähiön sydämen muodostavat julkiset palvelut, joiden muodostamaan lähiön keskustaan saattoi kuulua myös puisto. Kaupalliset palvelut oli sijoitettu sivummalle. Keskeinen ero Howardin puutarhakaupunkiin on se, että kun puutarhakaupunki on oma itsenäinen yksikkönsä, joka on julkisten liikenneyhteyksien päässä emokaupungista, niin lähiö oli osa jatkuvaa kaupunkirakennetta. Työpaikkoja lähiössä oli vain omaa palvelutarvetta varten.158

154

Relph 1987, 62 ja 63. Relph 1987, 63. 156 Hurme 1991, 33-35. 157 Hurme 1991, 33-35 ja Relph 1987, 63. 158 Hurme 1991, 35. 155

53

Suomalaisen lähiörakentamisen kannalta Perry on tuntematon taustavaikuttaja. Edes Meurman ei Asemakaavaoppia kirjoittaessaan tuntenut Perryn ajatuksia. Kuitenkin Radburn (1928—), jonka suunnitteluun Perry oli osallistunut, oli mukana esimerkillisenä puutarhakaupunkina niin Asemakaavaopissa kuin Hertzenin Koti vaiko kasarmi lapsillemme -kirjassa.159 Clarence Steinin vuonna 1928 laatima Radburnin kaava yhdisti puutarhakaupungin ja asumalähiön suunnitteluperiaatteet. Kun puutarhakaupunki sai Englannissa vuosisadan alussa muotonsa, auto ei ollut minkäänlainen ongelma eurooppalaisessa kaupungissa. Asumalähiötään kehittäessään Perry oli miettinyt autoliikenteen ja jalankulkijoiden välistä suhdetta pystymättä kuitenkaan ratkaisemaan ongelmaa. Clarence Stein ratkaisi ongelman erottamalla autoliikenteen ja jalankulkijat toisistaan. Radburn on auton aikakaudelle suunniteltu kaupunki.160 Radburn

poikkesi

aikansa

tyypillisistä

asuntoalueista

ja

vanhemmista

englantilaisista

puutarhakaupungeista siinä, että Radburnissa luovuttiin perinteisestä tavasta rakentaa rakennukset katuverkon reunoille. Radburnissa rakennukset sijoitettiin suurkortteleihin puiston äärelle niin, että rakennukset avautuvat puistoon ja kevyenliikenteen reittien puolelle, ja rakennusten takapuoli on umpikujakaduille, joita pitkin rakennuksista pääsee kokoojakaduille päin.161 Radburnissa kadut oli luokiteltu ja suunniteltu käyttömäärän perusteella: huoltokadut, kokoojakadut, pääkadut yhdistämään alueen eri osia sekä väylät, joiden tehtävänä oli yhdistää alue muihin yhdyskuntiin.162 Radburnissa sovellettiin asumalähiötä siten, että yhden suurkorttelin keskellä olevalla puistoalueella sijaitsi koulu ja leikkikenttä. Kulku koulualueelle muista suurkortteleista tapahtui autokadut alittavia tunneleita pitkin.163 Vuonna 1943 Englannissa valmistui J.H. Forshawn ja Patric Abercrombien johdolla laadittu County of London Plan. Sen suunnittelualue käsitti Lontoon keskustaa ympäröivän kokonaan rakennetun mutta pommitusten osittain tuhoaman alueen, jolla arvioitiin vuonna 1937 asuneen yli neljä miljoonaa asukasta. Suunnitelman perusajatuksia oli desentralisaatio, asumisen ja teollisuuden vähentäminen Lontoon keskustassa ja uusien, toimintakykyisten yksikköjen muodostaminen

keskustan

ulkopuolelle.

Suunnittelualue

jäsennettiin

yhteisöihin,

jotka

jakautuivat 6 000-10 000 asukkaan asumalähiöihin (”neighbourhood unit”). Lähiön pinta-ala ja asukasluku määräytyivät ala-asteen koulun perusteella tavoitteena, ettei lasten tarvinnut ylittää vilkkaasti liikennöityjä katuja koulumatkoillaan. Jokaiseen lähiöön kuului, mielellään koulun

159

Hurme 1991, 35 ja 36. Relph 1987, 65 ja 66. 161 Relph 1987, 65. 162 Hurme 1991, 37. 163 Relph 1987, 65. 160

54

lähelle sijoitettuna lähiökeskus (”neighbourhood centre”). Lähiön ympärillä tuli olla viheralue, ja rakentamistiheyden tuli olla sama sekä kerros- että pientaloalueilla.164 Lähiöllä tuli olla omaleimainen visuaalinen ilme sekä visuaalinen dominantti. Asuminen tuli erottaa teollisuudesta viheraluein, samoin kuin lähiöt toisistaan. Liikennejärjestelmän tuli olla hierarkkinen. Jokaisessa lähiössä tuli olla ostoskeskus ja muita vapaa-ajanviettomahdollisuuksia. County of London Planissa esitetään myös lähiötä pienempi yksikkö, ”residental unit”. Joukko ”residental uniteja” muodosti ”neighbourhood unitin”, ja joukko näitä muodosti ”communityn”. Perryllä tällaista hierarkiaa ei esiintynyt. Howardilla sen sijaan oli kolmiportainen hierarkia, jossa puutarhakaupungin kuudesosa oli pienin yksikkö.165 Maxwell Fry esittelee kirjassaan Fine Building (1944) CIAMin englantilaisen arkkitehtiryhmän MARSin suunnitelmaa Lontoon uudelleen järjestelemiseksi. MARS-ryhmän suunnitelmassa kaupungin lähiöjärjestelmä jatkuu myös suurempiin yksiköihin: Residential unit, tuhat asukasta: yksikön koko perustuu lastentarhan tarvitsemaan ihmismäärään, tuhannen asukkaan alueella on noin seitsemänkymmentä alle viisivuotiasta lasta. Lastentarhan tulee olla niin lähellä asuntoja, että sinne pääsee kävellen ja lastenrattailla tarvitsematta ylittää liikennekatua. ”Residential unitin” keskeiset osat ovat lastentarha ja Social Club. Neighbourhood unit, 6000 asukasta: yksikön koko perustuu koulun tarvitsemaan oppilasmäärään. Kuuden tuhannen asukkaan alueella on 480 5—10 -vuotiasta ja 480 10 —15 -vuotiasta lasta. Koulu toimii myös alueen kulttuurikeskuksena, joten se ei ole iltaisinkaan tarpeettomana. Kuusi ”residental unitia” muodostaa yhden ”neighbourhood unitin”. The borough or town unit, 50 000 asukasta: tämän kokoinen yksikkö pystyy jo toimimaan itsenäisenä kaupunkina. Sillä on kaupungintalonsa, jatkokoulunsa, kirjastonsa, ostoskeskuksensa ja elokuvateatterinsa ja niin edelleen. Alue on kyllin pieni säilyttääkseen vielä oman identiteettinsä mutta kyllin suuri tarjotakseen riittävät palvelut. The city district or small city, 600 000 asukasta: yksikkö koostuu 12—15 ”borough”-yksiköstä. Tämän kokoinen alue pystyy pitämään yllä taloudellista ruuan ja muiden tuotteiden jakelua ja tehokkaita liikenneyhteyksiä alueen ja keskustan välillä. Alueilla on omat identiteetit riippuen elinkeinorakenteesta ja luonnonoloista. The city or metropolis: kuusitoista ”city districtiä” muodostaa kymmenen miljoonan asukkaan metropolin.166 Kaikkialla rakennusten ympärillä on kasvillisuutta, mutta kaupunki pysyy kuitenkin kaupunkina; sitä ei yritetä yhdistää maaseutuun. Kaupungin asunnot sijaitsevat sekä pientaloissa että kerrostaloissa. Perhekoot, tulotasot ja ihmisten vaatimukset määräävät erilaisten asuntojen suhteet lähiössä. MARS-ryhmän suunnitelma suosii kerrostaloasuntoja, koska nämä ovat ratkaisu

164

Hurme 1991, 20 ja 21. Hurme 1991, 22 ja 23. 166 Fry 1944, 95-97. 165

55

kaupungin liikakansoitukseen, ja kerrostaloasunnot mahdollistavat myös riittävät viheralueet rakennusten välille. Suunnitelmissa asuinkerrostalot olisivat 10—11 kerrosta korkeita.167

Kuva 2: Kaupunkiyksikkö, MARS-suunnitelma. (Hurme 1990, 25.) MARS-suunnitelma oli esitelty Danneskiold-Samsøen kirjassa, ja Meurman oli esitellyt sitä Arkkitehti –lehdessä, joten on ilmestä että Laisaari tunsi sen. Lähiön ja solun tasolla Laisaaren mallilla ei tunnu olevan juuri mitään yhteistä hahmossa tai rakenteessa MARS-suunnitelman kanssa. Yhtäläisyydet tulevat esille lähiötä suuremmissa yksiköissä, joten esittelen MARSsuunnitelmaa enemmän asumakuntaa käsittelevässä luvussa. Tärkein hierarkkisen lähiöjärjestelmän levittäjä oli vuonna 1944 valmistunut Greater London Plan, joka oli laadittu Patrick Abercrombien johdolla. Suur-Lontoon alueen suunnitelma oli laajuudeltaan seutusuunnitelma, joka sisälsi myös County of London Planin suunnittelualueen. Abercrombien mukaan urbaanin rakentamisen perustan muodostavat asunnot ja työpaikat sekä niiden väliset yhteydet. Asuinalueen perusyksikkö tässä Abercrombien suunnitelmassa oli 5 000 —10 000 asukkaan lähiö, jonka asukasluku perustui kouluja koskeviin suosituksiin. Lähiön standardit koskivat maan käyttöä eri tarkoituksiin sekä asumistiheyttä, joka oli 12—40 henkeä hehtaarilla riippuen lähiön etäisyydestä Lontoon keskustasta. Asumalähiöiden tuli olla suhteellisen omavaraisia. Niissä tuli olla virkistysalueita, kouluja, kaupallisia palveluja, julkisia rakennuksia ja teollisuutta. Lähiön tuli olla selvästi rajattu, ja sen oli oltava riittävän pieni yhteyksien ja saavutettavuuden kannalta mutta riittävän suuri käsittääkseen erilaisia ihmisiä ja 167

Fry 1944, 97-98.

56

tarjotakseen palveluja.168 Asunnot tuli sijoittaa 100—300 asunnon ryhmiin niin, että jokaisella olisi oma luonteensa. Kerrostalot kuuluivat Abercrombien mukaan ensi sijassa virkistysalueen välittömään läheisyyteen, samalla lähelle alueen keskustaa ja palveluja. Kerrostaloasuntojen enimmäismäärä sai olla 25 %, mieluiten vähemmän.169 Lontoon asukkaiden uudelleensijoittamista ja tulevaa kasvupainetta varten Greater London Plan sisälsi ehdotuksen satelliittikaupunkien perustamiseksi Suur-Lontoon uloimmalle kehälle, vihervyöhykkeen taakse. Uuskaupunkien optimaalinen asukasmäärä oli kaupunkien perustamista 1946 tutkineen komitean mukaan 30 000—50 000 henkeä, ympäröivä alue mukaan luettuna jopa 60 000—80 000 henkeä.170 Lähiöajattelu edellä mainituissa tapauksissa ei sisällä vaatimuksia arkkitehtuurin tyylistä, mutta lähiön arkkitehtuurin tulee mielellään olla korkealuokkaista. Kun lähiöitä toisen maailmansodan jälkeen ryhdyttiin rakentamaan eri puolille maailmaa, tehtävään valikoitui esimerkiksi Englannissa se nuorten arkkitehtien joukko, joka ihaili Le Corbusieria ja Bauhausin arkkitehtuuria. Saksalaisten ns. Siedlungien esikuvan mukaan rakennettiin julkisin varoin halpoja asuntoja

vähäosaisille,

ja

sodan

jälkeen

toteutunut

asuntotuotannon

muuttuminen

suurimittakaavaiseksi teollisuustuotannoksi täytti ne unelmat, jotka 1920-luvulla olivat syntyneet.

4.2. Asumasolu Laisaaren

lähiöjärjestelmän

liittää

Hilberseimerin

ja

Le

Corbusierin

perinteeseen

liikennekysymyksen keskeinen asema. Lähiösuunnittelu oli syntynyt tilanteessa, missä liikenne oli tuhoamassa perinteiset asuinyhteisöt ja liikenne oli ongelma ihmisille ja yhteisöille. Laisaaren mallissa ihmiset ja asuinyhteisöt olivat ongelma liikenteelle. Turussa työpaikat ja palvelut olivat keskittyneet ruutukaava-alueelle ja asuminen oli siirtymässä ruutukaava-alueen ulkopuolelle. Turun yleiskaavassa Laisaari katsoo, että ajoneuvoliikenteen voimakas kasvu aiheuttaa lopulta kaupungin liikekeskustan tukkeutumisen. Lääkkeenä tähän toimii kaupungin hajasijoitus niin, että kauppa ja teollisuus hajotetaan eri puolille kaupunkia. Lähiöjärjestelmä, jossa jokaisessa solussa, lähiössä ja asumakunnassa on oma liikekeskuksensa ja lähiössä teollisuusalueensa, pyrkii juuri tähän. Lähiöjärjestelmä pyrkii myös turhan liikenteen poistamiseen, millä on yhtä suuri merkitys kuin liikenteen hajasijoittamisellakin.171

168

Hurme 1991, 26. Hurme 1991, 26. 170 Hurme 1991, 26 171 Laisaari 1952a, 67. 169

57

Laisaaren lähiöjärjestelmässä pienin itsenäinen ja elinkelpoinen asemakaavayksikkö on asumasolu. Koska asumasolu on läpileikkaus kaupungin asuntoalueista, vaikkakin pienoiskoossa, sen tulee sisältää oikeassa suhteessa erilaiset perheet, asunnot ja rakennukset. Ne virheet, jotka tehdään asumasolun suunnittelussa, kertautuvat kaupungin mittakaavassa valtaviksi, sillä jokaisen solun rakenne on sama. ”Solu rakennetaan erilaisista tonttiryhmistä siten, ettei miltään tontilta tule

400

m

pitempää

matkaa

jokapäiväistä

tarvetta

palveleviin

myymälöihin

ja

massakuljetusvälineiden pysähdyspaikoille. Jotta solu voisi ylläpitää tarpeelliset liha-, maito- ja sekatavarakaupat jne, tulee sen väkiluvun olla n. 1 000 henkeä.”172

Kuva 3: Laisaaren asumasolun kaavio (Laisaari 1952a, 104.) Asumasolun rakenne on Laisaaren mukaan seuraava: Asumasolu rakennetaan kokonaisuudessaan pääliikenneväylän toiselle puolelle. Väylä ei saa kulkea solun läpi. Se on myös eristettävä puistovyöhykkeellä. Linja-autojen pysähdyspaikka ja siitä lähtevä jalankulkijain tori, jonka molemmilla puolilla on kauppaliikkeitä tai käsityöläisten myymälöitä, muodostaa solun keskuksen ja painopisteen. Torin takaa alkaa välittömästi asumasolun keskuspuisto, joka muodostaa asujaimiston pääoleskelupaikan ja jonka läpi ihmiset kulkevat torilta asuntoihinsa. Painopistettä tehostetaan vielä siten, että kaikki kerrostaloryhmät sijoitetaan keskustorin lähelle, sen kummallekin puolelle, ja omakotitaloryhmät kauemmaksi, puiston siiville. Ajotie kiertää solun etureunassa ja siivillä. Takaosa jää vapaaksi ja antaa luontoon.173 Asumasolun liikennejärjestelyissä sovelletaan Radburnin mallia: teiden ja katujen selkeä hierarkia sekä eri liikkumismuotojen tarkka erottaminen omille kulkuväylilleen. Raskas liikenne 172 173

Laisaari 1952a, 102. Laisaari 1952a, 102.

58

kiertää asumasolun kaukaa, syöttöliikenne solun asuinkortteleihin tapahtuu umpikujakatujen kautta, ja solun keskellä, puistossa, on vain kevyen liikenteen väyliä. Asumasolusta on poistettu kaikki

läpikulkuliikenne.

Laisaari

toteaa,

että

jalankulkuliikenteen

erottaminen

ajoneuvoliikenteestä johtaa uuteen asemakaavatyyppiin. Tämä on usein halvempi toteuttaa, ja koska jalankulkuteiden vetäminen suoraan läpi kortteleiden säästää aikaa ja siten myös rahaa, tämä

asemakaavatyyppi

toimii

aina

kansantaloudellisesti

paremmin

kuin

nykyinen

asemakaavatyyppi, jossa jalankulkutiet kulkevat ajoneuvoteiden yhteydessä. ”Idea on se, että elämä ja jalankulu yritetään keskittää niin paljon kuin mahdollista asumalähiön, asumasolun tai suuren korttelin sisään, auto- ja tavaraliikenne ulkopuolelle.”174 Laisaaren asumasolun kaavio on kuin Hilberseimerin kalanruotomallin pienoismalli. Kun Hilberseimerin Hochhausstadt oli ratkaissut kaupungin liikenneongelmat vähentämällä liikenteen minimiin vertikaalisesti — ihmiset asuivat työpaikkojensa yläpuolella — kalanruotomallissa liikenne minimoitiin sillä, että ihminen pystyi suorittamaan lähes kaikki matkansa kävellen. Matkat kotoa työpaikalle, kouluun ja kauppoihin oli mitoitettu suoritettavaksi jalan. Vain kauempana

oleviin

palveluihin

pääsemiseen

tarvittiin

julkisia

kulkuneuvoja.

Koska

Hilberseimerin kalanruotomallin kaupunkiyksikön koko oli huomattavasti Laisaaren solua suurempi, etäisyydet muodostuivat myös paljon suuremmiksi ja epätasaisemmiksi kuin Laisaarella, jonka solussa etäisyydet kaikista asunnoista kouluun, kauppoihin ja linjaautopysäkille ovat todellakin lähes yhtä lyhyet. Laisaaren asumasolun kaaviossa on piirteitä useastakin lähtökohdasta. Mitä kautta vaikutteet ovat tulleet, on vaikea sanoa, sillä Laisaari ei kirjoituksissaan juuri mainitse omia lähteitään. Esimerkiksi Guldhedenissä esiintyy sama ratkaisu, jossa asuntoalueen keskus sijoitetaan paikkaan, missä asuntoalueelle vievät kadut liittyvät päätiehen. Ratkaisu esiintyy kuitenkin jo Hilberseimerin kalanruotomallissa. Laisaaren pientaloja sisältävät tonttiryhmät sijoitetaan umpikujaisen

lenkkikadun

ympärille.

Tämä

sommittelutapa

lähtee

Unwinin

kaupunkisuunnitelmista, ja se oli myös tapa sijoittaa asuntotontit Radburnissa. Laisaari kirjoittaa: ”Tontteja ei enää nykyisin ladota vieri viereen katujen varsille niin kuin ennen, vaan ne ryhmitellään piha-aukeimain ja rauhallisten paikkojen ympärille siten, että aukean toinen pää antaa ajokadulle ja toinen pää puistoon ja jalankulkutielle.”175 Kauimmaksi asumasolun siiville sijoitetaan suurituloisten omakotitonttiryhmät, joissa kullekin tontille tulee yksi puusta tai kivestä rakennettu asunto. Kuhunkin soluun tulee kaksi tällaista 12 tontin ryhmää seuraavasti: 174 175

Laisaari 1952a, 62 ja 63. Laisaari 1952a, 102.

59

2 kpl 66 m2 suuruisia 6 hengen asuntoja 5 kpl 66 m2 suuruisia 4 hengen asuntoja 3 kpl 77 m2 suuruisia 5 hengen asuntoja 1 kpl 90 m2 suuruisia 6 hengen asuntoja näissä yhteensä 53 asukasta. Keskituloisten omakotitonttiryhmä sijoitetaan edellisen viereen, lähemmäs solun keskustaa. Soluun tulee kaksi tällaista 12 tontin ryhmää, ja kullekin tontille rakennetaan yksi puusta tehty asunto: 8 kpl 56 m2 suuruisia 4 hengen asuntoja 4 kpl 66 m2 suuruisia 5 hengen asuntoja näissä yhteensä 52 asukasta. Pienituloisten omakotitonttiryhmä sijoitetaan lähimmäksi solun keskusta. Kuhunkin soluun tulee kaksi tällaista 12 tontin ryhmää, joiden jokaiselle tontille rakennetaan kaksi puusta rakennettua asuntoa: 11 kpl 30 m2 suuruisia 4 hengen asuntoja 5 kpl 38 m2 suuruisia 5 hengen asuntoja 2 kpl 44 m2 suuruisia 6 hengen asuntoja 6 kpl 44 m2 suuruisia 3 hengen asuntoja näissä yhteensä 99 asukasta.176 Asumasolun siipien keskustanpuoleisiin päätyihin tulee pienituloisten puutaloryhmät, jotka koostuvat yksikerroksisista puurakennuksista, joissa on 20,5 ja 26 m²:n asuntoja. Solun kahdessa tällaisessa ryhmässä on kummassakin 37 asuntoa ja 92 asukasta. Asumasolun keskustan lähelle sijoitetaan keski- ja suurituloisten kerrostaloryhmät sekä kollektiivi-, lasten- ja vanhustentalot. Keskituloisten kerrostaloryhmä koostuu kolmikerroksisista kivestä rakennetuista rakennuksista, joissa on 74 kappaletta 30 ja 38m2:n suuruisia asuntoja, joissa asuu 184 asukasta. Suurituloisten kerrostaloryhmä koostuu korkeintaan kolmikerroksisista kivirakennuksista, joissa on 37 kappaletta 44 ja 56m2:n asuntoja, joissa asuu 92 asukasta. Kollektiivitaloja on yksi pienituloisille, yksi keskituloisille, yksi suurituloisille ja yksi vanhuksille, ja niissä asuu yhteensä noin 140 asukasta. Jokaiseen soluun kuuluu myös lastentalo noin 25 lapselle.177 Kaavion mukaisessa tuhannen asukkaan asumasolussa 592 asukasta asuisi yksikerroksisissa rakennuksissa. Asumasolun tuhannesta ihmisestä 408 asuisi pientaloissa ja 416 kerrostaloissa. Vaikka Laisaaren asumasolu on luonteeltaan varsin pientalohenkinen, kuitenkin lähes puolet asukkaista asuisi kerrostalossa. Laisaaren taulukon mukaan 70 % turkulaisista kuului ruokakuntiin, joissa oli kolme henkilöä tai enemmän. Laisaari katsoi, että taloudellisesti olisi mahdollista, että kaikki nämä ihmiset asuisivat omakotitaloissa, mutta asemakaavalliset ja kansantaloudelliset seikat asettivat tälle esteen. Asumasolut tulisivat tällöin liian laajoiksi ja liikkumiseen kuluva ajanhukka liian

176 177

Laisaari 1952a, 103. Laisaari 1952a, 103.

60

suureksi. Tästä johtuen voidaan omakotitonteille sijoittaa kaupungin ulko-osien asukkaista vain 40—45 %, mikä tarkoittaa 20—25 % kaupungin koko väkiluvusta.178 Kun von Hertzenin ihanteellisena asuntoalueena pitämässä Malmön ulkoilmakaupungissa pienin asuntotyyppi oli 77 m2 , niin Laisaaren solussa on vain kaksi sitä suurempaa asuntoa, kuuden hengen suurituloisille perheille tarkoitetut omakotiasunnot. Asemakaavaoppi-kirjassaan OttoIivari Meurman katsoo Väestöliiton esityksen mukaisesti, että suomalaisen perheen koon tulisi normaalisti olla kuusi henkeä, eli vanhemmat ja neljä lasta. Vasta tällainen perhekoko takaisi maallemme riittävän väestönkasvun. Meurmanille asunnon tarvitsijoiden tilantarve on keskeisempi tekijä kuin maksukyky. Ihanne olisi, että perheen vanhemmilla olisi oma makuuhuone, samoin tytöillä ja pojilla kummallakin omansa niin, ettei missään huoneessa nukkuisi yli kahta aikuista tai neljää alle kymmenvuotiasta lasta.179 Laisaaren laskelmien mukaan solussa on 1950 noin 16 henkilöautoa, mutta sukupolven kuluttua jo noin 40. Yhteisen 20 auton tallin paikka olisi lähellä solun keskustaa. Solu olisi taloudellisinta lämmittää yhteisellä lämpökeskuksella, jonka yhteyteen voitaisiin perustaa pesulaitos. Ja koska solussa asuu noin 100 kouluikäistä lasta ja joukko varttuneempaa nuorisoa, tarvitaan myös kerhotalo, joka sijoitetaan puistoon, lähelle keskustaa. Muita julkisia rakennuksia asumasolussa ei Laisaaren mukaan ole.180 Laisaari toteaa, että teorian mukaan tuhannen asukkaan solu tarvitsee 6 —7 kauppaa, mikä määrä sopii myös Turun oloihin. Kaupat ovat: maito-, sekatavara- ja lihakauppa,

talous-

ja

rakennusainekauppa,

leipomo

ja

konditoria,

tupakka-

ja

sanomalehtimyymälä sekä kemikaliokauppa. Lisäksi tarvitaan räätäli, suutari ja parturi. Työntekijöitä näihin tarvittaisiin 20-25 kappaletta.181 Pienituloisten 20.5 ja 26 m2:n asuntoja sisältävät rakennukset on taas sijoitettu suoriin riveihin (ns. Zeilenbau), varhaisen funktionalismin tiukkojen oppien mukaisesti. Zeilenbaun, joka liittyy 1920-luvun sosiaaliseen asuntotuotantoon ja minimieksistenssiin, liittäminen juuri solun vaatimattomimpien asuntojen rakennustyyppiin on varsin luonteva ratkaisu. Kerrostalot, jotka ovat korkealuokkaisempia rakennuksia kuin Zeilenbau-rakennukset, on myös muotoiltu muodikkaammin. Niiden massoittelu on 1940—1950 -lukujen vaihteen ihanteiden mukaisesti vaihtelevaa: rakennukset on sijoitettu varsin vapaamuotoisesti väljille tonteille, kuitenkin niin, että niiden voi nähdä muodostavan suojaisia pihoja rakennusten väliin. Asumasolun rakennustyypeissä ja niiden sommittelussa on käytetty siis varsin erityyppisiä ratkaisuja. Modernein asumisratkaisu Laisaaren solussa on kollektiivitalo. Laisaaren tilastojen mukaan 178

Laisaari 1952a, 101. Meurman 1982, 299—302. 180 Laisaari 1952a, 103 ja 104. 181 Laisaari 1952a, 103. 179

61

naistyövoimaa käyttävien tehtaiden työvoimasta 50 % oli naimattomia ja miestyövoimaa käyttävien työvoimasta 25—30 %. Tästä seuraa, että suuri osa työläisten sijoituksesta työpaikkojensa läheisyyteen voidaan ratkaista kollektiiviasuntojen avulla.182 Funktionalistit olivat suosineet kollektiivitaloja jo 1920-luvulta lähtien. Ruotsissa kollektiivitaloja oli rakennettu runsaasti 1920-luvun lopulta lähtien. Laisaaren mallissa etenkin pienituloisten kollektiivitalot korvasivat alivuokralaisuuden. Asumasolussa on tarkoitus asua ihmisiä kaikista tuloluokista, mutta eri tuloryhmien asunnot on kuitenkin eroteltu selvästi. Lähimpänä puistoa ja kauimpana vilkkaista autoteistä ovat suurituloisten omakotitaloryhmät, seuraavana lähempänä pääväyliä ja solun keskustaa ovat keskituloisten omakotitaloryhmät, joiden jälkeen seuraavat pienituloisten omakotitaloryhmät. Näiden jälkeen tulevat pientuloisten puutaloasuntoryhmät ja asumasolun keskellä, ja lähimpänä vilkasta liikennettä sijaitsevat kerrostalot ja palvelut. Myös kerrostalot ja kollektiivitalot on suunniteltu erikseen eri tuloluokille. Kuten jo Howardin puutarhakaupunkiaatteessa ja von Hertzenin Koti vaiko kasarmi lapsillemme -kirjassa todetaan, lapsiperheen ainoa hyväksyttävä asuinpaikka on luonto, puutarhakaupunki. Kaupunkikeskustat soveltuvat vain lapsettomille perheille ja yksineläjille. Niin myös Laisaaren asumasolussa solun keskellä ”kaupungissa” asuvat lapsettomat ja yksinäiset, ja lapsiperheet asuvat lähempänä luontoa. Tulotaso määrää, kuinka kauas melusta ja vilinästä ja kuinka lähelle luontoa perhe voi päästä. Pohjakaavaltaan pyöreä autotallirakennus on sijoitettu asuinrakennuksista erilleen. Samoin kerhorakennus on erillään asumuksista, solun puistikon keskellä. Kun Hilberseimerin kalanruotomalleissa on vain kahta rakennustyyppiä, yksikerroksinen rivi- tai ketjutalo lapsiperheille ja korkea kerrostalo lapsettomille ihmisille, Laisaaren solussa on huomattavan monta eri rakennustyyppiä. Miksi Laisaaren solussa on niin monta erityyppistä rakennusta, jotka on sijoitettu tilaan hyvin erilaisten traditioiden mukaisesti? Miksi Laisaaren lähiömalli on niin harkitun ekonominen, mutta Laisaaren solun rakennukset ovat etenkin solun keskuksen tuntumassa varsin summittaisesti asettuneita? Jos Laisaaren mukaan kaikki ne fyysiset muodot, jotka funktionalismi saa, ovat joka tapauksessa vaihtuvia arkkitehtuurimuoteja, kaupunkisuunnittelijan on turha suunnitella kaupungin fyysistä ulkonäköä. Laisaaren lähiömalli muistuttaa visuaalisesti niin Hilberseimerin kalanruotoa, Radburnia, Guldhedenia kuin monia muitakin suunnitelmia tai kaupunkeja. Laisaaren mallissa ei ollut tärkeää pyrkiä omaleimaisiin muotoihin tai lopulliseen esteettiseen muotoon, vaan kaikki muodot ovat tilapäisiä ja pintaa. Merkittävää on funktionalismi pinnan alla. Rakennustyyppien kohdalla tämä kollaasitekniikka on vielä selvemmin esillä. Solussa on vierekkäin 1940-luvun 182

Laisaari 1952a, 134.

62

massoiltaan hajotettuja kerrostaloja vapaasti luonnossa, köyhimpien perheiden todellisia minimiasuntoja bauhausilasissa riveissä ja puutarhakaupunkityyliin umpikujien ympärille asetettuja pientaloja. Näiden eri ajoilta olevien erilaisten tyylien välillä ei näy mitään suunniteltua jännitettä, Laisaari on vain koonnut erilaisia rakennustyyppejä tyypillisine sommittelutapoineen yhteen ryhmään. Tavoitteena ei ole hallittu esteettinen asetelma, vaan tehokkaasti asutetut ihmiset.

4.3. Asumalähiö Koulupiiri rakentuu Laisaaren mukaan edullisimmin kuudesta asumasolusta, sillä kuudessa asumasolussa on noin 420 kansakouluoppilasta, mikä vastaa neljätoistaluokkaista koulua. Solujen tulee sijaita siten, että mikään pääväylä ei kulje koulupiirin läpi. Koulu sijoitetaan solujen väliin siten, ettei kenenkään koulumatkasta tule pidempää kuin 1200 metriä. Asumalähiö voi olla sama kuin koulupiiri, mutta usein saavutetaan Laisaaren mukaan parempi tulos, jos koulupiirissä on soluja useammasta lähiöstä. Sekä lähiön että koulupiirin ihanteellinen väkiluku on 6000 asukasta.183

Asumalähiö

on

Laisaaren

järjestelmässä

asumasolujen

yhdistelmä,

asemakaavayksikkö ”jonka piirissä kaupunkilainen voi elää ja toimittaa melkein kaikki asiansa tarvitsematta käydä kaupungin keskuksessa muulloin kuin virastoasioissa tai valikoidaksensa erikoistavaroita tai erikoishuveja.”184 Meurman ja Ervi päätyvät vuonna 1952 Oulun yleiskaavassa tulokseen, että jos koulupiiri määrää asumalähiön koon, niin ajatellen suomalaista 12-luokkaista koulua, lähiön kooksi tulisi noin 3600—4000 asukasta.185 Laisaarella asumasolun ja asumalähiön väkiluku ovat kuitenkin täsmälleen samat kuin MARS-suunnitelmassa, 1000 ja 6000. Jo Howardin puutarhakaupungissa koulu oli ollut keskeinen instituutio. Howard suunnitteli, että puutarhakaupunki rakennettaisiin lohko kerrallaan valmiiksi. Ensimmäinen rakennus, joka oli tarkoitus rakentaa uuteen lohkoon, oli koulu, ja sen oli tarkoitus toimia kokoontumistilana, kirjastona ja jopa kirkkona siihen saakka, että varsinainen kirkko valmistuisi. 186 Myös asumalähiön synty liittyy kouluun ja koulupiiriin. Jallinoja kirjoittaa, että moderni yhteiskunta kehittää aina koululaitoksen, muuten se ei moderni olisikaan. Se on modernisaation yksi osatekijä. Kouluja käyneet ihmiset pääsevät modernisoitumisen ensiaskelmalle. Rationaalisuuteen pohjaavassa modernisuuskäsityksessä tiedon merkitys saa jopa niin korosteisen merkityksen, että tietämisestä tulee itsetarkoitus.187 Laisaaren lähiömallissa, kuten muissakin koulupiirikeskeisissä lähiömalleissa koulu on ottanut yhteisössä kirkon paikan, fyysisesti ja henkisesti. Laisaaren lähiömallissa ei ole osoitettu paikkaa kirkollisille tiloille, vaikka muuten kaikki mahdolliset 183

Laisaari 1952a, 104. Laisaari 1952a, 104. 185 Meurman ja Ervi 1952, 11. 186 Fishman 1977, 42 ja 43. 187 Jallinoja 1990, 55. 184

63

palvelut on yksityiskohtaisesti mainittu. Laisaaren asumasolu ja lähiö kiertyvät konkreettisesti koulun ympärille, lähiö määrittyy koulun ja koulupiirin kautta. Koulu oli tayloristisen yhteiskunnan temppeli, ja laisaarelainen lähiö oli tayloristinen rakennelma kaikin tavoin. Laisaari kirjoitti yleiskaavan johdantoluvussa, että asemakaavan avulla voidaan karkeasti arvioiden saavuttaa tai menettää 20—30 % kaupunkilaisten työtehosta. Luku on Laisaaren mukaan niin suuri, että sen ylittää ainoastaan, jos koneellistaminen ja teknilliset parannukset jätetään huomioonottamatta, opetustoimi, erikoisesti ammattiopetus.188 Koulu on avain Laisaaren tehokkaaseen kaupunkiin.

Kuva 4: Koulupiirin ja asumalähiön kaavio Laisaaren mallissa. (Laisaari 1952a, 105.) Laisaaren asumasolu on kiinteä yksikkö, joka on suunniteltu tuhatta asukasta varten. Laisaari katsoi kuitenkin, että silloisella, vuoden 1950 tulotasolla, asumistiheydellä ja elin- ja asumistasolla tuhannelle asukkaalle mitoitetussa asumasolussa voi asua jopa 1600 asukasta, mutta vuonna 1980 ehkä vain 800. Kansakoululasten määrä voi vaihdella 120:n ja 140:n välillä solua kohden. Tämän takia asumalähiön on oltava joustava yksikkö. Lähiössä tulee olla sekä heti rakennettavia soluja että reservisoluja. Jos vuonna 1950 asumalähiön ja koulupiirin muodostamiseen riittää neljä asumasolua, myöhempää kehitystä varten lähiöön on varattava tilaa

188

Laisaari 1952a, 22.

64

kahdelle reservisolulle, sillä lähiön elinkelpoisuuden kannalta on tärkeää, että lähiön väkiluku pysyy 6 000 asukkaan vaiheilla.189 Asumalähiön keskus sisältää sellaisia kauppoja ja laitoksia, joita yksittäiset solut eivät pysty ylläpitämään. Näitä ovat vaate- ja jalkineliikkeet, vakuutus- ja rahaliikkeet, autohuolto- ja korjauspajat, isommat ravintolat, pari elokuvateatteria, isompi pesulaitos jne. — kaikkiaan noin 20 kauppaa ja 10 käsityöläisverstasta, näissä yhteensä noin 80 työntekijää. Koulupiirin keskuksen muodostaa kansakoulu urheilukenttineen ja ulkoilmakylpylöineen. Keskus sijaitsee puistossa ja muodostaa samalla asumalähiön tai koulupiirin virkistyskeskuksen. Samaan yhteyteen sijoitetaan myös tarvittavat kulttuurirakennukset, kirjasto, seurakuntatalo, kokoushuone jne.190 Kun 6000 asukkaan lähiön keskukseen sijoitetaan noin 20 kauppaa, ja jokaisessa lähiön kuudesta solusta on 6—7 kauppaliikettä, sijaitsee näin lähiön alueella kaikkiaan 56—62 kauppaa. Tehokas kaupunki –kirjassaan Laisaari ei enää erittele, miten kaupat sijoittuvat lähiön alueelle, mutta hän luettelee kuitenkin mitä liikkeitä lähiöön sijoitetaan: 1 välitysliike, 8 yleisvähittäiskauppaa, 8 elintarvikekauppaa, 4 vaate- ja jalkinekauppaa, 4 muiden kestävien kulutushyödykkeiden kauppaa ja 8 kemikaali- ym. kauppaa. Yhteensä 5000 asukkaan lähiöön sijoittuu noin 35 kauppaa, mikä tekee yhden kaupan 140 asukasta kohden.191 Turun yleiskaavan lähiömallissa on yksi kauppa 97—107 asukasta kohden. Jokaisesta solusta on yhtä pitkä matka lähiön ja koulupiirin keskukseen, joka toimii myös kulttuuri- ja vapaa-ajan keskuksena. Jos lähiö koostuu samoista soluista kuin koulupiiri, silloin myös

lähiö

on

ympyrän

muotoinen,

ja

lähiön

visuaalisen

keskuksen

muodostaa

koulu/kulttuurikeskus. Jos taas lähiö koostuu usean eri koulupiirin soluista, sen muoto vaihtelee runsaasti. Lähiö toistaa ja muuntelee samoja teemoja kuin asumasolukin, ja soluun liittyvät vaikutteet Radburnista, Hilberseimeristä ja MARS-suunnitelmasta ovat läsnä myös lähiön tasolla. Guldhedeniä Laisaaren lähiö ei kuitenkaan enää muistuta mitenkään. Sama hilberseimeriläinen rakenne, joka on Laisaaren solussa ja lähiössä, löytyy myös Olli Kivisen Hämeenlinnan yleiskaavasta vuodelta 1957. Kivisellä asumasolun koko on 1000—1500 asukasta, ja asumalähiö koostuu kahdesta tai useammasta asumasolusta.192 Pauline von Bonsdorff kirjoittaa, miten arkkitehtuurin funktionalismia on käsitetty niin organismimetaforan kuin konemetaforan kautta. Laisaarelle metaforat toimivat usein rinnakkain ja päälekkäin. Oulun yleiskaavassa vuonna 1952 Meurman ja Aarne Ervi kirjoittavat: 189

Laisaari 1952a, 104 ja 105. Laisaari 1952a, 105. 191 Laisaari 1962, 76. 192 Kivinen 1957, 19 ja 20. 190

65

Kuten solukudos on orgaanisessa elimistössä kokoonpantu itsenäisistä soluista, jotka elävät omaa elämäänsä, mutta silti ovat elimellisen kokonaisuuden osia, samoin on kaupungin rakennuttava toisiaan täydentävistä itsenäisistä osista. Tätä kaupunkien suunnittelutapaa voidaan kutsua soluttaiseksi hajakeskitykseksi.193 Laisaaren asumasolun, asumalähiön ja asumakunnan kaaviot viittaavat kumpaankin metaforaan. Kaikki lähiöjärjestelmän osat muistuttavat orgaanista kudosta, solukkoa. Laisaari on taivuttanut Hilberseimerin kalanruotomallia niin, että sen suorakulmainen geometrisyys on muuttunut vapaamuotoiseksi orgaanisuudeksi. Hilberseimer oli toki itsekin esittänyt kalanruodostaan kolmekymmentäluvun alussa vapaamuotoisemman version,194 joka kaartuu kuten Laisaaren lähiökaavio. Useimmissa kaupunkisuunnitelmissaan ennen ja jälkeen tämän vapaamuotoisen kalanruodon, Hilberseimer käytti kuitenkin hyvin suoraviivaista geometriaa.

Kuva 5: Hilberseimerin kalanruotokaava 1931—1933. Pommer 1988, 43. Hilberseimerin kaupunkiyksikkö ei jakaantunut osiin eikä toisaalta ollut osa laajempaa kokonaisuutta. Laisaaren tapa muodostaa asumasolun pienistä kalanruodoista asumalähiön laajempi kalanruoto on toisaalta loogisen kaunis ja toisaalta orgaaninen tapa. Solulla ja lähiöllä on 193 194

Meurman ja Ervi 1952, 10. Pommer 1988, 43, kuva 35.

66

sama rakenne, ne ovat osa samaa organismia. Laisaaren tapa yhdistellä asumasolussa eri tyyppisiä rakennuksia on lähellä konemetaforaa: kaupunki on kone, jonka tarkoitus on asuttaa ihmisensä tehokkaasti. Tällöin on mieletöntä esittää, että Bauhausin suoriin rivistöihin asetetut kasarmit ja puutarhakaupunkimiljöö eivät asetu luontevasti rinnakkain. Siinä miten lähiö, solu ja asumakunta suhtautuvat toisiinsa, Laisaari on kuitenkin pyrkinyt organismimetaforalle tyypillisesti rakenteen kannalta loogiseen ratkaisuun. Toisaalta Laisaaren lähiöjärjestelmän orgaanisuus on rakenteen loogisuutta ja visuaalista kudoksen kaltaisuutta; kaaviot eivät korosta sopeutumista paikalliseen luontoon tai historiaan. Meurmanin Tapiola tai Alvar Aallon arkkitehtuuri pyrki kasvamaan siitä ympäristöstä, minkä osa se oli. Vaikka teoreettisen kaavion vertaaminen konkreettiseen suunnitelmaan onkin kohtuutonta, mikään Laisaaren kirjoituksissa ei viittaa siihen, että Laisaari pyrkisi samanlaiseen orgaanisuuteen kuin Meurman tai Aalto. Myöskään Iso-Heikkilän kaava tai sen toteutus ei pyri tällaiseen. Laisaaren kaupunki on samantapainen kaupunkikone kuin Hilberseimerin ja Le Corbusierin geometriset mallit. Laisaaren kaupungin liikennekeskeisyys ja tehokkuusvaatimus liittyvät enemmän koneseen kuin organismiin. Organismimetaforaan perustuva kaupunki voi toki olla myös tehokas, mutta sen tehokkuus ei ole samalla tavalla markoiksi muutettua taloudellisuutta kuin Laisaarella. Laisaaren lähiömalli muistuttaa Hilberseimerin kalanruotomallia ja MARSsuunnitelmaa myös nauhakaupunkimaisella rakenteellaan. Pommer katsoo, että nauhakaupungin suosio funktionalistien keskuudessa perustui mallin kykyyn yhdistää mielikuva biologisesta kasvusta mielikuvaan koneesta. Metaforan tasolla nauhakaupunki liikennejärjestelmineen oli Fordin liukuhihna: tehokas, taloudellinen ja suoraviivainen.195 Laisaaren kaupunkiajattelussa elää kaiken aikaa kaksi kuvaa rinnakkain, kaupunki tehokkaana koneena ja kaupunki hedonistisena organismina. Turun yleiskaavassa kone on keskeisempi metafora, Tehokkaassa kaupungissa organismi.

Kuva 6: Turun yleiskaavan kansikuva. (Laisaari 1952.) Turun

yleiskaavan

kansikuva

esittää

tyylitellysti

Laisaaren

lähiömallin

mukaista

kaupunkinäkymää. Solun yhdistää kaupungin keskustaan pääliikenneväylä, johon on kuvattu linja-auto, joukkoliikenneväline. Solun ja lähiön sisällä kuvassa näkyy vain jalankulkijoita ja polkupyöräilijöitä. Kuvassa ei ole yhtään henkilöautoa tai kuorma-autoa. Asuinrakennukset sijaitsevat pääliikenneväylän toisella puolella ja lähiöön kuuluva teollisuusalue toisella puolella. 195

Pommer 1988, 44.

67

Pääliikenneväylästä erottuu soluun johtavat asuntokadut, jotka muodostavat modernin ulkosyöttöisen liikennejärjestelmän yhdessä lähiön keskellä olevaan kouluun johtavien kevyen liikenteen väylien kanssa. Pääliikenneväylän ja asuntokatujen risteyksen yhteydessä on lähiön keskus, jonka muodostaa aukio ja sitä ympäröivät matalat rakennukset, joihin on sijoitettu kauppoja ja julkisia palveluita. Lähellä lähiön keskusta on myös solun keskus, johon kuuluu aukio ja matalia liikerakennuksia. Vaikka asia ei näy kansikuvasta, solun keskuksen aukiolta lähtevät kevyen liikenteen väylät solun asuntokortteleihin, lastentarhaan ja urheilukentälle. Soluun on piirretty muutama kerrostalo, rivitaloja ja omakotitaloja. Yksikään kuvan rakennuksista ei sijaitse kadun varrella, vaan rakennukset on siroteltu suunnitelmalliseti puistomaiseen maastoon. Kuvan lähiö on piirretty tasaiseen maastoon, ja pellolle ja asuntoalueelle on piirretty vain muutama puu. Tässä Laisaaren lähiö on lähempänä Le Corbusierin ”taloja puistossa” –tyyppistä ihannetta kuin suomalaista ihannetta, missä rakennukset sijoitettiin mieluiten mäkiseen, vaihtelevaan maastoon puiden lomaan. Yleiskaavan kansikuva ei näytä samalla tavalla kaupunkikoneelta kuin Hilberseimerin tai Le Corbusierin kaupunkisuunnitelmien perspektiivikuvat, mutta se on yhtä lailla teoreettisen mallin kuva. Kansikuva tuo myös esiin Laisaaren mallin nauhakaupunkimaisen luonteen paremmin kuin hänen

varsinaiset

asumasolun,

lähiön

ja

asumakunnan

kaavionsa.

Ratkaisu,

jossa

pääliikenneväylän toisella puolella on teollisuusalue ja jossa liikekorttelit sijaitsevat pääliikenneväylän ja asuntoalueiden välillä, on hyvin tyypillinen nauhakaupungille. Sama rakenne on myös Hilberseimerin kalanruodossa ja MARS-suunnitelmassa.

4.4. Asumakunta

Sekä Abercrombielle että Meurmanille asumalähiö oli keskeisin lähiöjärjestelmän osa, solu on lähiön osa, ja asumakunta joukko lähiöitä. MARS-suunnitelma ja Laisaaren lähiöjärjestelmä ovat systemaattisempia. Laisaarelle solu on ehkä jopa järjestelmän keskeisin osa, mutta kaikilla järjestelmän osilla on selvästi oma luonteensa ja merkityksensä. Laisaaren mallissa asumakunta on asumalähiöiden yhdistelmä ja täydellinen joustava asemakaavayksikkö. Asumakunta ja sen keskus ovat kasvavia yksikköjä, väkiluvultaan 12 000 - 18 000 henkilöä. Aluksi asumakunta koostuu kahdesta, täydellisenä kolmesta asumalähiöstä ja koulupiiristä. Laisaaren asumakunta olisi itsenäisenä kaupunkina täysin elinkelpoinen. Laisaari kuvaa asumakunnan joustoa: Asumakunta rakennetaan aluksi kahdesta asumalähiöstä ja kolmesta teollisuusalueesta tai vastaavasta työalueesta. Teollisuustyöväen lisääntyessä ryhdytään muodostamaan kolmatta asumalähiötä siten, että sen solut ensiksi liittyvät vanhoihin asumalähiöihin ja kyllin vahvoiksi kasvettuaan yhdistyvät itsenäiseksi kolmanneksi asumalähiöksi.

68

Sukupolven kuluttua on asumalähiö sitten valmis, ja uusi joustavuuden vaatimus alkaa olla edessä.196

Kuva 7: Asumakunnan kaava Laisaaren mallissa. (Laisaari 1952a, 107) Kaaviossa 1=ensimmäiset asumasolut, 2=näiden reservisolut, 3=toisen vaiheen asumasolut, 4=näiden reservisolut, K=kansakoulu, L=asumalähiön keskus, A=asumakunnan keskus ja T=teollisuusalue. Asumakunnan keskus sijoitetaan siten, että sinne on jokaisesta lähiöstä mahdollisimman lyhyt matka. Keskus on kaksi kertaa lähiökeskuksen kokoinen, ja siellä on noin 36 kauppaa ja 18 käsityöläisverstasta sekä joukko julkisia rakennuksia. Asumakunnan keskus sisältää oppikoulun, kirkon ja ”sekalaisia koulu- ja kulttuuritiloja”, joista muodostetaan kulttuurikeskus, joka sijoitetaan keskeiselle paikalle puisto- ja ajoliikennevyöhykkeen yhteyteen.197

196 197

Laisaari 1952a, 106. Laisaari 1952a, 106.

69

Asumakunnan tasolla Laisaaren mallin yhteys MARS-suunnitelmaan tulee selvimmin esille. Laisaaren

asumakunnassa

pääliikenneväylän

sivuun

on

sijoitettu

lähiöihin

liittyvät

teollisuusalueet. Pääliikenneväylän varrella on myös asumakunnan keskus ja sen tuntumassa lähiöiden keskukset. Jos Laisaaren asumakunnan kaaviota vertaa MARS-suunnitelmaan (kuva 2), niin perusrakenne on molemmissa sama, MARS-suunnitelmassa on asumakunnan keskuksen tilalla vain City, liikekeskus. Molemmissa malleissa asuntoalueet sijaitsevat pääliikenneväylän ja teollisuusalueiden takana. Jos Laisaaren lähiömallia vertaa Hilberseimerin kalanruotoon tai MARS-suunnitelmaan, voi huomata miten Laisaari ottaa vaikutteita myös ”väärän kokoisista” esikuvista. Laisaaren asumasolu toimii kuin Hilberseimerin kalanruoto, vaikka tämä onkin huomattavasti suurempi kaupunkiyksikkö. Laisaaren asumakunta vastaa MARS-suunnitelmassa Lontoon metropolialuetta ja asumakunnan keskus Lontoon liikekeskustaa. MARS-suunnitelmassa 50 000 asukkaan asumakunnan jälkeen järjestelmässä seurasi ’the city district or small city’, jonka väkiluku oli 600 000, ja suurin kaupunkiyksikkö oli ’the city or metropolis’. Laisaari katkaisee lähiösystematiikkansa asumakuntaan. Kokonaiselle kaupungille hän ei anna mitään tarkkaa maksimikokoa, mutta

luodessaan lähiöjärjestelmäänsä Laisaari

kuitenkin katsoi, että kullakin kaupungilla on oma maksimikokonsa, jota suuremmaksi kasvaessaan kaupungin tehokkuus alkaa taas laskea. Ratkaisun liian suureksi kasvavan kaupungin ongelmaan tarjoaa tytärkaupunki.

MARS-suunnitelmassa tytärkaupunkeja ei ole, mutta

esimerkiksi Abercrombien Greater London Planiin ne kuuluvat. Tytärkaupunkina voi pitää myös Howardin puutarhakaupunkia, mutta kun Howard pyrki pelastamaan ihmisiä kaupungista puutarhakaupunkiin, niin Abercrombie ja Laisaari pyrkivät pelastamaan kaupunkia liialta väestönkasvulta. Tytärkaupungit sijoitetaan Laisaaren mallissa kaupungin eteen niihin suuntiin, joista kaupunkiin kohdistuu suurin liikenne. Turun yleiskaavassa Laisaari nimeää ne paikkakunnat, joista olisi tarkoitus tulla Turun tytärkaupunkeja. Ajatus kaupungin luonnollisesta koosta liittyy funktionalismin organismimetaforaan. Organismin tulee olla sopusuhtainen voidakseen toimia lajilleen tyypillisellä tavalla. Liian suuri kaupunki on kuin ylipainoinen ihminen. Tehokas kaupunki –kirjassa tytärkaupungeista ei enää puhuta, kuten ei myöskään Laisaaren 1960-luvun tieteellisissä töissä. 1960-luvulla Laisaari katsoi, että kaupunki kasvaa omien lakiensa mukaan. Organismimetafora ajatteli rakennuksen tai kaupungin villieläimenä, kurinalaisena ja jäntevänä. Samanlaiseen ihmiskäsitykseen pyrkivät 1910—1930luvuilla ainakin neuvostoliittolaiset ja saksalaiset totalitaariset liikkeet. Myös Olavi Paavolainen katsoi, että voidakseen kilpailla koneen kanssa ihmisen tulee olla kuin kone, urheilulla ja terveillä

70

elämäntavoilla vahvaksi niin fyysisesti kuin henkisestikin kasvanut yksilö. Samaa ihmiskäsitystä vaativat myös taylorismi ja fordismi; liukuhihna ei kestä heikkoja lenkkejä. Tehokas kaupunki –kirjan organismimetaforassa sopusuhtaisuus ja jäntevyys ovat väistyneet. Laisaari kirjoittaa siinä: Tehokas katu ei ole tasaleveä. Siellä missä toiminta on suurempi, se leviää, rönsyilee ja puskee pusseja ulospäin, missä toiminta vähenee, siellä se kapenee. Sen varrella olevat talot eivät ole tasakorkuisia, eivätkä säännöllisten matkojen päässä, eivätkä riveissä. Ne voivat olla massoiltansa epäsuhteiset keskenään, samoin muodoiltansa, sillä toiminta ja käytännöllisyys ovat ne mitat, joidenka mukaan koko suunnittelu ja rakentaminen tapahtuu. 198 Ollaan siirrytty luterilaisesta askeettisuudesta amerikkalaiseen barokkiseen kulutusyhteiskuntaan, missä kuluttajan tarve on tärkeintä, ei sopusuhtaisuus tai kurinalaisuus. Amerikkalainen kaupunki on yhtälailla oman yhteiskuntajärjestelmänsä kuva kuin Hilberseimerin ja Le Corbusierin kaupunki oli totalitaarisen, sosialistisen kaupungin kuva. Turun yleiskaavassa Laisaari oli vielä sidoksissa tähän eurooppalaiseen perinteeseen. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli siirtynyt johdonmukaisesti amerikkalaisen mallin taakse. Laisaari käytti lähiömalliaan 1950-luvun alussa hyvin eri kokoisiin paikkakuntiin tehdessään näiden paikkakuntien yleiskaavoja. Kun Hyvinkään kaava valmistui vuonna 1953, kauppalassa oli runsaat 13 000 asukasta199, mutta yleiskaava suunniteltiin 33 000 asukasta varten. Hyvinkään kauppalan alue jaettiin kaavassa neljään lähiöön ja keskustaan. Asumasolun kooksi Laisaari laski 800—1200 asukasta. Asumasoluun kuului keskus, kauppoja ja autotalleja. 5—7 solua muodosti lähiön, johon kuului liikekeskus, julkisia rakennuksia ja koulu. 200 Salon yleiskaavassa 9 000 asukkaan201 kauppalan laskettiin kasvavan 14 500 asukkaan kaupungiksi positiivisen kehityksen vallitessa vuonna 1970 ja heikon kehityksen vallitessa vuonna 2015. Väkiluvun kasvun mukaan vaiheittain toteutettavaksi aiotussa yleiskaavassa Salo jaettiin kolmeen lähiöön.202 Laisaarelle lähiö ei ollut tapa jäsentää kaupungin esikaupunkialueita tai asuntoalueita, vaan tarkoitus oli jäsentää koko kaupunki lähiösystematiikan mukaan.

4.5. Tehokkaan kaupungin lähiö

Tehokas kaupunki -kirjassa lähiöjärjestelmä on selvästi toissijaisemmassa asemassa kuin Turun yleiskaavassa. Tehokas kaupunki -kirjassa Laisaari puhuu erikseen lasten kaupungista, nuorison 198

Laisaari 1962, 26 Laisaari 1953, 10. 200 Laisaari 1953, 31. 201 Laisaari 1952b, 3. 202 Laisaari 1952b, 15. 199

71

kaupungista, aikuisten kaupungista ja lapsettomien kaupungista. Lasten kaupungin muodostaa sosiologinen asumasolu, jossa on noin 50 perheruokakuntaa ja 220 asukasta.203 Tämä asumasolu vastaa ulkoiselta olemukseltaan Turun yleiskaavan asuntoryhmää, joka sisälsi 12 perhettä. Kumpikin on ryhmitelty Unwinin puutarhakaupunkikaavoista periytyneen umpikujakadun ympärille. Sosiologisessa asumasolussa umpikujakatu on selkeästi pysäköintitila autoille, kun se asuntoryhmässä oli puistomainen tila, jossa katu kiersi lenkin talojen editse. Nuorison kaupungin muodostaa sosiologinen asumalähiö, jossa on noin 3500 asukasta. Sosiologiset asumasolut ryhmitellään Tehokas kaupunki -kirjassa neljän solun ryhmiin, jolloin ryhmässä on noin 880 asukasta, mikä on lähellä Turun yleiskaavan tuhannen asukkaan asumasolua. Neljä neljän sosiologisen asumasolun ryhmää muodostaa sosiologisen asumalähiön, jossa on siis noin 3500 asukasta.204 Aikuisten kaupungin muodostaa asumalähiö joka koostuu kuudesta neljän sosiologisen asumasolun ryhmästä. Aikuisten asumalähiössä asuu siten noin 5000 asukasta, mikä on lähellä Turun yleiskaavan 6000 asukkaan lähiötä. Lapsettomien kaupungissa asuvat muun muassa opiskelijat, naimattomat yksinäiset työntekijät ja lapsettomat pariskunnat. Näitä ihmisiä on ainakin 20 % kaupungin väkiluvusta. Näillä ihmisillä ei ole yleensä syytä asua kaukana kaupungin keskustasta tai työpaikastaan. Laisaari katsoo, että on ilmeisesti suunniteltava myös asumasoluja, joissa ei ole lainkaan perheasuntoja. Lapsettomien asuntoalueet voidaan sijoittaa heti liikekeskustan tai isomman työpaikan ulkopuolelle. Kollektiivitalot ja asuntohotellit tuntuvat Laisaaresta näillä alueilla sopivilta rakennustyypeiltä. Laisaari katsoo, että koska kaupunkien vanhoja keskustoja on usein mahdoton saneerata lapsiperheille sopivaan muotoon, niin nämä alueet

tulee

ottaa

käyttöön

lapsettomien

asuma-alueina.205

Lähiötä

suuremmista

kaupunkisuunnittelun yksiköistä Tehokas kaupunki -kirja ei puhu. Jos sosiologinen asumasolu muistutti paljolti Laisaaren vanhaa tonttiryhmää, niin lähiön muoto Laisaaren myöhemmässä mallissa on erilainen. Sosiologinen lähiö on selkeästi lineaarinen.

5. Turun kaupungin alue ja sen kaavoitus 5.1. Turun kaupunkialueen kasvu

203

Laisaari 1962, 62 ja 63. Laisaari 1962, 63 ja 64. 205 Laisaari 1962, 64-66. 204

72

Vuoden 1939 ja 1944 suuriin alueliitoksiin saakka Turun kaupungin alue oli muodostunut lähinnä vanhasta ruutukaava-alueesta, Ruissalon saaresta sekä pohjoisesta että eteläisestä takamaasta. 206 Rakentamista varten Turussa oli vanha ruutukaava-alue, jolle Carl Ludwig Engel oli laatinut kaavan vuonna 1827, tulen tuhottua lähes koko kaupungin. Engelin ruutukaava on toiminut Turun asemakaavoituksen perustana näihin päiviin saakka.207 Ruutukaavakaupungin ulkolaitoina toimivat nykyiset Ratapihankatu ja Kupittaankatu. Eteläinen takamaa sisälsi Itäharjun, Kupittaan, Luolavuoren, Mäntymäen ja Vasaramäen alueet, pohjoinen takamaa oli Pohjolan alue. Turun ruutukaava-alueen tontit olivat työväelle aivan liian kalliita hankittavaksi, mutta Turun kaupunki piti säädöksillään tarkasti huolen, että kaupungin takamaille ei saanut perustaa muuta asutusta ja rakennuskantaa kuin mitä maanviljelyksessä oli välttämätöntä.208 Koska Turkuun tulevilla työläisillä ei ollut mahdollisuutta muuttaa Turkuun, muodostui Kaarinan ja Maarian kuntien alueelle tiivistä esikaupunkiasutusta. Kaarinan puolella sijaitsivat Nummenmäen ja Vähä-Heikkilän alueet ja Maarian alueella Raunistulan alue. 209 Vuoden 1910 väestönlaskennassa todettiin, että Turun kaupungin väestöstä yli neljännes, runsaat 14 000 henkeä, asui naapurikuntien alueelle syntyneissä esikaupungeissa. Raunistulan, Nummenmäen ja Vähä-Heikkilän lisäksi esikaupunkeja olivat Kähärinmäki ja Ruohonpää. Ennen ensimmäistä maailmansotaa vähäisiksi esitaajamiksi ehtivät muodostua Honkaistenranta Hirvensalossa sekä Pahaniemi Raision puolella.210 Turun esikaupunkien liittämistä Turkuun hidasti Turun nihkeä suhtautuminen alueliitoksiin. Turun porvarilliset piirit pelkäsivät yleisen äänioikeuden tultua voimaan, että esikaupunkien vasemmistolaiset äänestäjät vievät Turun poliittisesti vasemmiston haltuun, kun taas Turun vasemmistolaiset poliitikot kannattivat alueliitoksia. Turussa alueliitokset nähtiin myös ennen kaikkea taloudellisena kysymyksenä, eikä asiaa tarkasteltu sosiaaliselta kannalta tai pitkän aikavälin strategisena ratkaisuna. Ensimmäinen suurempi alueliitos ei kuitenkaan liittynyt esikaupunkikysymykseen, vaan Turkuun liitettiin vuonna 1931 Raision kunnasta Pansion alue. Turun Transito-Satama Oy oli aikanaan hankkinut sen Turun uutta suursatamaa varten, mutta Suomen itsenäistyttyä oli Venäjän kauttakulkuliikennettä varten suunniteltu satama tullut tarpeettomaksi, ja satamayhtiö oli joutunut Turun kaupungin hallintaan. Pansion alueen liittäminen tapahtui ilman suuria kiistoja.211

206

Laakso 1980, 33,(kuvio 4). Laakso 1980, 73. 208 Laakso 1980, 12. 209 Laakso 1980, 11 ja 12. 210 Perälä 1996, 16. 211 Laakso 1980, 17—27. 207

73

Tammikuussa 1937 valtioneuvosto määräsi, että Kaarinan kunnasta oli vuoden 1939 alusta liitettävä Turun kaupunkiin Haritun, Ilpoisten, Kairisten, Koivulan, Kuralan, Nummen, Pappilan, Paaskunnan, Peltolan, Uittamon, Vähä-Heikkilän ja Lausteen kyliin kuuluneet tilat ja tilanosat. Vuonna 1934 valtioneuvosto määräsi Turkuun liitettäväksi vuoden 1944 alusta muun muassa Raunistulan alueen, Jäkärlän ja Hirvensalon saaren. Kun vielä vuoden 1949 alusta Turun länsilaidalle liitettiin Raision kunnasta Metsäkylän yksinäistalo sekä alueita Mälikkälän ja Pahaniemen kylistä, sekä Maarian kunnasta vähäiset alat Suikkilan ja Teräsrautelan yksinäistaloista, ei Turussa tarvinnut ryhtyä uusiin suurempiin alueliitoksiin ennen kuin vasta 1960-luvun loppupuolella. Ennen alueliitoksia Turun maapinta-ala oli ollut 2333 hehtaaria, edellä mainittujen alueliitosten jälkeen maapinta-ala oli 10615 hehtaaria.212

5.2. Kaupunkisuunnittelu Turussa ennen Laisaarta

1800-luvulla kaupunkeja oli laajennettu kasvattamalla olemassa olevaa kaupunkiruudukkoa. 1900-luvulle tultaessa oli kuitenkin kehittynyt uudenlaisia käsityksiä kaupunkisuunnittelusta, ja tämä toi esiin tarpeen pätevän henkilön saamiseksi vastaamaan kaupungin suunnittelusta. Vuonna 1912 tuli Turun kaupunginvaltuustossa esiin ajatus asemakaava-arkkitehdin viran perustamisesta kaupunkiin.213 Samaan aikaan kuitenkin Pansio-yhtiö (Turun Transito-Satama Oy) oli esittänyt kaupungille yhteisen asemakaava-arkkitehdin palkkaamista. Tammikuussa 1919 Turun valtuusto päätti myöntää kolmeksi vuodeksi määrärahan Pansio-yhtymän valitseman arkkitehdin, Bertel Jung palkkaamiseksi. Kolmivuotiskauden jälkeen kaupunki palkkasi Jungin vielä kolmeksi vuodeksi päätoimiseksi asemakaava-arkkitehdiksi. Bertel Jungin tärkeimmäksi tehtäväksi Turussa muodostui yleiskaavallinen suunnitelma kaupungin laajentamiseksi länteen sekä siihen liittynyt ehdotus Iso-Heikkilän ja sataman alueen asemakaavaksi.214 Esittelen Jungin sataman ja IsoHeikkilän alueen suunnitelmaa lähemmin luvussa 6.1. . Jungin jälkeen, vuonna 1924 Turun asemakaava-arkkitehdin virkaan valittiin Eero Ilmari Sutinen, joka pyrki omassa kaavoitustyössään ottamaan mahdollisuuksien mukaan huomioon myös Jungin asemakaavoitukseen kuuluneita suunnitelmia.215 Sutinen hoiti Turun asemakaavaarkkitehdin virkaa vuoteen 1948, kuolemaansa saakka, jonka jälkeen virkaan valittiin Olavi Laisaari.216 212

Laakso 1980, 29—35. Laakso 1980, 73 ja 74. 214 Laakso 1980, 74 ja 75. 215 Laakso 1980, 77—81. 216 Laakso 1980 106. 213

74

Jo ennen ensimmäisen asemakaava-arkkitehdin palkkaamista oli Turussa alkanut takamaiden kaavoittaminen rakennustoimintaa varten. Pohjoista takamaata, joka sai nyt nimen Pohjola, ryhdyttiin jakamaan omakotitalotonteiksi vuodesta 1910 alkaen. Eteläisillä takamailla omakotitonttien lohkominen alkoi vuonna 1914 ja alue sai nimeksi Vasaramäki. Vuodesta 1918 lähtien tonttien muodostaminen edistyi myös Itäharjun alueella ja myöhemmin Mäntymäellä. Jungin tullessa Turkuun, hän toi mukanaan myös uudenlaisia vaikutteita pientaloalueiden suunnitteluun. Bertel Jung oli toiminut ennen Turkuun saapumistaan kaavoittajana paitsi Helsingissä myös Kulosaaren puutarhakaupungissa.

Nykyisten Uudenmaan-, Kupittaan- ja

Kaskenkadun sekä Kunnallissairaalantien väliselle alueelle ryhdyttiin suunnittelemaan Kupittaan puistokylä –nimistä puutarhakaupunginosaa. Hanke ei kuitenkaan koskaan toteutunut.217 Takamaille muodostettuja pientaloalueita ei vielä 1920-luvulla liitetty kaupungin asemakaavaalueeseen, vaan alueille laadittiin erillisiä rakennusjärjestyksiä ja vuokrausehtoja. Tarkoituksena oli antaa näille vähävaraisempien kaupunkilaisten asuntopulaa helpottamaan laadituille alueille varsinaisen

asemakaava-alueen

määräyksiä

väljemmät

ja

kustannuksiltaan

halvemmat

rakentamismahdollisuudet. Turun asemakaava-alueen ensimmäinen laajennus ruutukaava-alueen ulkopuolella tapahtui vuonna 1921, kun valtioneuvosto vahvisti Kupittaan kentästä teollisuuden tarpeisiin varatun alueen asemakaavan. Seuraavan kerran asemakaava-alue laajeni vuonna 1931 yhden korttelin verran Pohjolan kaupunginosassa. Muuten Turun asemakaavoitettu alue pysyi ennallaan 1930-luvun puoliväliin saakka. Vuonna 1931 vahvistettu asemakaavalaki kielsi nimittämästä

paikallisia

rakennusjärjestyksiä

asemakaavoiksi,

joten

Turku

joutui

asemakaavoittamaan jo rakennettuja alueitaan. Valtioneuvosto vahvisti Mäntymäen asemakaavan vuonna 1934 ja Vasaramäen ja Itäharjun asemakaavat vuonna 1936.218 Turun vanhat takamaat tulivat kaavoitettua näin ensimmäisen kerran 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa. Vahvistetut asemakaavat merkitsivät pientaloasumiseen perustuneiden omakotialueiden luomista. Liikerakennusten rakennusaloja näihin kaavoihin sisältyi vain siinä määrin kuin ne olivat tarpeen kunkin alueen jokapäiväisten palvelujen saantia ajatellen. Alueliitosten tapahduttua tuli myös kaupungin uudet osat kaavoittaa. Nummen kaupunginosa sai asemakaavan vuonna 1940. Kaavoitettu alue kattoi alueen Karjaan radasta Kuralaan ja Aurajoesta Itäharjulle. Se käsitti 72 korttelia, joista 11 korttelia oli tarkoitettu teollisuusalueiksi ja loput asuntoalueiksi. VähäHeikkilän vuonna 1946 vahvistettu asemakaava kattoi viisi kaupunginosaa: Korppolaismäen, Vähä-Heikkilän, Pihlajaniemen, Puistomäen ja Uittamon. Nämäkin alueet kaavoitettiin pääasiallisesti pientaloasumista varten. Vuonna 1931 Turkuun liitetty Pahaniemen kaupunginosa 217 218

Laakso 1980, 82 ja 83. Laakso 1980 83—85.

75

sai kaavansa vuonna 1940. Maarian liitosalueet saivat kaavan vuonna 1946. Kaavoitettu alue kattoi Raunistulan, Kastun, Vätin, Kähärin ja Pitkämäen kaupunginosat. Tämäkin kaava noudatti samoja periaatteita kuin muut kaavat, pääosa alueesta oli kaavoitettu omakotiasutusta varten.219 Esikaupunkiliitosten yhteydessä Turkuun liitetyillä ns. suojavyöhykkeille, joiden tarkoituksena oli estää uuden tiheän ja suunnittelemattoman asutuksen muodostuminen Turun rajojen taakse, alettiin myös laatia kaavoja. Pääskyvuori sai omakotikaavan vuonna 1939, Koivula ja Harittu vuonna 1941, Vaala 1942, Kurala ja Huhkola vuonna 1947, Kohmo 1948, ja Ilpoinen ja Ispoinen saivat kaavansa vasta vuonna 1953. Räntämäki sai kaavan vuonna 1945, Kärsämäki 1946, Oriketo 1946, Kaerla 1948, Ruohopää 1948 ja Teräsrautela vuonna 1949. Myös Hirvensaloa kaavoitettiin 1940-luvun loppupuolella. Vuonna 1949 Turkuun liitetty Mälikkälä kaavoitettiin vuonna 1955. Perno sai omakotikaavansa vuonna 1951 ja Pansio vuosina 1952—1953. Pansion kaava sisälsi myös teollisuuskortteleita. Pahaniemen ja ruutukaava-alueen väliin jäävän IsoHeikkilän

asemakaava

vuodelta

1946

poikkesi

suuresti

muista

tuon

ajan

Turun

esikaupunkikaavoista, sillä se sisälsi laajan nelikerroksisten asuin- ja liiketalojen rakennusalueen. Sen molemmin puolin oli suuria teollisuus- ja varastokortteleita. Turun asemakaavoitettu alue laajeni nopeasti 1930- ja varsinkin 1940-luvulla ja saavutti 1950-luvulla ne mitat, joissa kaupunki pysyi 1970-luvulle asti. Ruutukaava-alueen ulkopuoliset, ensimmäistä kertaa kaavoitetut alueet saivat pääasiassa pientalokaavoja, mutta koska suurin osa nyt kaavoitetuista alueista oli jo saanut pientalovaltaisen esikaupunkiasutuksen, asemakaavoituksen tuli sopeutua tähän vallitsevaan tilanteeseen. Mutta etenkin sotien jälkeen kaavoitettiin myös paljon uusia omakotialueita eri puolille kaupunkia.220 Ruutukaavakaupunginosien rakentamista ohjasi asemakaava sekä vuoden 1883 rakennusjärjestys, joka oli voimassa syyskuuhun 1950 asti. Rakennusjärjestys salli rakentaa palamattomasta materiaalista hyvinkin tiiviitä kortteleita. 1930-luvun lopulla Turun asemakaavatoimisto laski, että Turun väkiluku tulee seuraavan 30 vuoden aikana nousemaan noin 175 000 – 180 000 tuhanteen, minkä katsottiin edellyttävän 120 000 asuinhuonetta ja kaikkiaan 175 000 lämmitettävää huonetta. Huoneiden kokonaismäärästä laskettiin sijoittuvan keskusta-alueen ulkopuolisille asuntoalueille 1/3 – 1/2. Näin keskusta-alueen kerrostaloihin jäi noin satatuhatta huonetta,

joista

liikehuoneistoihin

olisi

mennyt

noin

neljännes.

Voimassa

olleen

rakennusjärjestyksen mukaan ruutukaava-alueelle olisi voinut kerrostaloissa rakentaa 340 000 huonetta, mikä olisi edellyttänyt 470 000 asukasta. Kun keskustan asukasluvuksi vuonna 1980 laskettiin 100 000, niin katsottiin, että keskustan rakennusoikeuksia tulisi pienentää kahdella kolmanneksella.221 219

Laakso 1980, 87-90. Laakso 1980, 90—93. 221 Laakso 1980, 93, 98 ja 99. 220

76

Keskeisten kaupunginosien senhetkisestä jäsentymisestä asemakaavatoimisto esitti kolmijakoisen järjestelmän, joka sittemmin hyväksyttiin uuden rakennusjärjestyksen rakennusoikeuksia määrittelevien osien johtavaksi ajatukseksi. Ensiksi erotettiin toisistaan teollisuusalueet ja liikeja asuinalueet. Toiseksi liike- ja asuinalueiden joukosta erotettiin erikseen liikekeskusta eli city, jonka kehitys katsottiin ympäristöstä poikkeavaksi. Liikekeskustan tonttitehokkuusluvuksi merkittiin 2 ja rakennustavaksi suljettu tai puoliavoin. Keskustan asuntoalueilla tehokkuusluvuksi tuli 1, ja näillä alueilla katsottiin voitavan siirtyä avoimeen rakennustapaan, koska alueet oli vielä 1930-luvun lopulla rakennettu pääasiassa yksikerroksisilla puutaloilla. Avoimen rakennustavan suurimpina etuina pidettiin sitä, että kunkin rakennuksen rakentaminen ja muoto jäisivät naapurista riippumattomaksi. Samalla kaupunkikuva eheytyisi, kun suuret palomuurit katoaisivat kaupungista.222

Suunnitelma

ei

kuitenkaan

mennyt

läpi

tässä

muodossa

etenkin

kiinteistönomistajien vastustuksen johdosta. Avoimesta rakennustavasta luovuttiin, sen tilalle otettiin puoliavoin rakennustapa, joka salli osittaisen rakennusten yhteen rakentamisen. Kaupunginhallituksen esittämä, lopulta hyväksy kompromissisuunnitelma salli keskusta-alueelle asunnot 180 000 ihmiselle.223 Kun Olavi Laisaari laati yleiskaavaansa, kaavoitustilanne Turussa oli se, että kaupungin ruutukaava-alueelle oli mahdollista sijoittaa suljetun ja puoliavoimen rakennustavan avulla liiketilaa ja kerrostaloasuntoja huomattavasti Turun väkilukua suuremmalle ihmisjoukolle. Toisaalta lähes koko kaupungin numerokaupunginosien ulkopuolinen alue oli kaavoitettu pientaloalueiksi. Näiltä alueilta puuttuivat lähes kaikki palvelut. Myös työpaikat olivat keskittyneet kaupungin keskustaan. 1930-luvun lopulla Turussa laskettiin, että kaupungin väkiluku kolmenkymmenen vuoden kuluttua, eli noin vuonna 1970, olisi 175 000—180 000 asukasta. 180 000 oli myös se asukasluku, joka Turun uuden, vuoden 1950 rakennusjärjestyksen mukaan voitiin asuttaa Turun vanhoihin numerokaupunginosiin. Kuitenkin samaan aikaan, 1930ja 1940-luvuilla, työväen pientaloasutus oli täyttämässä Turun esikaupunkialueita.

5.3. Laisaaren Turun yleiskaavan lähiörakenne

Olavi Laisaaren Turun yleiskaavan keskeiset tekijät ovat systemaattinen lähiörakenne ja tehokkuutta ja taloudellisuutta rationaalisin keinoin tavoitteleva funktionalismi. Kaupungin 222 223

Laakso 1980, 99 ja 100. Laakso 1980, 100 ja 101.

77

lähiörakenne on keino päästä tehokkaaseen kaupunkiin. Organismimetaforan mukaan kaupungilla on optimikokonsa. Laisaaren mukaan 140 000 on Turun maksimiväkiluku, jonka jälkeen kaupungin tehokkuus alkaa laskea. Turku tulee Laisaaren mukaan toiminnallisesti valmiiksi noin 130 000 asukkaan kokoisena. Onnellisin ja taloudellisin tilanne olisi se, että valmiiksi rakennetun kaupungin väkiluku alenisi sitä mukaa kuin tilan tarve henkeä kohden kasvaa.224 Vuonna 1950, suurten esikaupunkiliitosten jo tapahduttua, Turun väkiluku oli väestölaskennassa 102 000 henkilöä, eli runsaat puolet siitä väkiluvusta mikä voitiin asuttaa ruutukaava-alueelle. 225 Turun yleiskaavassaan Olavi Laisaari saa Turun väkiluvun kehitysennusteiksi pessimistisen, todennäköisen ja optimistisen vaihtoehdon mukaan seuraavat: 1960: 114 000 - 127 000 - 132 000 1970: 120 000 - 139 000 - 153 000 1980: 123 000 - 153 000 - 182 000226 Turun yleiskaavassa

Laisaari katsoo, että täydellisellä ja valmiilla kaupungilla ei ole enää

kasvutarvetta, vain keskeneräisillä ja hajanaisesti rakennetuilla kaupungeilla on tarve kasvamalla paikata tehtyjä virheitä. Näitä virheitä ovat asuntoalueet, joiden läheisyydessä ei ole työpaikkoja sekä naisille että miehille, ja teollisuusalueet, joiden ympärillä ei ole tarpeeksi asuinalueita ja työpaikkoja myös toiselle sukupuolelle. Tavoitteena olisi, että kaikki Turussa työssäkäyvät ihmiset myös asuisivat Turussa ja vielä työpaikkojensa lähellä. Perheettömien työntekijöiden kohdalla asia ei ole ongelma, koska heidät sijoitetaan kollektiiviasuntoihin työpaikkojensa lähelle, mutta perheasuntoalueiden ympäristössä tulee olla työpaikkoja sekä naisille että miehille. 227 Kaupungin toiminnan edistämiseksi on luotava noin 8 000 uutta työpaikkaa, ja vanhoihin, työntekijöiden pois siirtymisen takia tyhjiksi jääneisiin työpaikkoihin tarvitaan kaupunkiin uudet 8 000 työntekijää. Kun vielä kaupungissa työskentelevät, mutta muualla asuvat 8 000 työntekijää siirretään Turkuun, saadaan kaupungin minimikasvutarpeeksi 23 000 ihmistä.228 Miten Laisaari oletti voivansa siirrellä ihmisiä ja työpaikkoja haluamiinsa paikkoihin demokraattisessa

ja

yksityiseen

omistukseen

perustuvassa

yhteiskunnassa?

1920-luvun

modernistit suunnittelivat kaupunkeja uudelle sosialistiselle yhteiskunnalle, jossa ihmisten ja tehtaiden siirtely suunnitelmallisesti ei olisi ongelma. Laisaaren modernismi olettaa, että kulttuuri, jossa elämme ja kaikki sen ihmiset ovat materialistisia. Kun Laisaaren rationaalinen modernismi on kehitysoptimistinen, tieteeseen, teknologiaan ja järkeen luottava, Laisaari olettaa että järki ja rationaalisuus ohjaa kaikkia ihmisä. Ja kun Laisaaren moderni liittyy yhteiskunnan 224

Laisaari 1952a, 137 ja 138. Laakso 1980, 44. 226 Laisaari 1952a, 42. Vuonna 1960 Turun väkiluku oli 125 000 ja 1970 152 000. Laakso 1980, 44. 227 Laisaari 1952a, 134. 228 Laisaari 1952a, 136. 225

78

modernisoitumiseen, teollistumiseen, tuotantoprosessien rationalisoitumiseen, Laisaari uskoo että kaikki ihmiset pyrkivät suurimpaan mahdolliseen tehokkuuteen ja taloudellisuuteen. Ihmisiä ja yrityksiä ei tarvitse pakottaa vaihtamaan paikkaa eikä ihmisiä muuttamaan tapojaan, riittää kun ihmisille osoitetaan objektiivisesti miten he voivat rationalisoida omaa elämäänsä. Tämän jälkeen ihmiset noudattavat asiantuntijan ohjetta vapaaehtoisesti ja hyvällä mielellä. Kaupungin rakentaminen asumasoluista, asumalähiöistä ja asumakunnista oli keino asuttaa kaupungin vanhat ja uudet asukkaat tayloristisen tehokkaasti työpaikkojen, palvelujen ja virkistysmahdollisuuksien äärelle niin, että kaikki turha liikenne saataisiin eliminoitua kaupungista. Koska Laisaari uskoi ajalle tyypillisesti rakennuskannan yhä nopearytmisempään uusimiseen ja koska suurin osa Turun rakennuskannasta oli helposti uusittavia puurakennuksia, kaupungin uudelleen rakentaminen solurakenteisena ei ollut Laisaarelle pelkkää utopiaa. 1950- ja 1960-luvuilla

useimmissa

suomalaisissa

kaupungeissa

käsiteltiin

vastaavia

raskaita

saneerauskaavoja ja useissa kaupungeissa tällaisia kaavoja jopa toteutettiin, vaikka tuskin solurakenteisina. Turun kaupunkialue jakaantui Laisaaren yleiskaavaluonnoksessa asumakunniksi ja lähiöiksi seuraavalla tavalla: 1) Liikekeskusta eli City-alue 2) Aninkaisten asumakunta: 3) Tuomiokirkon asumakunta: 4) Mikaelin asumakunta: 5) Martin asumakunta:

Raunistulan, Puolalan ja verkatehtaan asumalähiöt Yliopiston, Kurjenkaivon ja Luostarinmäen asumalähiöt Koulukadun, Puutarhakadun ja Puistokadun asumalähiöt Pajamäen ja Kuninkaankartanon asumalähiöt ja Hirvensalon

6) Kupittaan asumakunta:

ja Korppoolaismäen puolilähiöt Koivulan asumalähiö ja Vasaramäen

7) Kaarinan asumakunta: 8) Maarian asumakunta: 9) Latokartanon asumakunta: 10) Raision asumakunta:

-Luolavuoren puolilähiöt Nummen, Itäharjun ja Littoisten asumalähiöt Kärsämäen, Vätin ja Suikkilan asumalähiöt Pitkämäen, Iso-Heikkilän ja Pakkarin asumalähiöt Raision kirkon ja Pansion asumalähiöt229

ja

Kurjenmäen

Maarian asumakunnan keskus sijoittui Laisaaren mallissa Raunistulaan, kaikkien muiden asumakuntien keskukset sijoittuivat vanhoihin numerokaupunginosiin tai aivan ruutukaavaalueen laidoille.230 Ratkaisu on sikäli ongelmallinen, että jos tarkoituksena oli hajakeskittää kaupungin palvelut uudestaan lähelle lähiöihin siirtyneitä asukkaita, niin miksi uudet keskukset sitten sijoitettiin vanhan keskustan alueelle? Lähiömalliaan esitellessään Laisaari oli todennut, että asumakunnan keskus tulee sijoittaa siten, että jokaisesta asumalähiöstä on sinne mahdollisimman hyvä ja lyhyt pääsy. 229 230

Laisaari 1952a, 141-148. Laisaari 1952a, 141-148.

79

Ratkaisu edustaa kuitenkin realismia Laisaaren ajattelussa. Keskuksien, joihin olisi tarkoitus sijoittaa noin 36 kauppaliikettä, 18 käsityöläisverstasta sekä joukko julkisia rakennuksia, rakentaminen esikaupunkialueille ei ollut Turussa realistista. Jos Laisaari halusi pitää kiinni teoreettisen lähiömallinsa osasta, hänen piti tehdä kompromissi sen sijoittamisessa, vaikka hän samalla joutui vesittämään alkuperäisen ajatuksen hajakeskittämisestä. Vaikka Laisaaren yleiskaavaa ei vahvistettukaan hallintoelimissä, asemakaavaosasto alkoi kuitenkin omakotialueiden kaavoituksessa noudattaa siinä esitettyjä suuntaviivoja. Tämä merkitsi usein sitä, että esikaupunkiliitosten ja asutustoiminnan myötä verrattain summittaisesti syntyneet omakoti- ja pientaloalueet pyrittiin muodostamaan toimiviksi soluiksi ja asumalähiöiksi. Pienet omakotialueet eivät kyenneet ylläpitämään riittäviä palveluja, joten niiden tuntumaan alettiin kaavoittaa tukiasutukseksi kerrostalotontteja. Asuma-alueiden väestöä yritettiin myös lisätä pienentämällä tonttikokoa, muodostamalla rivitalotontteja tai jakamalla entisiä tontteja kahtia. Solujen ja lähiöiden muodostamiseksi pyrittiin myös luomaan liike- ja yleistenrakennuksien tontteja keskeisille paikoille solu- ja lähiökeskuksien muodostamista varten. Myös liikennealueita pyrittiin suunnittelemaan mahdollisuuksien mukaan lähiöjärjestelmä huomioon ottaen.231 Monet Turun esikaupunkialueista oli kuitenkin jo rakennettu niin täyteen pientaloja, ettei solun tai lähiön muodostus ollut helppoa. Omakotialueiden muodostaminen toimiviksi kokonaisuuksiksi olisi edellyttänyt tukiasutusta, mutta tätä hidasti se, että Turun asuntotuotanto sijoittui 1950-luvun alun jälkeen suurelta osin ruutukaava-alueelle.232 Kun kerrostalorakentaminen alkoi 1950-luvun lopulla lisääntyä esikaupunkialueilla, rakennusala oli siirtymässä aluerakentamiseen ja teolliseen rakentamiseen, ja nämä edellyttivät laajoja yhtenäisiä rakennusalueita. Täydennysrakentaminen ei ollut tehostuvassa rakentamisessa enää mielekästä. Asumasoluja ja lähiöitä kuitenkin muodostettiin pitkin 1950-lukua asemakaavan muutoksilla ja laajennuksilla. Pikisaaren puolisolu muodostettiin vuonna 1953. Mälikkälään ja Teräsrautelaan perustettiin asumasolut vuosina 1953 ja 1954, sekä näiden yhteydessä Satakunnantien varteen lähiötasoinen keskus. Moikoisiin perustettiin Hirvensalon puolilähiöön kuulunut solu vuonna 1954, Puistomäen solukeskus 1955, Nummenmäelle kaksi solukeskusta 1956, Kuralaan solu 1958, lähiön keskukset Räntämäkeen ja Vähä-Heikkilän – Mäntymäen alueelle 1959, Vasaramäkeen kolme myymäläkeskiöpiiriä 1959 ja niin edelleen. Iso-Heikkilään kaavoitettiin 1953 6000 asukkaan lähiö, Pansioon ja Artukaisiin kaavoitettiin 1955 yksi erillinen ja yksi kaksoisasumasolu sekä näille lähiökeskus. 1956 Pahaniemeen muodostettiin kaksoissolu. Suuria 231 232

Laakso 1980, 111. Laakso 1980, 111.

80

kerrostaloalueita kaavoitettiin 1950-luvun loppupuolella vielä Nummen kaupunginosaan, Vasaramäkeen ja Luolavuoreen Vähä-Heikkiläntien varteen sekä Uudenmaantien ja Kaskentien risteykseen.233 Ratkaisuksi luonnollisella kasvulla liian suureksi kasvavalle kaupungille Laisaari esittää tytärkaupunkien perustamista. Kansantaloudellisista syistä on Laisaaren mukaan asutus ja tuotanto keskitettävä kaupunkeihin. Koska vanhoja kaupunkeja on vaikeata ja kallista kasvattaa, on Laisaaren mukaan perustettava uusia kaupunkeja. ”Saksalaisen asemakaavateorian mukaan ei kaupungissa, voidakseen olla hyvin toimiva, tarvitse olla enempää kuin 20 000 asukasta. Pienet kaupungit olisi siis kasvatettava, ja uusia kaupunkeja olisi perustettava sitä mukaa kuin tarve vaatii. Uusista kaupungeista saadaan aina paremmin toimivia ja taloudellisempia kuin vanhoista.”234

Kuva 8: Konsentriseen tapaan rakentuva kaupunki ja tytärkaupunkiperiaatteelle rakentuva kaupunki. (Laisaari 1952a, 137.)

233 234

Laakso 1980, 111 ja 112. Laisaari 1952a, 137 ja 138.

81

Kuva 9: Turku ja sen tytärkaupunkien sijoitus. (Laisaari 1952a, 140.) Turun yleiskaavaluonnoksessa kaupungille ajateltiin neljää tytärkaupunkia, Naantalia, Lietoa, Piikkiötä ja Paraista.235 Mikäli tytärkaupunkeja kehitettäisiin johdonmukaisesti, niin Naantalin väkiluku, joka vuonna 1950 oli 6000, tulisi vuonna 1980 olemaan 13 000. Liedon vastaavat luvut olivat 3 000 ja 16 000, Piikkiön 3 000 ja 16 000 ja Paraisten 10 000 ja 20 000. Tytärkaupunkien väestönkasvun

oli

tarkoitus

koostua lähes pelkästään ihmisten siirtymisestä Turusta

tytärkaupunkeihin.236 Jo luettelo Laisaaren suunnittelemista asumakunnista kertoo, etteivät Turun ja naapurikuntien hallinnolliset rajat merkinneet hänelle paljoakaan. Raision, Maarian ja Kaarinan asumakuntiin kuului alueita naapurikunnista. Turku oli jo liittänyt itseensä osia näistä kunnista, mutta Laisaari sisällytti lähes koko Raision kirkonkylää myöten Turkuun. Kaarina oli jo menettänyt Turulle suurimman osan asukkaistaan, mutta Laisaari liitti Turkuun viellä Littoisen alueen ja sen eteläpuoliset alueet. Naantalin tytärkaupunkiin Laisaari liitti loput Raision alueesta ja osan Maskua. Liedon kaupungin oli tarkoitus käsittää Liedon kunnan lisäksi alueita Paattisista ja Aurasta. Piikkiön kaupunki käsitti Piikkiön pitäjän lisäksi osan Paimiota. Paraisten tytärkaupunkiin kuului Paraisten kauppala ja pääosa Paraisten maalaiskuntaa.237 Laisaaren yleiskaavan mukaan Turun oli tarkoitus olla vuonna 1980 143 000 asukkaan kaupunki, mutta väkilukuennusteiden mukaan Turussa voisi olla silloin optimistisen vaihtoehdon toteutuessa 182 000 asukasta, ja kaupunki kasvaisi myös tästä eteenpäin. Edellä mainitut tytärkaupungit tarvitsevat täydellisiksi kehittyäkseen yhteensä enintään 55 000 uutta Turkuun pyrkivää asukasta, mutta toimivat hyvin jo 40 000 asukkaan lisäyksellä. Teoreettisesti ne voisivat siis olla valmiita jo vuonna 1980.238 Siihen nähden, miten vaikeata alueiden liittäminen Turkuun oli ollut ennen Laisaaren yleiskaavaa, on vaikea ajatella miten niin laajat kuntaliitokset ja rajojen siirtämiset olisivat voineet onnistua 235

Laisaari 1952a, 139 ja 140. Laisaari 1952a, 149. 237 Laisaari 1952a, 146—148. 238 Laisaari 1952a, 149. 236

82

yleiskaavan elinaikana. Laisaari perusteli yleiskaavassaan: Kun nykyaikainen järkiperäisesti suunniteltu kaupunki ei mahdu hallinnollisten rajojensa sisäpuolelle, on vanhoihin perinteisiin sidottua lainsäädäntöä ryhdyttävä kehittämään. On aivan mahdotonta jatkaa edelleen sillä vanhalla pohjalla, että ahtaita kaupunkirajoja ympäröi joukko itsenäisiä maalaiskuntia, joilla ei ole hallinnollisesti mitään yhteistä kaupungin kanssa. Korkeampiin itsehallintokuntiin tai kunnanliittoihin asemakaavakysymyksissä on ehdottomasti päästävä. Yleiskaava on aivan turhaa yrittää mahduttaa nykyisten kaupunkirajojen sisäpuolelle, siinä pelossa, ettei yhteistoimintaa ympäristökuntien kanssa voitaisi aikaansaada, tai että alueliitoskysymykset tuottaisivat vaikeuksia. Muodolliset, ja muutettavissa olevat seikat eivät saa olla esteenä suunnitelmien laatimiselle.239 Vielä 1960-luvulla oli Turussa vireillä suunnitelmia liittää Turkuun kaikki naapurikunnat Naantalia ja Raisiota lukuunottamatta, siis Kaarina, Kakskerta, Piikkiö, Lieto ja Rusko kokonaisuudessaan. Tämä suunnitelma toteutui vain Kakskerran osalta, kun vuoden 1986 alusta Kakskerran pääsaari ja Satava liitettiin Turkuun ympäröivine pikkusaarineen.240 En ole selvittänyt, miksi Laisaaren Turun yleiskaavaa ei hyväksytty kaupungin päättävissä elimissä, mutta Laisaaren suunnittelema tehokas kaupunki oli kuin kilpa-auto: se olisi pitänyt toteuttaa johdonmukaisesti ja tinkimättömästi, jotta se olisi toiminut. Yleiskaava oli niin yksityiskohtainen

ja

laaja-alainen,

että

sen

ottaminen

viralliseksi

kaupungin

kehittämissuunnitelmaksi olisi vaatinut niin suuren poliittisen yksimielisyyden ja niin vahvan tahdon, ettei se olisi ollut mahdollista Turussa. Yleiskaava ei sisältänyt mitään erityisen vahvaa visuaalista ideaa kaupungin tulevasta hahmosta, mitä olisi voinut pyrkiä toteuttamaan vaikka lähiöjärjestelmän tarkka toteuttaminen olisikin ollut käytännössä vaikeaa. Epävirallisena ohjeena Laisaaren kaupunkisuunnitteluideologia antoi oman sävynsä Turun kehittämiseen, mutta ruutukaava-alueen ulkopuolella, missä kaavan vaikutuksen olisi tullut olla kaikkein suurinta, laisaarelaisuutta on vaikeinta löytää. Sen sijaan Turun ruutukaava-alueen saneeraus 1950-luvulta lähtien on toteutettu pitkälti Laisaaren ideologian mukaisesti. Tehokas kaupunki –kirja kuvaa mielestäni melko tarkasti sitä Turkua joka tällä hetkellä on rakennettuna.

6. Turun asuntorakentaminen ja asumisolot 1950-luvulla

6.1. Rakentamisen 1940-luku

Sodan aikana rakentamista vaikeutti pula kaikesta. Oli pula työvoimasta, eteenkin amattiväestä, mutta vielä enemmän oli pula rakennusmateriaaleista ja pääomasta. Sota oli vienyt työvoiman 239 240

Laisaari 1952a, 139. Perälä 1996, 18.

83

lisäksi myös kuljetuskaluston, ja kuljetusverkosto oli ylikuormitettu. Sota-aikaan kuuluivat myös epävakaat työmarkkinat ja vaikea poliittinen ilmapiiri sekä inflaatio. Pula johti säännöstelyyn, valvontaan ja pakkosäästämiseen. Joitakin rakennusaineita oli kokonaan korvattava muilla ja joitakin käytettävä mahdollisimman säästäväisesti. Pyrittiin suosimaan kotimaisia raaka-aineita. Säännöstelyyn liittyi oleellisesti suunnitelma rakennusten kiireellisyys- ja etuoikeusjärjestyksestä. Vuonna 1942 vahvistetussa ensimmäisessä kiireellisyysjärjestyksessä etusijalle asetettiin maataloustuotannolle välttämättömän työvoiman asumis- ja työskentelymahdollisuuksien turvaaminen.241 Jälleenrakentaminen oli mittava tehtävä. Asuntojen tarve heti sodan jälkeen oli suuri, etenkin kaupungeissa. Siirtoväki oli sijoitettava, ja ihmisten muutto maalta kaupunkeihin jatkui entistä vilkkaampana. Sodanjälkeinen demobilisaatio merkitsi puolestaan noin puolen miljoonan hengen sijoittamista siviilielämään. Sotien jälkeen viranomaisten laatimassa koko rakennustoiminnan tärkeysjärjestyksessä ei asuntorakentaminen sijoittunut kärkipäähän. Tärkeysjärjestys oli määritetty seuraavaksi: sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan SOTEVAn ja voimalaitosten rakennustyöt, muun teollisuuden rakennustyöt, maatalous ja sen vaatimat asunnot sekä kiireelliset korjaus- ja muutostyöt. Vasta näiden jälkeen tulivat asuntorakentaminen ja sosiaali- ja koulutoimen

rakennustyöt.

Paljolti

sotakorvausteollisuudesta

johtuen

asutuskeskusten

rakennustoiminnasta suurin osa oli teollisuus ja liikerakennuksia. Sotakorvauksien maksaminen piti Suomen kansantalouden tiukoilla. Ensimmäisenä vuonna sodan jälkeen korvaukset olivat 17 % kansantalouden reaalituotosta, tämän jälkeen osuus oli 8—10 % ja vuoden 1948 jälkeen noin 4 %. Suomi sai maksettua sotakorvauksensa syyskuussa vuonna 1952.242 Heti sodan jälkeen säännöstellyt rakennustarvikkeet suunnattiin maaseudulle. Menetettyjen alueiden asukkaat ja rintamamiehet pyrittiin asuttamaan maalle. Evakoiden ja rintamamiesten tausta oli yleensä maaseudulla, ja agraaria kulttuuria myös suosittiin ideologisesti verrattuna kaupunkikulttuuriin. Maaseudun rakentamista suosittiin myös siksi, että siellä rakennettiin kotimaisesta materiaalista ja pitkälti omatoimisesti. Kuitenkin väestökeskusten asuntotilanne muodostui pian kestämättömäksi. Vuosina 1941—1951 kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku kasvoi 415 000 henkilöllä ja maaseudun 51 000 henkilöllä. Kuitenkin noina vuosina maaseudulle rakennettiin 155 000 asuntoa mutta kaupunkeihin vain 50 600 asuntoa.243 Sodan aikana oli Suomessa otettu käyttöön laaja asunto- ja vuokrasäännöstely sekä pakollinen kunnallinen

asunnonvälitys.

Vuokrasopimusten

irtisanominen

kiellettiin

sodan

ajaksi.

Kohtuuttoman korkeat vuokrat kiellettiin lailla. Vuokria sai korottaa vain sosiaaliministeriön 241

Mäkiö 1990, 20. Mäkiö 1990, 32 ja 33. 243 Juntto 1990, 203. 242

84

suosituksen verran. Vuonna 1943 otettiin käyttöön pakollinen asunnonvälitys, jonka mukaan huoneenvuokraaminen oli sallittu vain huoneenvuokralautakunnan osoittamalle vuokralaisille, ja huoneistoon voitiin osoittaa alivuokralaisia myös vastoin huoneiston omistajan tahtoa. Toimenpiteellä haluttiin turvata monilapsisten perheiden asema vuokra-asuntomarkkinoilla. Kullekin taloudelle varattiin käyttöön vain yksi huone.244 Suomessa tuhoutui sodan seurauksena tai jäi luovutetuille alueille 120 000 asuntoa eli yli kymmenesosa koko silloisesta asuntokannasta.245 Turussa talvisodan pommituksissa vahingoittui 656 taloa, joista 14 % kokonaan, 10 % enemmän kuin puoliksi ja 76 % vähemmän kuin puoliksi. Jatkosodan aikana rakennuksia tuhoutui 212, joista 132 kokonaan käyttökelvottomaksi.246 Turun kaupunginvaltuusto esitti marraskuussa 1944 valtuuston hyväksyttäväksi suunnitelmansa, jonka mukaan kaupungin toimesta olisi ankaran asuntopulan lievittämiseksi ryhdytty rakentamaan ns. pika-asuntoja. Keväällä 1945 Huhkolantien varteen Vasaramäen kaupunginosaan nousi kymmenen puurakenteista, yksikerroksista rivitaloa, jotka kukin sisälsivät kymmenen kappaletta huoneen ja keittiön käsittäviä asuntoja. Mäntymäen kaupunginosaan jo sodan kestäessä aloitettuun kahdeksan täyskunnallisen asuintalon työohjelmaan lisättiin marraskuussa 1944 vielä neljä taloa, ja rakennusten kerrosluku korotettiin samalla kahdesta kolmeen. Mäntymäen taloihin tuli kaikkiaan 224 huoneen ja keittiön asuntoa. Toisen rakennusvaiheen rakennukset valmistuivat rakennusainepulan takia vasta vuonna 1948.247 Pula rakennusmateriaaleista vaikutti asuinrakentamiseen. Vuonna 1946 oli rakennusmateriaaleista vaikeimmin

saatavana

tiili

ja

puutavara.

keskuslämmityslaitteista

sai

teollisuus.

Pääosan

Myös

betoniteräksestä,

voimalaitostyömaat

sementistä olivat

ja

etusijalla

rakennusainekiintiöitä jaettaessa. Asuntotuotanto joutui keskittymään puurakentamiseen kunnes tiili- ja sementtiteollisuus oli saatu tehostumaan. Vuoden 1946 rakennustuotannosta Suomessa oli 85 % puurakentamista, ja vielä 1950-luvun alkupuolella valmistuneiden asuinrakennusten tilavuudesta puolet oli puurakennuksissa.248 Pienasuntotaloja valmistui 1940-luvulla vielä kuusitoista asuntoa Vasaramäen Lehmustielle ja 204 asuntoa Kurjenmäen kaupunginosaan. Kurjenmäkeen oli jo 1920-luvulla rakennettu kahdeksan ja 1930-luvulla neljätoista kunnallista asuintaloa. Nyt sinne rakennettiin hirrestä yhdeksän kaksikerroksista, 20 m2:n kokoisia hellahuoneita sisältänyttä rakennusta. Kunnallisesti rakennettujen, puurunkoisten pienasuntotalojen rakentaminen hiljeni 1940-luvun loppuun 244

Juntto 1990, 193 ja 194. Juntto 1990, 191. 246 Laakso 1980, 153 ja 154. 247 Laakso 1980, 160. 248 Mäkiö 1990, 33. 245

85

tultaessa.249 Perheasuntoja rakennettiin 1940-luvun loppupuolella vain vähän. Stålarminkadun varrelle rakennettiin kahdessa vaiheessa — ensin 1943—1944 kolme rakennusta ja 1947—1949 toiset kolme — Turun Perheasunto Oy 1:n rakennuttamia, Totti Soran talonrakennusosastolla piirtämiä nelikerroksisia rakennuksia. Rakennuksiin tuli 180 asuntoa. Kunkin rakennuksen päädyssä oli pieni liiketila: sekatavaramyymälä, kaksi leipämyymälää, lihakauppa sekä kemikaliomyymälä. 250 Rakennustuotanto oli Suomessa perustunut yksityisyritteliäisyyteen. Rakennettiin sellaisia asuntoja, joilla oli kysyntää. Sodan aikana ja heti sen jälkeen kysyntää oli pienistä asunnoista, yksiöistä ja kaksioista. Kysyntää ei määrännyt asunnontarvitsijoiden tilantarve vaan pienet varat. Perhevuokra-asuntotuotannon käynnistämistä heti sodan jälkeen pidettiin välttämättömänä, ja tähän tarvittiin yhteiskunnan tukea. Yksityinen rakennustoiminta ei pystynyt vastaamaan asunnontarpeeseen, sillä vuokrasäännöstelystä johtuen vuokrat olivat 1940-luvulla nousseet vain 2—3 -kertaisiksi, kun muut hyödykkeet olivat kallistuneet samana aikana 10—15 -kertaisiksi. Näin vanhojen talojen vuokrat olivat vain 1/4—1/5 uusien talojen asumiskustannuksista. Kun uudet asunnot vapautettiin vuokrasäännöstelystä 1940-luvun lopulla vanhojen asuntojen jäädessä vuokrasäännöstelyn pariin, asuntojen kysyntä painottui voimakkaasti vanhoihin asuntoihin, eikä uusien asuntojen laajamittainen tuottaminen tällöin ollut kannattavaa.251 1940-luvun loppupuolella virisi keskustelu vuokrasäätelyn keventämisestä. Katsottiin, että vain markkinavuokrat voisivat elvyttää yksityisen vuokra-asuntorakentamisen ja sitä kautta helpottaa asuntopulaa. Toisaalta pelättiin, että vuokrien nousu johtaisi palkankorotuspaineisiin ja että sitä kautta inflaatio voisi ryöstäytyä käsistä. Pelättiin sekasortoa yhteiskunnassa. 1940-luvun lopulla vuokrasäännöstelyä alettiin kuitenkin purkaa. Uustuotanto jäi vuokrasääntelyn ulkopuolelle vuonna 1949. Vuokria korotettiin asteittain valtioneuvoston päätöksellä, ja vuokrasäännöstelyn alaisuudessa olevien kuntien määrää supistettiin. Helsingissä, Turussa ja Tampereella vuokrasäännöstely oli kuitenkin voimassa vuoteen 1961 asti. Vuokrasäännöstelyn purkaminen oli osa pakettia, johon kuuluivat myös aravajärjestelmä ja uustuotannon verohuojennukset.252 Vuonna 1948 säädettyjen verohuojennuslakien mukaan vuosina 1947—53 aloitettuun uustuotantoon tehdyt sijoitukset olisivat kymmenen vuotta vapaita tulo- ja omaisuusverotuksesta. Tarkoituksena oli houkutella pääomia etenkin vuokrasäännöstelyn lähes kokonaan lopettamaan vuokraasuntotuotantoon.

Vuoden

1949

aravalainsäädännöllä

jaettiin

valtion

matalakorkoista

pitkäaikaista lainaa asuntotuotantoon. Lainsäädännön tarkoituksena oli lisätä asuntotuotantoa,

249

Laakso 1980, 161-163. Arvilommi 1994, 323 ja Laakso 1980, 161-163. 251 Mäkiö 1990, 39-41. 252 Juntto 1990, 195 ja 196. 250

86

aravalla ei ollut sosiaalipoliittisia tavoitteita. Aravalainoitus ohjautui suurimmaksi osaksi omistusasuntotuotantoon.253

6.2. Rakentamisen 1950-luku

1950-luvun alussa pelkästään Euroopan asuntovajaus oli 30 miljoonaa asuntoa. Uskottiin, että vajaus voitaisiin poistaa vain teollisen massatuotannon avulla uutta tuotantotekniikkaa ja työmenetelmiä käyttäen. Rakennusten massatuotannosta puhuttiin ja kirjoitettiin paljon. Pula kuitenkin sitoi rakentamista monin tavoin perinteisiin menetelmiin. Kuten edellisilläkin vuosikymmenillä,

myös

1950-luvulla

jälkeenjääneisyys

verrattuna

muun

todettiin

rakentamisen

teollisuuden

ja

rakentamistekniikan

koneellistumiseen

ja

tuotannon

rationalisointiin.254 1950-luvun alussa Laisaari ei puhu rakentamisen muuttumisesta teollisuudeksi vielä mitään. Olivathan elementtikokeilut vielä 1950-luvun alkupuolella kalliita harjoituksia, ja Laisaari taas oli kiinnostunut siitä miten nykyhetkessä voidaan tuottaa tehokkaimmin ja taloudellisimmin asuntoja mahdollisimman monelle asunnontarvitsijalle. Edes Tehokas kaupunki –kirjassa 1960-luvun alussa, kun Suomi oli juuri siirtymässä laajamittaiseen elementtirakentamiseen, Laisaari ei puhu juuri

mitään

elementtirakentamisesta

tai

teollisesta

asuntotuotannosta.

Vaikka

rakennusteollisuuden ja Laisaaren tayloristiset ja fordistiset käsitykset kaupungin ja rakennuksen tehokkuudesta olivat lähellä toisiaan, Laisaarta ei tunnu kiinnostavan juuri lainkaan talonrakennusalan rationalisointi. Laisaari puhuu rakennuksen tehokkuudesta, mutta ei rakennusprosessin tehokkuudesta tai rakennuksen tehokkuudesta rakennusliikkeen kannalta. Olavi Laisaari laski yleiskaavaluonnoksessaan joulukuun 1950 hinnoilla, minkälaisia taloja Turkuun pitäisi rakentaa, jos halutaan saada mahdollisimman monta asuntoa mahdollisimman halvalla. Laisaaren lopputulos oli: Jos päämääränä on saada vastaus siihen, minkälaisia rakennuksia olisi rakennettava, jotta nykyisen pääomapulan aikana saataisiin mahdollisimman suuri määrä asuntoja mahdollisimman halvalla on rakennettava ullakkohuoneilla varustettuja omakotitaloja. Jos kerrostaloja on pakko rakentaa, on ne edullisinta sijoittaa keskustan ulkopuolelle, missä maa on halpaa, ja käytettävä 4-kerroksista laattavälipohjaista tyyppiä.255 Kun rakennuskustannukset D-luokan yksikerroksisen puisen, kellarin ja ullakkohuoneen kanssa rakennetun omakotitalon kohdalla tekevät asuntopinta-alan nettoneliömetriä kohti hinnaksi 20 253

Juntto 1990, 205—208. Mäkiö 1990, 42. 255 Laisaari 1952a, 110-114. 254

87

220 mk, niin B-luokan 3-kerroksisen tavallisen kellarillisen lamellitalon kohdalla asuntopintaalan nettoneliömetriä kohti hinnaksi tulee 33 300 mk. Kalleimmat kerrostalotyypit oli Laisaaren vertailussa jätetty huomioimatta.256 Puinen puolitoistakerroksinen hartiapankkirakentamisena toteutettu omakotitalo oli myös ainut asuntotyyppi, johon työväenluokkaiselle perheelle oli taloudellisesti mahdollista ottaa aravalainaa.257 Turun yleiskaavassa Laisaari toteaa, että puurakennuksen hankintakustannukset huonetta kohden ovat yleensä aina olleet noin 2/3 kivirakennuksen vastaavasta hinnasta. Kun tonttikustannukset voidaan pitää pienempänä kuin 20 % rakennuksen kustannuksista, puutalo on halvempi ratkaisu kuin kivitalo. Kun vielä otetaan huomioon, että kolmikerroksista matalampia kivitaloja tai kuusikerroksista matalampia hissillisiä kivitaloja ei kannata rakentaa, ja toisaalta etenkin perheellisten tulisi asua mieluiten yksi- tai kaksikerroksisissa rakennuksissa, joissa kontakti luontoon on mahdollista säilyttää, Laisaari katsoo, että puutalojen syrjäyttäminen kivitaloilla ei vaikuta edes tarkoituksenmukaiselta.258 Kuitenkin 1950-luvun alkupuoliskolla hieman yli puolet Turun asuntotuotannosta sijoittui ruutukaavakaupunginosien kerrostaloihin. Turun keskustan ulkopuolelle nousi 1940- ja 1950-luvuilla laajoja omakotitaloalueita. Kerrostalolähiöitä ryhdyttiin Turussa rakentamaan vasta 1950-luvun loppupuolella, ja suurimmat kerrostalolähiöt syntyivät 1960- ja 1970-luvuilla. 1950—1953 valmistui Mäntymäen kaupunginosaan Toivolankadun varrelle yhdeksän Turun kaupungin

rakennuttamaa

tähtimäistä

pistetaloa.

Nämä

aravalainoitetut

täyskunnalliset

vuokratalot oli kaupungin talonrakennusosastolla piirtänyt Annikki Harlas Viljo Laitsalmen valvonnassa. Asemakaava edellytti piste- ja lamellitalojen rakentamista, mutta ilmeisesti maaston vaikeus ja halu luoda yhtenäinen katukuva johtivat pelkkään pistetaloratkaisuun. Pieniä huoneistoja on on yhteensä 137. Tyyppihuoneistot ovat kahden huoneen ja keittiön/keittokomeron asuntoja. Keskimmäisissä rakennuksissa on neljä myymälähuoneistoa. Nämä muodostivat alunperin tyypillisen kokonaisuuden, jossa oli erilliset maito-, liha-, lyhyttavara- ja taloustavaramyymälät. Tiilirakenteiset talot on eristetty ulkopuolelta kevytbetonilaatoilla.259 Tämän jälkeen kaupungin oma asuntotuotanto alkoi osoittaa hiljentymisen merkkejä. 1950luvulla

kaupunki

rakennutti

asuntoja

lähinnä

kaupungin

laitosten

henkilökunnalle.

Huomattavimmat tällaiset kohteet ovat 1952 ja 1957 valmistuneet kolme Kunnallissairaalan henkilöstölle tarkoitettua rakennusta.260

256

Laisaari 1952a, 110 ja 111. Juntto 1990, 208. 258 Laisaari 1952a, 100. 259 Arvilommi 1994, 336. 260 Laakso 1980, 169. 257

88

1950-luvulla Turun kaupunki ohjasi asuntotuotantomäärärahansa pääosin puolikunnallisten asunto-osakeyhtiöiden rakennuttamiseen. Tässä mallissa kaupunki merkitsee aluksi koko asuntoosakeyhtiön osakekannan itselleen ja luovuttaa osakkeet asukkaille, kun nämä ovat yhtiövastikkeen yhteydessä, yleensä kymmenessä vuodessa, maksaneet asuntoaan vastaavan osan yhtiön omarahoitusosuudesta. Ensimmäisinä puolikunnallisena asunto-osakeyhtiöinä valmistuivat 1952 As. Oy Rauhankatu 23—25 ja As. Oy Turun Tornitalo (Linnankatu 47). 261

Viimeksi

mainittu Aarne Ehojoen piirtämä, kaksi- ja yhdeksänkerroksisesta osasta koostuva rakennus oli kolme vuotta Turun korkein rakennus.262 Puutarhakadulle, Port Arthurin alueen Kakolan puoleiselle laidalle, valmistui 1952 kolme Totti Soran piirtämää As. Oy Kontulan nelikerroksista lamellitaloa. Talot on sijoitettu tontin kolmelle sivulle, jolloin puoliavoimen korttelin ilme ei poikkea liikaa ympäröivistä puutalokortteleista.263 Vuosina 1953—1954 puolikunnallinen asuntotuotanto keskittyi Martin alueelle Betaniankadun varsille, jonne rakennutti samaan aikaan myös TASO. Turun Asuntotuotanto Oy TASO oli järjestänyt 1941 kutsukilpailun Stålarminkadun ja Kuninkaankartanonkatujen varrella sijaitsevan noin neljän hehtaarin suuruisen asuntoalueen suunnittelemisesta. Kilpailun voittivat prof. Jussi Paatela sekä Hugo Borgström ja Veli Paatela ehdotuksella, jossa oli sekä lamelli- että pistetaloja. Lopulta alueelle rakennettiin vain yksi lamellitalo ja kymmenen pistetaloa, joiden kerrosluku oli nostettu neljästä seitsemään. Rakennusten suunnittelusta vastasivat Viljo Laitsalmi, Pekka Sivula ja Heikki Sarainmaa.264 Martinmäen jälkeen rakennettiin puolikunnallisia asuinrakennuksia jonkin verran myös Kastuun, Patterinhakaan ja IV ja VIII kaupunginosaan, ennen kaikkea kuitenkin Nummen kaupunginosaan. TASO:n rakentaminen keskittyi 1950-luvun puoliväliin asti IV kaupunginosaan, siirtyen tämän jälkeen Mäntymäelle ja edelleen Luolavuoreen.265 1950—1954 Turun asuntotuotannosta tapahtui 52% ruutukaava-alueilla ja tästä yli puolet IV ja VIII kaupunginosissa. Näihin kaupunginosiin sijoittui tuolloin myös kaupungin puolikunnallisten asuintalojen rakentaminen sekä TASO:n rakentaminen. Muu ruutukaava-alueen rakentaminen keskittyi aivan keskustaan VI ja VII kaupunginosiin. Ruutukaava-alueen ulkopuolella asuinrakentaminen oli pääasiassa omakotirakentamista.

1950-luvun alkupuolella valmistui

asuinkerrostaloja ruutukaava-alueen ulkopuolelle seuraavasti: Mäntymäen vuokrapistetalot, Kastuun

Tampereentien

varteen

kolme

rakennusta,

Vasaramäkeen

Lehmustielle

yksi,

Nummenmäelle Vanhan Hämeentien alkuun yksi ja Kurjenmäkeen Kunnallissairaalan henkilöstön rakennukset.266 261

Laakso 1980, 170,. Arvilommi 1994, 332. 263 Arvilommi 1994, 333. 264 Arvilommi 1994, 320. 265 Laakso 1980, 170, 171. 266 Laakso 1980, 173. 262

89

Ensimmäinen suurempi ruutukaava-alueen ulkopuolinen asuinkerrostaloalue oli Patterinhaka. 1950-luvun loppupuolella kerrostaloja rakennettiin myös Nummen kaupunginosaan, Mäntymäen alueelle Käpytien varteen sekä Luolavuoreen ja Vasaramäkeen. Pohjolan kaupunginosaan, Juhannuskukkulalle nousi kerrostaloja, samoin Pitkämäen kaupunginosaan Vakka-Suomentien varrelle. Vuosina 1955—64 nousi Vasaramäen kaupunginosaan 1207 asuntoa, Iso-Heikkilään 1143, Luolavuoreen 1077 ja Nummen kaupunginosaan 850, Kaerlaan 475 ja Kastuun 386 asuntoa. Vuodesta 1958 eteenpäin nousi Nummen kaupunginosaan kaupunginarkkitehti A. S. Sandelinin piirtämänä kolme kymmenenkerroksista tornitaloa ja niihin liittyen seitsemän lamellitaloa. Rakennusryhmässä on lähes 400 asuntoa. Luolavuoren kaupunginosaan rakennettiin 1950-luvun lopulta alkaen Toivolanpuiston alue, jonka suunnitteli arkkitehtitoimisto Laitsalmi— Salokannel. Kaupunginosan toiselle laidalle, Uudenmaantien ja Kaskentien risteykseen nousi myös 1950-luvun lopulla kuusi kahdeksankerroksista lamellitaloa. Vasaramäen laelle kaavoitettu puutarhakaupunkimainen asumalähiö koostuu 3—4 -kerroksisista piste- ja lamellitaloista, jotka on piirtänyt Olavi Laisaari. Näistä neljä valmistui 1950-luvun puolella.267 Miten Turun 1950-luvun rakentaminen sitten vastasi Olavi Laisaaren Turun yleiskaavan suunnitelmia? Laisaaren kaavaahan ei koskaan vahvistettu Turun hallintoelimissä, joten se toimi lähinnä epävirallisena taustana kaupungin suunnittelulle. Kaupunkikuvan kannalta 1950-luvulla, Olavi Laisaaren asemakaava-arkkitehtiaikana, Turkuun rakennetut tai kaavoitetut asuinalueet ovat varsin vaihtelevia. Omakotialueiden tai rivitaloryhmien kaavat eivät ainakaan toteutuneissa muodoissaan muistuta Laisaaren lähiömallissa esitettyä asumasolun tai tonttiryhmän mallia. Omakotialueet vastaavat kaupunkikuvallisesti 1940—1950 –lukujen tyypillisiä toteutuksia. Turun 1950-luvun kerrostaloalueilla esiintyy lähes kaikkia mahdollisia tapoja sommitella rakennukset ympäristöönsä. Kastussa Tampereentien vieressä ja Luolavuoressa Uudenmaantien varrella sijaitsevat lamellit ovat yhdenmukaisissa riveissä päädyt kohti katua. Luolavuoren rakennusryhmä

muistuttaa

hyvin

paljon

—

niin

sommitelmaltaan

kuin

rakennusten

hahmoltaankin — kymmenen vuotta aikaisemmin Helsinkiin Mannerheimintien varrelle noussutta lamellitalojen ryhmää. Luolavuoren Toivolanpuisto taas muistuttaa monia Helsinkiin 1950-luvulla nousseita lähiöitä, esimerkiksi Länsi-Herttoniemeä. Lamellitalojen pitkät sivut seuraavat kaartuvien katujen linjoja, ja pistetalot ja osa lamellitaloista on sijoitettu kauemmas tielinjoista puiden sekaan. Kaupunkikuva on osittain kaupunkimainen, osittain metsälähiömäinen. Uudenmaantien varrella, Vasaramäen puolella sijaitsevalla kerrostaloalueella taas on sijoitettu rakennukset vapaasti puuston sekaan. Turun liikekeskustassa rakennustapa oli usein sellainen, että rakennukset noudattivat yhden tai kahden kerroksen matkalta, liiketilojen osalta, suljettua 267

Laakso 1980, 175.

90

rakennustapaa, mutta ylemmissä asuinkerroksissa avointa. Tällainen ratkaisu oli liittynyt jo Alvar Aallon 1930-luvun alussa laatimaan Turun kaavoitusehdotukseen, joka noudatti Hilberseimerin 1920-luvun

suurkaupunkisuunnitelmien

mallia.

Numerokaupunginosien

asuntoalueilla

noudatettiin avointa tai puoliavointa rakennustapaa, rakennusten sijoittuessa yleensä katulinjaan. Martissa esiintyy myös vapaampia tapoja sijoittaa asuinkerrostaloja. Kerrostaloalueilla Laisaaren tavoitteet ovat toteutuneet näkyvämmin kuin pientaloalueilla. Laisaari oli esittänyt eri liikennemuotojen erotteluun ja jalankulkuliikenteen tehostamiseen liittyen kävelyväylien avaamista keskustakortteleiden halki, ja useita tällaisia city-kortteleita rakennettiinkin Turun liikekeskustan alueelle. Korttelin sisäosaan saatiin luotua näin lisää liiketilaa. Koska Turun 1950-luvun ruutukaava-alueen ulkopuoliset kerrostaloalueet olivat melko pieniä, on Laisaaren asumasolumallissakin edellytetty kiinteä yhteys asuntoalueen ja lähiöpuiston välillä voitu usein toteuttaa paljon paremmin kuin laajoilla omakotialueilla, jotka eivät aina liity mihinkään puistoksi sopivaan metsään tai kenttään. Laisaaren mallissa solun keskus ja kerrostaloryhmät oli tarkoitus sijoittaa pääliikenneväylän ja solun sisälle pientaloalueille haarautuvien väylien risteykseen. Hieman tämän tapaista hahmotusta voi nähdä useilla Turun 1950-luvun kerrostaloalueilla. Laisaaren

lähiömalli

olisi

toteutuakseen

suunnitelman

mukaisessa

asussa

vaatinut

funktionalistisen ihanteen mukaisesti pohjakseen rakentamattoman laajan, yhden omistajan hallussa olevan alueen, jonka yksi arkkitehti olisi suunnitellut ja yksi rakennusliike rakentanut. Iso-Heikkilän lisäksi tällaisia laajoja yhtenäisiä, mutta rakentamattomia alueita ei juurikaan 1950luvulla Turusta löytynyt, sillä Laisaari vastusti kaupunkirakenteen liiallista hajoamista ja siksi uusia lähiöitä ei rakennettu niin kauas, että rakentamatonta tilaa olisi riittänyt. Rakentaminen 1950-luvun Turussa oli lähinnä täydennysrakentamista alueille, joilla oli jo rakennuskantaa ja tieverkkoa ja jonka maanomistussuhteet olivat kirjavat. Tästä johtuen turkulaisia asumasoluja, lähiöitä ja asumakuntia on varsin vaikea erottaa maisemasta ainakaan monen vuosikymmenen kuluttua alueiden rakentamisesta. Asumasolun tasolla piirteitä Laisaaren lähiömallista näkee helpoimmin. Tuhannen hengen solu on yksikkö, joka Turussa pystyttiin rakentamaan suhteellisen nopeasti, joskus jopa yhden suunnitelman mukaan kuten ihanteena oli. Varsinaista tytärkaupunkijärjestelmää Suomeen ei ole kehittynyt. Naantali, Lieto, Piikkiö ja Parainen, paikkakunnat jotka Laisaari nimesi Turun tytärkaupungeiksi, ovat kasvaneet, ja ne ovat käytännössä Turun tytärkaupunkeja, mutta kuitenkin itsenäisiä kuntia. Raisio ja Kaarina, jotka Laisaari

olisi

liittänyt

kokonaisuudessaan

osaksi Turkua,

ovat Turulle

aluemenetyksistä huolimatta kasvaneet itsenäisiksi kaupungeiksi Turun kylkeen.

tapahtuneista

91

Asumakunnan keskuksella oli keskeinen osa Laisaaren hajakeskitysjärjestelmässä. Sen piti hajauttaa

liikekeskuksen

palveluja

lähemmäs

kaupungin

asukkaita

ja

näin

vähentää

liikekeskuksen tukkeutumispainetta sekä vähentää yleensäkin kaupungin turhaa liikennettä. 1950luvun rakentamisen verotuskohtelusta johtuen liikekeskustan alueelle rakennettiin runsaasti lisää asuntoja, vaikka Laisaari oli tarkoittanut, että asuminen vähenisi tai loppuisi kokonaan liikekeskustan alueella. Toisaalta liikekeskustaa ei pystytty hajauttamaan asumakuntien keskuksiin. Tältä osin Laisaaren suunnitelma Turun kehittämiseksi ei toteutunut, vaan kaupunkia rakennettiin konsentrisesti kuten ennenkin. Laisaaren yleiskaavan suunnittelualueella asui vuonna 1950 noin 106 000 henkilöä ja suunnitelman mukaan vuonna 1980 noin 143 000 henkilöä. Keskustan asumakunnissa asui vuonna 1950 noin 52 800 asukasta ja suunnitelman mukaan vuonna 1980 noin 60 000 henkilöä. Aurajoen itäpuolisten neljän asumakunnan, Martin, Tuomiokirkon, Kupittaan ja Kaarinan, alueella asui vuonna 1950 noin 52 050 henkilöä ja suunnitelman mukaan vuonna 1980 noin 65 150 asukasta.

Kun Aurajoen itäpuolisille asumakunnille oli tyypillistä asuntojen runsaus ja

työpaikkojen niukkuus, niin Aurajoen länsipuolisille asumakunnille puolestaan oli ominaista työpaikkojen runsaus ja asuntojen niukkuus. Maarian, Aninkaisten, Mikaelin, Latokartanon ja Raision asumakunnissa asui vuonna 1950 noin 53 825 henkilöä ja ennusteen mukaan vuonna 1980 noin 77 850 henkilöä.268 Koska Laisaaren yleiskaava laski Turun kaupungin väkiluvun kasvuksi 30 vuodessa vain alle 40 000 ihmistä, on selvää, että kun toisaalta Laisaaren mukaan asumalähiö olisi ihannetapauksessa rakennettava kerralla valmiiksi, Laisaari ei suunnitellut Turkuun monta kokonaan uutta lähiötä. Aurajoen länsipuolelle, alueelle jolla oli liikaa työpaikkoja suhteessa asukkaisiin, suunniteltiin Iso-Heikkilän lähiö lähes rakentamattomalle alueelle. Myös Pansion lähiön, jonka alueella Pansiossa ja Pernossa oli runsaasti teollisuutta, oli tarkoitus kasvaa 2200 asukkaan alueesta 7900 asukkaan lähiöksi.269 Muualla väestön kasvu oli suunniteltu niin hillityksi, että Laisaaren lähiömallin mukaisten lähiöiden rakentaminen jäi 1950-luvulla tekemättä.

6.3. Asumisolot Turussa 1940- ja 1950-luvulla

Vuosina 1949—59 valtio lainoitti lähes 70 prosenttia asuntotuotannosta. Vuokrasääntely oli voimassa, ja asuntojen uustuotantoa tuettiin huomattavin verohuojennuksin. Asuntopolitiikan taustalla ei kuitenkaan ollut määrätietoista hyvinvointiajattelua. Myös tasa-arvoajattelu puuttui. 270 268

Laisaari 1952a, 144-148. Laisaari 1952a, 148. 270 Juntto 1990, 228. 269

92

Aravalainat ohjautuivat hyväosaisille perheille. Vuonna 1953 lainoitettujen helsinkiläisten aravahuoneistojen omistajista 57 prosenttia ja aravavuokralaisista 30 prosenttia kuului ylimpään sosiaaliluokkaan, vaikka kaupungin palkannauttijoista vain 12 prosenttia kuului tähän luokkaan.271 Suomalaisessa asuntopolitiikassa toteutui ns. ”filling up”-periaate, eli yhteiskunnan varoilla tuettiin hyväosaisten asunnonhankintaa. Kun ylemmät sosiaaliluokat muuttivat uusiin asuntoihin, alemmille luokille vapautui näin entistä parempia asuntoja. Vuoden 1966 asuntolaskennassa tilastoitiin erikseen asunnot, joissa on ”täysi varustetaso”. Parhaiten varustettuja alueita olivat ne, joille oli rakennettu 1950- ja 1960-luvuilla. Turun parhaiten varustettu kaupunginosa oli Iso-Heikkilä, jossa täysi varustetaso oli 89.0 %:ssa asunnoista. Luolavuori oli toiseksi parhaiten varustettu kaupunginosa (82.8 %), ja parhaiten varustettu numerokaupunkiosa, VII, oli kolmas (82.5 %). Raunistulan asunnoista 1966 oli kaikilla mukavuuksilla varustettu 20.3 %.272 Vuoden 1960 väestölaskennan mukaan Turun ammatissatoimineesta väestöstä 57.7 % voitiin laskea työntekijöiksi. Turussa oli yksitoista kaupunginosaa, joissa työntekijöiden osuus oli yli kolme neljännestä. Näiden lisäksi oli vielä viisitoista kaupunginosaa, joissa työntekijöiden osuus oli

yli

seitsemänkymmentä

prosenttia.

Niillä

alueilla,

jonne

rakennettiin

runsaasti

kerrostaloasuntoja 1940- ja 1950-luvulla, työväestön osuus jäi suhteellisen vähäiseksi. IsoHeikkilässä työntekijöiden osuus oli vain 51.2 %, Luolavuoren työssäkäyvästä väestöstä vain 49.2 % kuului työntekijöihin, ja IV kaupunginosassa eli Martissa tämä luku oli 48.5 %. 273 Vuoden 1960 väestölaskennan mukaan keskustan ulkopuolisille kerrostaloalueille on tyypillistä toimihenkilöiden suuri osuus. Kun koko Turun ammatissatoimineesta väestöstä 34.2 % kuului johtotehtävissä oleviin ja toimihenkilöihin, niin Luolavuoressa vastaava luku oli 44.3 % ja IsoHeikkilässä 42.9 %. Toimihenkilöiden osuudessa 1950-luvun kerrostalolähiöt olivat saavuttaneet ruutukaava-alueen luvut.274 Yrittäjä-

ja ylioppilaspitoisuuksissa ruutukaavakaupunginosien

ulkopuoliset alueet eivät pärjänneet keskustan parhaille alueille, jotka olivat I—IV ja VI—VII, mutta keskikoulun käyneitä oli mainittujen ruutukaavakaupunginosien lisäksi yli kaupungin keskiarvon myös Iso-Heikkilän ja Luolavuoren kaupunginosissa.275 1950-luvulla Turun

vanha keskihakuinen kaupunkirakenne, jossa paremmat kaupunginosat

sijaitsevat keskustassa ja huonommat alueet kaupungin laidoilla, alkoi hajota siten, että vanhojen, kaupungin laidalla sijaitsevien työläiskaupunginosien taakse nousi uusia, keskiluokkaisia 271

Juntto 1990, 210. Laakso 1980, 234. 273 Laakso 1980, 236. 274 Laakso 1980, 237. 275 Laakso 1980, 237. 272

93

asuntoalueita. Port Arthurin työläiskaupunginosa jäi keskustan ja Iso-Heikkilän väliin, ja Mäntymäen ja Kurjenmäen pienasuntoalueet jäivät keskustan ja Luolavuoren puristukseen. Perinteisesti asumismukavuudeltaan parhaat asunnot olivat sijainneet keskeisten kaupunginosien kivitaloissa, ja vielä 1950-luvullakin parhaat asunnot olivat kerrostaloasuntoja. Omakotitalojen mukavuudet olivat vajavaisia, mikä johtui tarvikepulasta ja siitä, että 1940—1950 –luvuilla omakotitaloalueet sijoitettiin usein kauas kaupungin vesijohto- ja viemäriverkosta. 1960-luvulla omakotitalot olivat jo mukavuuksiltaan kerrostaloasuntojen veroisia.276 Vuoden 1950 lopulla tehdyn asuntolaskelman mukaan Turussa oli hotellit, henkilökuntaasuntolat, sairaalat ja laitosasunnot poislukien 31 507 asuntoa. Ruokakuntia Turussa oli samaan aikaan 37 405, joista huoneenhaltijaruokakuntia oli 84.2 % ja alivuokralaisruokakuntia 11.8 %. Sodan tuhoista huolimatta asuntotilanne oli 1950 lukumääräisesti jo sama kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Syksyllä 1944 asuntotilanne oli ollut niin huono, että kaupunki anoi lupaa ottaa saksalaisten sodan aikana käyttämät parakit, ”Pikku Berliini”, asuinkäyttöön. Myös Käsityöläismuseon ottamista takaisin asumiskäyttöön suunniteltiin.277 Vuonna 1938 Turun asuntokannasta noin 75 % oli hellahuoneen tai huoneen ja keittiön käsittäviä asuntoja. Esikaupunkialueilla lähes kaikki asunnot olivat tällaisia pienasuntoja.278 Heti sodan jälkeen rakennetut pika-asunnot olivat myös lähes pelkästään pienasuntoja. Vuonna 1950 turkulaisasunnoista oli ahtaasti asuttuja — yli kaksi asukasta per huone — 21.9 %.279 Taulukko esittää eri kokoisten asuntojen osuus Turun asuntokannasta vuosina 1950 ja 1960. Huoneiston huoneluku

Osuus

asuntojen

kokonaismäärästä 1 2 3 4 5 6 7 8-

vuonna 1950 37,2 38,6 14,5 5,5 2,3 1,0 0,4 0,3

(%)

Osuus

asuntojen

kokonaismäärästä (%) vuonna 1960 29,1 33,2 22,4 9,5 3,9 1,3 0,4 0,2

Edellisessä taulukossa280 yhden huoneen asunto tarkoittaa hellahuonetta ja kahden huoneen asunto huoneen ja keittiön asuntoa. Aravalainsäädäntö määräsi rakentamaan noin viidenkymmenen 276

Laakso 1980, 237-239. Laakso 1980, 210 ja 211. 278 Laakso 1980, 216 ja 217. 279 Laakso 1980, 219. 280 Laakso 1980, 221. 277

94

neliömetrin kokoisia kaksioita, ja tämän kokoisten

asuntojen prosentuaalinen määrä nousi

selvästi 1950-luvulla. Kun vuonna 1950 Turun asunnoista 21.9 % oli ahtaasti asuttuja ja turkulaisista 30.5 % asui ahtaasti, niin vuonna 1960 ahtaasti asuttuja asuntoja oli enää 11.5 %, ja turkulaisista asui ahtaasti 17.5 %. Kun vuonna 1950 Turun asumistiheys oli ollut maan keskiarvoa suurempi, niin kymmenessä vuodessa Turku alitti asumistiheydessä jo Tampereen. Täten voi sanoa, että Turun 1950-luvun asuntotuotanto onnistui määrällisessä tehtävässään ja pystyi nostamaan Turun asumisolot muiden suurten suomalaiskaupunkien tasolle.281 Sotavuodet ja pommitukset heikensivät Turun asuntojen varustelutasoa, sillä pommi tuhosi yhtä lailla mukavuuksilla varustetun kuin niitä vailla olevan asunnon, mutta sodan jälkeen rakennetuissa pika-asunnoissa tingittiin yleensä laadusta määrän hyväksi. 1950-luvun alkaessa Turun asuntojen mukavuudet olivat kutakuinkin samalla tasolla kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.282 Eri mukavuuksien määrä yleistyi Turussa seuraavasti. Luvut kuvaavat mukavuuksilla varustettujen asuntojen osuutta prosentteina asuntojen kokonaismäärästä:283 Vesijohto: Viemäri: WC: Keskuslämpö: Lämmin vesi: Kylpyhuone:

1950 57,4 60,2 28,6 24,1 10,3 13,1

1960 79,0 80,7 61,3 52,7 39,1 33,8

Funktionalismi Euroopassa pyrki sosiaaliseen rakentamiseen yhteiskunnan varoilla, mutta Suomessa yhteiskunnan puuttuminen asuntotuotantoon torjuttiin jo 1930-luvulla. 1940-luvun loppupuolen

ensimmäisen

jälleenrakennuskauden

kunnallisen

rakentamisen

jälkeen

asuntorakentaminen siirtyi kokonaan yksityisten rakennuttajien tehtäväksi. Yhteiskunta tuki asuntotuotantoa piittaamatta siitä, kuka rakensi ja kenelle. Suomessa eksistenssiminimiasunto oli täysin varusteltu funkisasunto, johon vain ylimmillä sosiaaliluokilla oli varaa. Suomessa on pidetty kunnioitettavana saavutuksena sitä, että sodan jälkeen pystyttiin rakentamaan kerralla pysyvät kodit ihmisille, niin ettei Suomessa juurikaan tarvinnut turvautua parakkiasutukseen. Korkealuokkainen rakentaminen oli mahdollista, koska yhteiskunta tuki juuri ylimpien yhteiskuntaluokkien omistusasunnon hankintaa.

281

Laakso 1980, 222 ja 223. Laakso 1980, 227. 283 Laakso 1980, 227. 282

95

7. Iso-Heikkilä

7.1 Iso-Heikkilän historia ennen vuotta 1953

Ensimmäinen tunnettu Iso-Heikkilää koskeva tieto on Skoklosterin ns. Turku-kodexissa, vuodelta 1450. Asiakirjassa kerrotaan mm., että kuuden pitäjän talonpojat olivat velvoitetut suorittamaan kahdeksan juhtapäivätyötä mainittuun Turun linnan alaiseen latokartanoon. Keskiajalla ja 1500luvun alussa Iso-Heikkilän nimi oli Turun linnan latokartano, Åbo slotz ladegård, tai ainoastaan Latokartano.284 Mutta kun Turun piispalta 1528 peruutetusta Kuusiston linnasta muodostettiin toinen linnan latokartano sekä Ruissalosta tuli 1540-luvulla kolmas ja Kaarinan Heikkilästä ja Lausteesta 1550-luvulla neljäs ja viides latokartano,

alettiin Iso-Heikkilää kutsua Turun

latokartanoksi. 1500-luvun lopulta kartanoa kutsuttiin Isoksi latokartanoksi. 1600-luvun lopulla tuli Ison latokartanon nimeksi Heikkilä, ja koska Turun liepeillä oli jo yksi Heikkilä-niminen latokartano, sai uusi Heikkilä nimekseen Iso-Heikkilä, ja alkuperäinen Heikkilä nimettiin VähäHeikkiläksi.285 1500-luvulla Iso-Heikkilä, kuten muutkin Turun linnaläänin latokartanot oli milloin linnan välittömässä hallinnassa, milloin sillä oli oma voutinsa, joka tilitti suoraan Tukholman kamariin.286

Iso-Heikkilän latokartanossa harjoitettiin varsin suurimuotoista peltoviljelyä ja

kotieläinten pitoa. Hallinnollisesti Turun linnan alue ja Iso-Heikkilän ja Ruissalon latokartanot luettiin aina 1800-luvulle saakka Maarian pitäjään kuuluviksi. Kirkollisesti ne erottautuivat jo keskiajalla Maarian kirkkopitäjästä erikoiseksi Turun linnanseurakunnaksi. Tämä seurakunta lakkautettiin vuonna 1824, ja siihen kuuluneet alueet liitettiin Maarian seurakuntaan.287 1600-luvun Iso-Heikkilä oli vuokralla milloin kenellekin. Kruunun miehillä näyttää yleensä olleen

etuoikeus

Ison

jalkaväkirykmentin majuri

latokartanon

vuokraamiseen.288

Vuonna

1696

Gerhard Johan von Löwenwolde esitti,

Turun

läänin

että Iso-Heikkilä

luovutettaisiin hänelle virkataloksi, ja ehdotus hyväksyttiin. 289 Virkatalona Iso-Heikkilä toimi, kunnes vuonna 1919 valtioneuvosto luovutti 70 hehtaaria Iso-Heikkilän maata Turun 284

Sahlberg 1962, 3. Oja 1944, 383 - 384 ja Sahlberg 1962, 3. 286 Sahlberg 1962, 4. 287 Oja 1944, 388. 288 Sahlberg 1962, 4. 289 Sahlberg 1962, 10. 285

96

Yliopistoseuralle. Tarkoitus oli, että Turun yliopisto olisi sijoitettu sinne. Yliopistoseura osti kuitenkin 1920 Phoenix-hotellin Turun kauppatorin laidalta, ja sen tiloihin mahtuivat lähes kaikki yliopiston toiminnat. Iso-Heikkilään perustettiin kasvitieteellinen puutarha, rakennettiin tähtitorni ja tilan tallirakennus sisustettiin kemian laboratorioksi. Vuonna 1919 Yliopistoseura sai Alfred Kordelinin kuolinpesältä lahjoituksena Kultarannan huvilatilan, ja vuonna 1922 tapahtui vaihtokauppa, jossa valtio sai Kultarannan ja Yliopistoseura 142 hehtaaria Iso-Heikkilän maita290 Tähtitorni jäi ainoaksi yliopistorakennukseksi Iso-Heikkilään, sillä Turun kaupunki osti

72

hehtaaria Iso-Heikkilän alueesta Turun yliopistolta syyskuussa 1945. 138 miljoonan markan arvoiseksi arvioitu alue siirtyi Turun kaupungille niin, että kaupungilla oli oikeus suorittaa kauppasumma aikaisintaan

20 vuoden kuluttua. Vuosikorkona

yliopistolle 35 Helsingin yliopiston professorin

kaupungin tuli maksaa

vuosipalkkaa vastaava summa. Yliopiston

tilinpäätöksen loppusummasta katettiin 1947 Ison-Heikkilän tuloilla lähes 2/3, ja 1954 vielä 44 %. Sopimusta tehtäessä professorien palkat olivat olleet kuopassa.291 1950-luvulla Turun kaupunki tuki yliopiston rakennushankkeita Ryssänmäellä suorittamalla yliopistolle osan Iso-Heikkilän kauppahinnasta etuajassa.292 Kaupunki myi 1955 kartanon asuntopihatontin ympäristöineen, kaikkiaan 6 hehtaaria, SOK:lle teollisuustontiksi. Tähän päättyi Iso-Heikkilän kartanon historia.293 Lokakuussa 1955 Turun kaupunginvaltuusto käsitteli kysymystä Iso-Heikkilän kartanon rakennusten kohtalosta. Museolautakunnalla oli kaksi vaihtoehtoista ehdotusta. Toisessa rakennukset esitettiin purettaviksi ja rakennusaineet annettavaksi Luostarinmäen ja Quenselin käyttöön. Toisessa ehdotuksessa rakennukset esitettiin siirrettäväksi

Ruissaloon.

Kaupunginhallitus

esitti

rakennusten

siirtämistä

Ruissaloon.

Kaupunginvaltuusto käsitteli Vt. valtionarkeologi Nils Cleven lausunnon, jossa todetaan, että IsoHeikkilä on rakennusmuistomerkkinä sitä luokkaa, että se olisi kansallisena muistomerkkinä säilytettävä. Cleve toteaa, että rakennusten kunto on hyvä/tyydyttävä ja että rakennuksissa on tallella alkuperäisiä ovia, ikkunoita ja kangastapetteja.294 Huolimatta siitä, että marraskuussa 1955 kaupunginvaltuustossa todettiin, että ”talojen hävittäjät tulevat

jonkun

vuosikymmenen

kuluttua

saamaan

ankaran

arvostelun

osakseen”,

kaupunginvaltuusto päätti kyseisenä päivänä, että Iso-Heikkilän rakennukset puretaan ja arvokkaimmat osat otetaan talteen.295 Sivurakennusten lisäksi purettiin kaksi päärakennusta.

290

Uusitalo 1982, 347. Sama, 348 ja 349. 292 Kaupunginvaltuuston esityslistat ja päätökset (KvEP) 1953, 372. 293 Sahlberg 1962, 10. 294 KvEP 1955, 438. 295 KvEP 1955, 497. 291

97

Vanhemman oli rakennuttanut eversti Ernst Gustaf von Willebrand todennäköisesti vuonna 1724.296

Uudemman päärakennuksen rakennutti kenraalimajuri Reuterskiöld todennäköisesti

vuonna 1798.297 Bertel Jungin Turun kaava kaikessa urbanismissaan olisi säästänyt Iso-Heikkilän rakennukset, mutta nyt jopa kukkula, jolla kartano sijaitsi, on tasoitettu. Ensimmäisen kerran ajatus kaupungin laajentumisesta Iso-Heikkilän suuntaan tuli ajankohtaiseksi Bertel Jungin yleiskaavasuunnitelman myötä. Tultuaan Turkuun satamayhtiön palvelukseen Jung laati yhdessä yhtiön johdon kanssa yleissuunnitelman, joka kattoi Satama-Transito Oy:n hallussa olleen Pansion lisäksi Iso-Heikkilän ja sataman alueet. 298 Sataman oletettiin vetävän puoleensa kaupungin elikeinotoimintaa, ja Linnanselän alueen asemakaavasuunnitelman tarkoituksena oli luoda tulevalle Suur-Turulle uusi liikekeskus sen pääsataman läheisyyten. Toisaalta Jungin pyrkimyksenä oli saada Turun linna raskaine, monumentaalisine rakenteineen sekä Iso-Heikkilän alueelle suunnitellut suomalaisen yliopiston rakennukset liittymään alueen kaavaan orgaanisella ja riittävän vaikuttavalla tavalla. Jungin ehdotusta hallitsi pohjois-eteläsuuntainen leveä puistokatu, jonka toisessa päässä oli linna ja toisessa, Iso-Heikkilän alueen korkeimmalla kohdalla, yliopisto. Linnaa ympäröi puisto ja matalat rivitaloryhmät, joiden tarkoituksena oli toisaalta vähentää liikennettä linnan ympäristössä, toisaalta korostaa linnan yksinkertaista komeutta. Myös yliopiston ympärille oli varattu laajat viheralueet pientalotontteineen, jotka oli tarkoitettu lähinnä opettajakunnan asuma-alueeksi. Linnasta yliopistoon suunniteltu lähes sata metriä leveä puistokatu muodosti Jungin kaavaehdotuksen pääakselin, jonka molemmille puolille asemakaava oli rakennettu miltei symmetrisesti.299 Kaavaehdotuksen toisena perusajatuksena oli uuden kaupunginosan mahdollisimman tehokas liittäminen vanhaan ruutukaavaan. Tätä tarkoitusta varten Jung suunnitteli diagonaalikadun, joka lähti Eerikinkadun ja Sairashuoneenkadun risteyksestä, paikasta johon Eliel Saarinen oli suunnittelemassa Turun uutta kaupungintaloa, ja johti vanhan ruutukaavan VII kaupunginosaa halkoen Iso-Heikkilän pääkadulle. Ja koska Iso-Heikkilästä oli tarkoitus tulla Turun uusi city, rakennuskorkeudet olivat suuret. Linnaa ja yliopistoa yhdistävälle kadulle olisi saanut rakentaa kahdeksankerroksisia rakennuksia ja poikkipäin kulkevalle valtaväylälle kymmenenkerroksisia liike-

ja

tavaratalorakennuksia.

vuokrakasarmeille. 296

300

Sahlberg 1962, 18. Sahlberg 1962, 24. 298 Laakso 1980, 74 ja 75. 299 Laakso 1980, 75 ja 77. 300 Laakso 1980, 77 ja Nikula 1990, 100. 297

Sivukatujen

korttelit

oli

varattu

viisikerroksisille

98

Bertel Jung sai Iso-Heikkilää koskevan asemakaavaluonnoksensa valmiiksi toukokuussa 1921, mutta työ jätettiin rahatoimikamarin haltuun odottamaan kesken olleiden satamasuunnitelmien ratkeamista. Asemakaavaesitys pysyi esillä siihen liittyneen diagonaalikatusuunnitelman takia, mutta kun Pansion suursataman toteutus siirtyi kaukaiseen tulevaisuuteen, niin 1924 hiipui myös suunnitelma diagonaalikadun

rakentamiseksi. Diagonaalikatusuunnitelmasta antamassaan

lausunnossa asemakaava-arkkitehti Jung katsoi, että kaupungin kehityksen painopiste oli jo pitkään siirtynyt kohti merta ja länttä: tuomiokirkon seuduilta ensin joen toiselle puolelle ja siellä edelleen jokivartta alas yhdessä sataman siirtymisen kanssa. Jung jopa uskoi, että autonomian ajalla syntyneet kaavailut Turusta lännen ja idän välisen kauttakulkuliikenteen pääsatamana voisi toteutua, ”jos kylliksi puolestamme yritämme”. Jung katsoi, että diagonaalikatu muodosti hänen suunnitelmassaan alkuosan siitä leveästä väylästä, joka oli koko kaupungin kehityksen selkäydin. Diagonaalikatusuunnitelman raukeaminen merkitsi tämän selkäytimen katkeamista, jolloin kaupungin oli hapuiltava kehitykselleen uusia päämääriä. Bertel Jung menetti kiinnostuksensa Turun kaavoitusta kohtaan ja erosi vuonna 1924.301 Riitta Nikula pitää Jungin suunnitelmia Turun uudeksi cityksi aikansa selvimpänä amerikkalaiseen city beautiful –kaavoitukseen ja amerikkalaisiin suurkaupunkisuunnitelmiin viittaavana esimerkkinä Suomessa.302

7.2. Iso-Heikkilän asumalähiön kaavoitus ja rakentaminen Historiastaan johtuen Iso-Heikkilän alue oli poikkeuksellinen rakennusalue Turussa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla. Alue sijaitsi tiiviisti vanhan ruutukaavakaupungin ja satama-alueiden välissä ja oli silti suurimmaksi osaksi rakentamatonta maata. Jos Iso-Heikkilä olisi ollut yksityistä maata tai kaupungin vanhaa takamaata, se olisi keskeisen sijaintinsa vuoksi todennäköisimmin ollut 1950-luvun alussa rakennettu täyteen pientaloasutusta. Ensimmäisen vahvistetun asemakaavansa Iso-Heikkilä sai vuonna 1946. Verrattuna muihin 1920 —1940-luvuilla valmistuneisiin, ruutukaava-alueen ulkopuolisiin asemakaavoihin Iso-Heikkilän kaava oli poikkeuksellinen, sillä siihen sisältyi laaja nelikerroksisten asuin- ja liiketalojen rakennusalue. Sen molemmin puolin oli suuria teollisuus- ja varastokortteleita. 303 Vuoden 1946 asemakaavan mukaisia kerrostaloja ei alueelle rakennettu. Turun maistraatin arkistossa on säilynyt

piirustuksia

Kanslerintielle

suunnitelluista

kerrostaloista.

Rakennuslupa

nelikerroksista asuinrakennusta varten on myönnetty Oy Veikkobetoni Ab:lle 301

Laakso 1980, 77 ja 80. Nikula 1990, 100. 303 Laakso 1980, 92. 302

kahta

vuonna 1951.

99

Päädyt suoraan kohti katua asetetut rapatut ja tiilikatteiset asuintalot edustavat melko tyypillistä 1940- ja 1950-luvun vaihteen vähäeleistä arkkitehtuuria. Asunto-osakeyhtiö Iso-Heikin rakennuksiin olisi tullut yksiöitä ja kaksioita, ja osaan kaksioista olisi kuulunut parveke. Rakennusten asettumisesta kadun varteen voi päätellä, että rakennusten oli tarkoitus olla osa suurempaa yhdenmukaista ryhmää. Kyseisiä rakennuksia ei kuitenkaan rakennettu Kanslerintien varteen. Laisaari kirjoitti Turun yleiskaavassa Latokartanon asumakuntaan kuuluvasta Iso-Heikkilän asumalähiöstä: Asumalähiö käsittää Pahaniemen ja Iso-Heikkilän. Alueella asuu nykyisin n. 1300 henkeä, vuonna 1980 arvion mukaan 6350 henkeä, Pahaniemen solussa 750 ja IsoHeikkilän neljässä asumasolussa 5600. Työpaikkoja on riittävästi, jopa liikaakin, joten Iso-Heikkilän asumalähiön rakentaminen on kiireinen tehtävä. Iso-Heikkilä on suunniteltu yleisestä tavasta poiketen kokonaan kerrostaloalueeksi.304 Yleiskaavassa Iso-Heikkilän lähiön rajat sijaitsivat niin, että lähiöön kuului suurin osa länsisatamaa. Lännessä lähiön raja kulki Raisionjoen itälaitaa ja pohjoisessa Naantalin radan viertä Naantalintielle Partekin teollisuusalueen luo, mistä raja seurasi Naantalintietä Ratapihankadulle ja edelleen Ruissalontietä kääntyen etelässä Pansiontielle ja edelleen länsisatamaan. Lähiön länsilaidalla sijaitsi Pahaniemen solu, jonka keskus oli sijoitettu nykyisen Suikkilantien, Pahanimenkadun ja Mälikkälänkadun risteyksien tuntumaan. Solun itä- ja eteläpuolella sijaitsi laajoja teollisuusalueita ja Pansioon johtavat rautatiet. Toinen solukeskus oli sijoitettu paikkaan, jossa nykyisin Maaherrankatu ja Kanslerintie eroavat Pansiontiestä. Nykyisten Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien risteykseen oli sijoitettu kaksi solukeskusta. IsoHeikkilän lähiön viides solukeskus oli sijoitettu yleiskaavassa nykyisen Turun vedenpuhdistamon paikalle. Lähiön keskus oli sijoitettu Kanslerintielle lähelle Vaasantietä. Teollisuusalueita oli sijoitettu myös Ruissalontien ja Pansiontien varsille.

Kuva 10: Laisaaren vuoden 1952 Turun yleiskaavaehdotuksen kartta. (Laisaari 1952a, karttaliite.) Latokartanon asumakunnan kahdesta muusta asumalähiöstä Pitkämäen asumalähiö sijaitsee IsoHeikkilän pohjoispuolella, ja lähiön keskus oli tarkoitus sijoittaa nykyisten Pitkämäenkadun ja Vehkaniitunkadun risteyksen tienoille. Pakkarin asumalähiö sijaitsee Iso-Heikkilän eteläpuolella, ja sen keskus sijoitettiin Veistämöntorin seudulle. Latokartanon asumakunnan keskus sijaitsi Mikaelin kirkon paikkeilla. Asumakunnan keskus sijaitsi asumakunnan rajojen ulkopuolella, Mikaelin asumakunnan alueella. 304

Laisaari 1952a, 147.

100

Kuva 11: Iso-Heikkilän asemakaava 1953. (Liite) 11.5.1953 Turun kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen Iso-Heikkilän kaupunginosan asemakaavan muuttamiseksi, jonka kiinteistö- ja rakennuslautakunta oli esittänyt kyseisen vuoden maaliskuussa. Asemakaavamuutos oli laadittu Turun kaupungin aloitteesta ja sen perusteina mainittiin: Sataman maaliikenneyhteydet ovat huonot. Liikenne on pakotettu kulkemaan Linnankatua ja Puutarhakatua pitkin lisäten vuoteen 1980 mennessä vaikeasti hoidettavaa kaupunkikeskustan liikennettä. 305 Yleiskaavan laadinnan yhteydessä tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että edes silloista sataman liikenne- ja teollisuusalueilla työskennellyttä väestöä varten ei ollut riittävästi varattavissa kyllin lähellä sijaitsevia asuinalueita. Sataman laajentuessa suunnitelmien mukaisesti lopulliseen kokoonsa laskettiin tarvittavan lisää asuntoja noin 6000 asukkaalle mahdollisimman läheltä työpaikkoja. Tälle alueelle ei pitäisi sijoittaa enää uusia teollisuuslaitoksia, sillä silloin asuntovajaus vain kasvaisi. Sen sijaan kaikki asumiseen soveltuvat teollisuusalueetkin olisi muutettava asuntoalueiksi. 306 Kaavaluonnoksessa todetaan, että voimassaolevan asemakaavan asuntoalueet eivät täytä nykyaikaisen asemakaavoituksen asettamia vaatimuksia. Kaavaluonnos esittää seuraavaa: -Pääliikenneväylät: Vaasantie ja Iso-Heikkiläntie -Vanhat asuinalueet: Kortteleissa 14—16 sijaitsee jo rakennettu omakotialue, jonka vuokra-ajat umpeutuvat 1980—1985. Voimassa olevassa (1946) asemakaavassa kortteleihin on suunniteltu nelikerroksisia asuin- ja liiketaloja. -Uudet asuntoalueet: kolme asumasolua muodostaa 6000 asukkaan asumalähiön. Suurin mahdollinen kokonaiskerrosala on n. 120 000 m2. Kuhunkin soluun on merkitty myymäläryhmä, yleinen sauna ja pesula, lämpökeskus, yleinen autosuoja ja paikoitusalue. Jokaisessa solussa on lisäksi lastentalo, tavallisesti pallokentän läheisyydessä sijaitseva nuorison kerho- ja urheilutalo ja vanhusten asuintalo.307 Kaavaluonnoksen mukaan asuintalot olisivat yleensä 3—4 -kerroksisia. Osa kerrostaloista on määrätty rakennettaviksi kollektiivitalotyyppisinä. Asuintalot on yleensä ryhmitelty siten, että ne muodostavat osittain suljetun pihan. Tällainen taloryhmä sijaitsee tavallisesti samalla tontilla. Koko suunnitelma on pyritty laatimaan siten, että se mahdollisimman hyvin soveltuu ns. alueittain rakentamiseen, eli tässä tapauksessa soluittain rakentamiseen.

305

KvEp 1953, 154. KvEp 1953, 154. 307 KvEp 1953, 154. 306

101

Asumalähiön tarpeita silmälläpitäen on alueen keskiosiin sijoitettu lähiön liikekeskus elokuvateattereineen ja ravintoloineen, kansalaistalo henkisiä rientoja varten, kansakoulu ja alueen

luoteisosaan

urheilukeskus.

Sisäinen

liikenne

on

järjestetty

siten,

että

solumyymäläkeskuksen kohdalle tulee linja-autopysäkki. Samalta kohdalta haarautuvat kokoajakadusta myös solun ajotiet, jotka on aina pyritty saamaan mahdollisimman lyhyiksi ja harvalukuisiksi. Jalankulkuliikenne on mahdollisuuksien mukaan erotettu ajoneuvoliikenteestä järjestämällä erillisiä, yksinomaan jalankulkijoille tarkoitettuja oikoteitä keskuspuistoalueille ja viemällä solusta toiseen suuntautuva jalankulkuliikenne eri tasossa ajoteiden poikki. Alueella olevat puistot ovat olosuhteiden pakosta yleensä eristysvyöhykkeitä laajojen puistoalueiden

puuttuessa.

Suurin

yhtenäinen

puisto

on

luoteessa

oleva

urheilualue

ympäristöineen. Näiden lisäksi on asumasoluissa pienehköjä keskuspuistoja. Patterinhaka on muinaismuistoalue. Alueen viihtyisyyden lisäämiseksi on kaikki rakentamattomat osat määrätty kokonaan istutettavaksi. Asemakaavamääräysten mukaan suurin sallittu rakennusala on 5/6 piirretystä rakennusalasta. Näin suunnittelijoille suodaan vapaammat kädet rakennuksen jaotteluun ja pohjapiirrosten muotoiluun nähden.308 Iso-Heikkilän kaavoitus tuo hyvin esiin niitä piirteitä Olavi Laisaaren kaupunkisuunnittelusta 1950-luvun alussa, joita hän oli esittänyt yleiskaavaluonnoksessaan. Laisaari oli korostanut sitä, että teollisuusalueita pitää suunnitella alueille, joilla on asutusta mutta ei työpaikkoja, ja asutusta on taas suunniteltava paikkoihin, joissa on työpaikkoja mutta ei asuntoja. Laisaarelle tärkeämpää kuin viihtyisien asuinympäristöjen luominen oli kaupungin toiminnan tehostaminen poistamalla turhia työmatkoja. Siksi Iso-Heikkilä ruutukaavakaupungin ja sataman välissä oli erinomainen paikka asumalähiölle. Iso-Heikkilän kaavaluonnos tuo myös esiin Laisaaren asenteen liikennesuunnitteluun. Sataman maaliikenneyhteyksien

parantaminen on keskeinen peruste

Iso-Heikkilän

kaavoituksen

uusimiselle. Laisaari oli jo Turun yleiskaavassa luonnostellut väylän, joka ohikulkutien tapaan ohjaa sataman liikenteen kaupungin keskustan ohi kaikille Turusta lähteville pääväylille. Satamasta lähdettyään väylä kulkee Iso-Heikkilän kautta Turun tavara-asemalle, josta se jatkaa Pohjolan

ja

Raunistulan

Hämeenlinnantiehen.

Kun

kaupunginosien

kautta

Laisaari

erottelemaan

pyrki

Nummenmäelle myös

ja

liittyy

siellä

henkilöautokadut

ja

tavaraliikennekadut omiksi väylikseen, tämän uuden väylän oli tarkoitus olla nimenomaan tavaraliikenteelle tarkoitettu. Laisaari katsoi kadun merkityksen Turun keskustan liikenteen keventämisessä olevan hyvin suuri.309 308 309

KvEp 1953, 154. Laisaari 1952a, 67, 158 ja 159.

102

Kuva 12: Kahdeksankertainen autoliikenne maksimituntiliikenteen aikana. (Laisaari 1952a, 67.) Kuva 13: Sataman kuorma-autoliikenne sen jälkeen, kun satamasuunnitelmat on toteutettu ja liikenne on kasvanut nelinkertaiseksi nykyisestä. (Laisaari 1952a, 67.) Koska Laisaari muutenkin korosti liikenneratkaisujen merkitystä, voi olettaa, että Iso-Heikkilän alueen läpi Vaasankatu-nimisenä kulkeva väylä oli yksi päälähtökohdista Iso-Heikkilän lähiön suunnittelussa. Iso-Heikkilän toisen pääkadun, Iso-Heikkiläntien merkitys kaupungin liikenteelle ei ollut aivan niin suuri. Se toimi Pansiontien toisena haarana syöttäen liikennettä Ratapihankadun seuduilta Pansion ja Pernon suuntaan ja toisaalta toimi oikaisuna Hämeenlinnan ja Tampereen suunnista Pansioon ja Pernoon ja tätä kautta edelleen Raisioon ja Naantaliin kulkevalle liikenteelle. Kaksi pääväylää jakaa Iso-Heikkilän alueen neljään osaan. Yleiskaavassa Laisaari sanoo, että asumalähiön solujen tulee sijaita siten, että mikään pääliikenneväylä ei kulje koulupiirin läpi. Tämä periaate ei kuitenkaan olisi voinut Iso-Heikkilässä toteutua. Kun Laisaaren lähiökaaviossa lähiön keskuksen muodostaa puisto, jonne on sijoitettu koulu ja muut yhteisö- ja kulttuuritilat, Iso-Heikkilän lähiön keskuksen muodosti liikenneympyrä, jossa Vaasantie ja Iso-Heikkiläntie risteytyivät. Lähiön keskukseksi oli suunniteltu Pentinaukio lähelle Pansiontietä. Pentinaukio ympäristöineen on kuin suoraan Laisaaren asumasolun kaavakuvasta. Se on solun sisälle päin kapeneva aukio, jonka laidoilla on matalia liikerakennuksia. Aukion kapenevasta takaosasta lähtevät kevyen liikenteen väylät asuntoalueille. Aukion edessä solun kadut liittyvät suurempaan kokoojakatuun. Aukion ja kokoojakadun tuntumaan on sekä kaavakuvassa että Iso-Heikkilän kaavassa piirretty suuri autotallirakennus. Kun Laisaaren solumallissa aukion ympärillä oli tarkoitus sijaita solun

103

ainoat kerrostalokorttelit, niin Iso-Heikkilässä, jonka oli tarkoitus olla kokonaan kerrostalolähiö, suurimpien kerrostalojen oli tarkoitus sijaita aukion lähellä, muodostaen tavallaan lähiön ja solun keskusta-alueen. Rakennustyypit oli kaavassa sommiteltu siten, että Kanslerintien eteläpuolelle oli kaavoitettu viisi seitsemänkerroksista pistetaloa. Kanslerintien pohjoispuolelle, Pentinaukion itäpuolelle tuli kuusikerroksinen U-muotoon kaartuva asuinkerrostalolamelli, jonka piha avautuu Kanslerintielle, vaikka rakennuksen toisella puolella onkin solun keskeisin viheralue, Kanslerinpuisto kevyen liikenteen väylineen. Tämän suuren rakennuksen itäpuolelle tuli kolmen yksi- ja kaksikerroksisen liike- ja yleisen rakennuksen ryhmä Kanslerintien ja Vaasantien risteykseen. Pentinaukion länsipuolella ja Kanslerinpuiston pohjoispuolella alkavat pienten lamellitalojen alueet. Lähinnä aukiota ja puistoa olevat rakennusryhmät ovat nelikerroksisia, kauempana sijaitsevat ovat kolmikerroksisia. Avointa rakennustapaa edustavat rakennukset on sijoitettu Latokartanontien ja Kanslerinpuiston väliin säännöllisin välimatkoin päädyt kadulle päin. Muissa kortteleissa rakennukset muodostavat neljän rakennuksen ryhmiä, jotka rajaavat rakennusten väleihin suljetumman tuntuisen piha-alueen. Sommitelmassa korkeimmat rakennukset sijoittuvat siis alueen eteläosaan, mistä kerrosluku pienenee asteittain pohjoiseen mennessä. Turun kaupunginvaltuusto käsitteli syyskuussa 1953 rakennusyhtiö Puolimatkan kiinteistö- ja rakennuslautakunnalle kyseisen vuoden henäkuussa jättämää anomusta, jossa yhtiö halusi ostaa kaupungilta perustettavalle asunto-osakeyhtiölle Mäntymäen kaupunginosan korttelista 19 VähäHeikkilän tien risteyksestä niin suuren alueen, että siihen voitaisiin rakentaa noin kymmenen pistetaloa. Suunnitelman mukaan yhtiö rakentaisi asuinalueen noin viiden vuoden kuluessa siten, että ensimmäisenä vuonna rakennettaisiin talojen yhteinen lämpökeskus ja kaksi pistetaloa, sekä sen jälkeen kaksi taloa vuodessa. Rakennukset olisivat aravataloja. Puolimatka halusi, että jokaista pistetaloa varten muodostettaisiin oma tontti ja että kaupunki myisi nyt kaikki tontit yhtiölle niin, että yhtiön tarvitsisi ostaa tontteja vain siinä tahdissa kuin niitä olisi tarkoitus rakentaa.310 Kiinteistö- ja rakennuslautakunta ei varannut Puolimatkalle maata Vähä-Heikkiläntien risteyksestä, vaan se esitti anomuksen pohjalta, että Puolimatkalle varataan Iso-Heikkilän 6.3.1953 päivätyn asemakaavaehdotuksen mukaiset korttelit 12 ja 26. Myynti aloitettaisiin korttelista 26. Iso-Heikkilän kortteliin 26 voitaisiin asemakaavaehdotuksen mukaan rakentaa viisi seitsemänkerroksista pistetaloa Ruissalontien varrelle. Korttelin ala, noin 12.150 m2, voitaisiin jakaa viideksi tontiksi. Lämpökeskus sijaitsisi korttelissa 12. Kortteli 12 varattaisiin

310

KvEp 1953, 312.

104

rakennettavaksi kuusikerroksiseksi lamellitaloksi. Kaupunginvaltuusto päätti varata tontit Puolimatkalle.311 Joulukuussa 1953 Turun kaupunginvaltuusto päätti myydä ensimmäiset Puolimatkan IsoHeikkilästä varaamat tontit. Kauppaehdoissa sovittiin, että kaupunki saa korvauksetta käyttää korttelissa 26 olevaa Ruissalontietä, kunnes kaavan mukainen tie valmistuu. Tontin ostajan vastuulle jäi tontin mittauksen ja muodostuksen hoitaminen ja kustantaminen. Tontin kohdalla olevien katujen rakentamisajasta määräsi kaupunki, joka myös lupautui huolehtimaan katujen kunnossapidosta. Katujen ensimmäiseksi päällysmateriaaliksi kaupunginvaltuusto määräsi soran. Yhtiö ilmoitti aikovansa rakentaa korttelin 12 tontille numero 2 seuraavat asunnot: 1 h + kk 53 kpl 2h+k 89 kpl 2h+k 18 kpl 3h+k 8 kpl Yhteensä tämä merkitsi

á 29 m2 á 58 m2 á 59 m2 á 77 m2 168 asuntoa, joiden kokonaispinta-ala oli 8 377 m2. Lisäksi

suunnitelmaan kuului lämpökeskus ja vuokrattavia tiloja 760 m2.312 Viikkoa myöhemmin Turun kaupunginvaltuusto hyväksyi kaavamuutoksen Iso-Heikkilän kortteliin numero 12. Kaavamuutos oli laadittu Puolimatkan aloitteesta. Kiinteistö- ja rakennuslautakunta totesi esityksessään, että voimassa olevan asemakaavan mukaan korttelissa oli kollektiiviasuntotontti ja tontti lämpökeskusta, yleistä saunaa ja pesulaa varten. Lautakunta katsoi, että silloisissa olosuhteissa oli osoittautunut vaikeaksi saada rakentajaa tämäntapaisille rakennuksille. Puolimatka halusi rakentaa korttelin keskimmäiselle tontille seitsemänkerroksisen asuintaloryhmän

lastentaloineen,

myymälöineen,

autosuojineen

ja

lämpökeskuksineen.

Kaavamuutoksessa tontit oli yhdistetty, ja asemakaavamääräykset oli rakennusohjelman monipuolisuudesta johtuen tehty väljiksi.313 Tällä päätöksellä poistui Iso-Heikkilästä Laisaaren perheettömien asumismuodoksi tarkoitettu kollektiivitalo, ja lähiö alkoi kehittyä tyypilliseksi lapsiperheiden asuinalueeksi. 1950-luvulla Iso-Heikkilän hyvinvarustetut suuret yksiöt olivat kallis asumismuoto perheettömälle satamatyöläiselle. Kollektiivitalo ei kotiutunut koskaan suomalaiseen asumiskulttuuriin, ja toteutuneen asumiskulttuurin muutoksen kannalta oli ilmeisesti onnekasta, että Iso-Heikkilään ei rakennettu Laisaaren solumallin mukaisesti kolmea kollektiivitaloa. Syyskuussa

1954

Turun

kaupunginhallitus

antoi

hyväksyntänsä

asemakaavan

muutosehdotukselle, jonka mukaan Iso-Heikkilän korttelit 4 ja 5, jotka oli tarkoitettu asemakaavassa asuntoalueeksi noin tuhannelle hengelle mutta jotka olivat vielä rakentamatta, 311

. KvEp 1953, 312 KvEp 1953, 464. 313 KvEp 1953, 541. 312

105

voitiin muuttaa teollisuustonteiksi. Perusteluissa todettiin, että alue sijaitsee kahden tulevan valtatien ja rautatien välissä. Koska se voidaan eristää ympäristöön suunnitelluista asuinrakennuksista

kapeimmaltakin

kohdalta

50

metrin

levyisellä

rakentamattomalla

vyöhykkeellä, on muutos mahdollinen.314 Teollisuuskortteli 46 -nimen saanut alue päätettiin joulukuussa 1954 myydä SOK:lle.315 Turun yleiskaavaluonnoksessa 1951 ja Iso-Heikkilän asemakaavassa 1953 oli nimenomaan todettu, että alueella on niin runsaasti työpaikkoja suhteessa asuntoihin, että alueelle ei tulisi rakentaa enää uusia työpaikkoja, ainoastaan asuntoja. Nyt kuitenkin korttelit, joihin oli tarkoitus tulla asunnot tuhannelle ihmiselle, muutettiin teollisuustonteiksi. Kaupunginvaltuusto hyväksyi marraskuussa 1954 Puolimatkan aloitteesta laaditun korttelin 26 asemakaavamuutoksen, jota perusteltiin sillä, että voimassa ollut asemakaava oli laadittu ennen rakennuspiirustusten valmistumista. Piirustukset olivat osoittaneet, että asemakaavaa on aiheellista muuttaa mm. lisäämällä alueelle kaksi autotallirakennusta ja yksi ravintolarakennus. Asuinrakennusten kerrosluku muutettiin seitsemästä kahdeksaksi, koska niiden kellarikerrosten katto oli yli kaksi metriä maanpinnan yläpuolella.316 Kesäkuussa 1955 kaupunginvaltuusto hyväksyi Iso-Heikkilän korttelien 12, 13, 21 ja 23—25 asemakaavan muuttamisen. Kiinteistö- ja rakennuslautakunnan ehdotus oli seuraava: Korttelit sijaitsevat Kanslerintien, Latokartanontien, Puistoalueen, Jäärämaantien ja Maaherrantien rajoittamalla alueella. ... Muutos perustuu arkkitehtien Ehojoki ja Kahra laatimaan ko. alueen yhtenäiseen rakentamissuunnitelmaan joka jo on kokonaisuudessaan toteutettu korttelin n:o 26 osalta ja suurimmaksi osaksi korttelin n:o 12 osalta, missä korttelissa sijaitsevat asemakaavan pohjakartassa näkyvät asuin- ja liikerakennukset. Laaditun asemakaavamuutoksen mukaan ko. alueen katuverkko muuttuu siten, että Latokartanontie, joka voimassa olevassa asemakaavassa on suunniteltu pussikaduksi, jatketaan yhtyväksi Maaherrantiehen. Muutos on katsottu tarpeelliseksi sen takia, että pussikatua ei voida pitää liikenteellisesti tyydyttävänä ratkaisuna sen johtaessa kerrostalotonteille. Rakennusten sijoitukseen ja muotoon asemakaavamuutos sisältää 4-kerroksisten kaitiotalojen korvaamista Latokartanontien varrella 8-kerroksisilla pistetaloilla. Lisäksi on rakennusala niihin liittyvine kerroslukuineen muutettu 12. korttelin itäpäässä. Muutokseen sisältyy lisäksi Kanslerinpuisto-nimisen puistoalueen laajentaminen liittämällä siihen voimassaolevassa asemakaavassa aukioksi merkitty katualue 12. korttelin itäpuolella sekä merkitsemällä puistoksi kortteli 24. Puiston jalkakäytäväverkkoa on tarkistettu järjestämällä jalankulkuyhteys puistoon 314

KvEp 1954, 323. KvEp 1954, 581. 316 KvEp 1954, 428. 315

106

Latokartanontieltä, jolloin uusi ehdotettu jalkakäytävä jakaa korttelin 13 kahdeksi uudeksi kortteliksi 47 ja 48. Muutoksen perusteluiksi esitetään, että se tarjoten entistä suuremmat mahdollisuudet samojen rakennusmuotojen käyttämiseen tekee, rakentamisen entistä taloudellisemmaksi samalla kun koko rakennusalue kaupunkikuvassa tulee eheämmäksi.317 Syyskuussa 1955 Turun kaupunginvaltuusto päätti, että Puolimatkalle myydään korttelista 12 tontti numero 5 ja korttelista 48 tontti numero 1. Yhtiö ilmoitti rakentavansa alueelle kaksi seitsemänkerroksista kolmiportaista lamellitaloa.318 Kaupunginvaltuusto

hyväksyi

tammikuussa

1956

kaupungin

aloitteesta

tehdyn

asemakaavamuutoksen koskien Iso-Heikkilän kaupunginosan kortteleita 2, 6—8, 10, 31—38, 40, 41 ja 45. Kyseiset alueet olivat kaupungin omistuksessa. Muutoksen tarkoituksena oli poistaa asuntoalueet Iso-Heikkiläntien ja Vaasantien risteyksen luoteis- ja kaakkoispuolelta. Korttelit 6— 8 ja 33, 34 sekä 37 muutettiin puistoksi ja korttelit 31, 32, 35 ja 38 osittain teollisuuskortteleiksi, osittain puistoksi ja liikennealueeksi.319 Muutokseen sisältyy myös katuverkon muuttaminen siten, että uusille teollisuuskortteleille 49 ja 50, jotka sijaitsevat vanhojen asuinkorttelien 31—38 paikalla, on suunniteltu uusi katu, Akselintie. Samalla Nuutintietä on jatkettu teollisuuskortteliin 5 asti, ja Kirstintie on siirretty Akselintiehen asti jatkuvana Kirstinpuiston keskelle. IsoHeikkiläntien ja Vaasantien risteys on suunniteltu uudelleen eritasoristeykseksi. Muutosta perustellaan

sillä,

että

kun

Iso-Heikkiläntien

ja

Vaasantien

risteyksen

koillispuolen

asemakaavassa aikaisemmin ollut asuntoalue on muutettu teollisuuskortteliksi 46, nyt muutetut asuinalueet ovat jääneet teollisuusalueiden ja pääliikenneväylien muista asuntoalueista eristämiksi siinä määrin, että niiden käyttöä asuntoalueina ei asemakaavallisesti enää voida pitää tarkoituksenmukaisena. Tämän vuoksi nyt tehty muutos on asemakaavarakenteen kannalta katsottu välttämättömäksi.320 Kun alun perin Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien risteyksen neljään osaan jakaman alueen kaikkiin lohkoihin oli tarkoitus tulla asumasolut, nyt kaavasta oltiin poistettu kolmeen lohkoon kuuluneet kolme solua. Tämä tarkoitti sitä, että Iso-Heikkilästä oli enää mahdotonta muodostaa elinvoimaista lähiötä kaikkine niine palveluineen, mitä lähiön piti tarjota. Kortteli numero 13 päätettiin myydä Puolimatkan perustamalle asunto-osakeyhtiölle kesäkuussa 1956. Päätöksessä todetaan, että kortteliin, josta on muodostettu yksi tontti, saa rakentaa neljä seitsemänkerroksista pistetaloa.321 Kortteliin oli alun perin tarkoitus rakentaa neljäkerroksisia 317

KvEp 1955, 279. KvEp 1955, 397. 319 KvEp 1956, 22. 320 KvEp 1956, 22. 321 KvEp 1956, 193. 318

107

lamellitaloja. Vuoden 1953 Iso-Heikkilän asemakaavaan oli piirretty, kuten Laisaaren solukaavaankin, varsin erilaisia rakennusmuotoja. Kaupunkikuvan yhtenäistämisen nimissä rakennustyyppejä kuitenkin vähennettiin. Rakennustyyppien vähentämisen takana saattoi olla myös Puolimatkan halu rationalisoida suunnittelua ja rakentamista. Iso-Heikkilä tosin oli vielä paikalla rakennettu kohde, eikä rakennustyyppien vähentämisestä saatu hyöty luultavasti ollut kovin suuri verrattuna elementtirakentamisen kaudella saatuihin rationalisointihyötyihin. Vuonna 1957 Iso-Heikkilän asuntorakentamiseen tarkoitettu alue kuitenkin taas kasvoi, kun kesäkuussa 1957 Iso-Heikkilän korttelit 52—57 varattiin Puolimatkalle asuntorakennustoimintaa varten.

Valtuusto oli huhtikuussa 1957 hyväksynyt kaavamuutoksen, jonka mukaan

kaavamuutoksista vapaana olevalle Iso-Heikkilän tilan maalle Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien varrelle ns. Tähtitorninmäen etelärinteelle muodostetaan kuusi uutta asuntokorttelia. Alueelle tulee yhteensä neljätoista tonttia, joista kolmelle saa rakentaa asuinrakennuksen lisäksi yksikerroksisia lisäsiipiä.322 Turun kaupunginvaltuusto käsitteli toukokuussa 1957 kaupunginhallituksen puoltaman kiinteistöja rakennuslautakunnan ehdotuksen Iso-Heikkilän korttelin 23 sekä Pentinaukion ja kanslerinpuiston asemakaavan muuttamisesta, mutta esitys jätettiin pöydälle. Kiinteistö- ja rakennuslautakunnan ehdotuksessa todetaan, että kyseisiä alueita rajoittavat Kanslerintie, Kanslerinpolku, Pentinpolku, Iso-Heikkilän korttelit 12 ja 13, Latokartanontie sekä Pentinaukio. Alueen omistaa Turun kaupunki. Muutosta olivat anoneet Osuusliike Tarmola ja TSSP, jotka haluavat lähelle Kanslerintien ja Vaasantien risteystä, sekä Puolimatka, joka haluaa rakentaa tornitalon kortteliin 13 rakenteilla olevien talojen jatkoksi. Muutoksen tarkoituksena on Kanslerinpuiston osan muuttaminen suunniteltujen myymälöiden rakennusalojen suuruiseksi liikekortteliksi Kanslerintien varrelle. Yleisten rakennusten korttelista 47 ja osasta Pentinaukiota on muodostettu kortteli seitsemänkerroksista tornitaloa varten. Lastentalo, joka oli tarkoitettu rakennettavaksi kortteliin 47, on suunniteltu toteutettavaksi kortteliin 27 tehtävien rakennusten yhteydessä.323 Tarmola ja TSSP myös pääsivät haluamaansa paikkaan, eikä Pentinaukion solutasoista liikekeskusta koskaan rakennettu. Iso-Heikkilän eteläinen osa rakennettiin vuosien 1954—1956 välisenä aikana. Rakennusten suunnittelijana toimi arkkitehtitoimisto Ehojoki—Kahra. Pohjoinen osa rakennettiin tähtitornin ympärille vuosina 1958—1963. Arkkitehtina toimi Aarne Ehojoki. Kortteliin 20, Maaherrantielle, rakennettiin 1957—1958 kaksi asuinkerrostaloa, jotka oli suunnitellut arkkitehti Kuurma. Aarne Ehojoki suunnitteli vielä Kanslerintien ja Vaasantien kulmaan liikerakennuksen vuonna 1960. 322

KvEp 1956, 167. KvEp 1957, 145.

323

108

7.2. Iso-Heikkilän rakennettu ilme Arkkitehdit Aarne Ehojoki ja Veijo Kahra olivat 1950—1970-luvuilla näkyvimpiä turkulaisia arkkitehteja. He rakensivat niin asuinkerrostaloja, liikerakennuksia kuin julkisiakin rakennuksia. Olisi vääryys kohdella heitä vain välikappaleina Laisaaren kaavoituksen, Puolimatkan rakennusliikkeen ja yleisten säädöksien ja rationaalisuuspyrkimysten välissä.

Kuitenkin voi

sanoa, ettei Iso-Heikkilä ollut kummankaan uralla mikään erityinen kohde. Jos Tapiola ensimmäisenä lähiönä halusi myös korkealuokkaisella arkkitehtuurillaan muodostua esimerkiksi muille lähiöille, niin Iso-Heikkilässä — vaikka alue olikin Turun ensimmäinen lähiö — ei pyritty poikkeuksellisen tasoiseen arkkitehtuuriin tai kaupunkikuvaan. Ehojoki ja Kahra pääsivät samaan aikaan keskusta-alueelle suunnittelemissaan rakennuksissa selvästi modernimpaan ilmaisuun. En pyri analysoimaan tai arvottamaan Iso-Heikkilän arkkitehtuuria tässä tutkielmassa. Esittelen rakennettua Iso-Heikkilää suhteessa Olavi Laisaaren arkkitehtuurikäsitykseen. Laisaarella ei ollut osaa Iso-Heikkilän rakentamisessa, joten hän ei voinut toteuttaa omia pyrkimyksiään alueella kaavoituksen jälkeen. En myöskään usko, että arkkitehdit Ehojoki ja Kahra olisivat tietoisesti pyrkineet toimimaan Laisaaren suunnitteluperiaatteiden mukaisesti, mutta Laisaaren ideologia oletti maailman toimivan Laisaaren kuvaamalla tavalla. Silloin myös Iso-Heikkilän pitäisi toteuttaa Laisaaren periaatteita. Toin luvussa 2 esiin Laisaaren arkkitehtuuriajattelun ominaispiirteitä. Keskeisintä näistä oli modernismi rationaalisessa muodossaan, joka on sitoutunut tieteeseen, edistykseen ja taloudellisuuteen. Funktionalismi oli Laisaarelle keino toteuttaa modernismia. Funktionalismi oli määritettyä toiminnallisuutta. Koska Laisaaren funktionalismi ei ollut arkkitehtuurin muotoa antava teoria, Iso-Heikkilän pitäisi silloin edustaa negotiatismia, modernismia, purismia, konstruktivismia ja pragmatismia. Miten Iso-Heikkilän yleisin rakennustyyppi, hissillinen seitsemänkerroksinen pistetalo sopii yhteen Laisaaren arkkitehtuuriteorioiden kanssa? Turun yleiskaavassa Laisaari oli selkeästi matalan rakentamistavan kannalla. Puinen yhden perheen omakotitalo oli selvästi halvempi rakennusmuoto kuin kivestä tehty kerrostalo. Mitä suurempi rakennus, sitä kalliimmaksi tulee esimerkiksi sen palotekninen varustelu. Vuoden 1953 asemakaavassa Iso-Heikkilään oli piirretty yksi tornitaloja sisältävä kortteli, jossa oli viisi seitsemänkerroksista pistetaloa. Se, että lopulta lähes kaikki Iso-Heikkilään rakennetut rakennukset olivat pistetaloja, oli lähinnä rakennusliikkeen ja arkkitehtien vaikutusta.

109

Pistetalo oli suosittu rakennustyyppi ruotsalaisessa lähiörakentamisessa 1940- ja 1950-luvuilla. Kun lähiörakentaminen tuli Suomeen ainakin osittain Ruotsin kautta, on selvää että myös Ruotsissa käytetyt rakennustyypit levisivät Suomeen. Heikki von Hertzen kirjoittaa Koti vaiko kasarmi lapsillemme -kirjassa hyvin kielteisesti tornitaloista otsikolla ”Tornitalojättiläinen — epäterve ilmiö”. Von Hertzen kirjoittaa: ”Varsinkin, jos tornitalosta tehdään 3—4 kerrosta korkeampi ja tällaisia taloja kootaan yhteen suurempia määriä, luodaan uudella tavalla erittäin epätyydyttäviä asuntoalueita.” Von Hertzenin mielestä torni- eli pistetalot rikkovat jo sitä perussääntöä vastaan, että rakennusten on sulauduttava ympäröivään maastoon eikä muodostettava räikeitä riitasointuja sen kanssa. Rakennusten tulisi ulottua vain puiden latvojen korkeudelle tai vähän sen yli, rakennusten tulisi siis olla korkeintaan 3—4 kerrosta korkeita. Von Hertzen jatkaa: ”Järjen ja harkinnan on vihdoinkin saatava voitto siitä lapsellisesta erikoisuuden tavoittelusta,

jonka

tyydyttämiseksi

tuhansien

ihmisten

on

uhrattava

tärkeimmät

elämänvaatimuksensa.”324 Heikki von Hertzen toteaa, että tornitalojen käyttö on pilannut ruotsalaiset muuten niin esimerkilliset uudet lähiöt.325 Esimerkiksi vuonna 1945 valmistunut Guldhedenin lähiö Göteborgissa sai Suomessa runsaasti julkisuutta. Von Hertzen esittelee aluetta laajasti teoksessaan Koti vaiko kasarmi lapsillemme esimerkkinä suomalaiselle rakentamiselle. Guldheden rakentui paljolti juuri pistetaloista, ja alue vastaa myös perusratkaisuiltaan Iso-Heikkilää. Von Hertzenille Guldheden oli muuten esimerkillinen asuntoalue asemakaavaltaan ja palveluiltaan, mutta alueen rakennustyypit, varsinkaan seitsemänkerroksiset tornitalot, eivät olleet von Hertzenin mielestä missään tapauksessa hyväksyttäviä.326 Abercrombie ja Forshaw totesivat sodan jälkeen Lontoon kaavoitusta suunnitellessaan, että lapsiperheille paras tapa asua olisi pientalo, jossa oma piha olisi samassa tasossa päähuoneiden kanssa. Tämä tapa asua sopisi muutenkin englantilaiseen luonteeseen. Mutta jos kaikki lontoolaiset asuisivat näin, kaupunki laajenisi hallitsemattomasti. Ratkaisuksi löytyi Le Corbusierin tornitalosuunnitelma. Jos lontoolainen alue kaavoitetaan siten, että 30 % asukkaista asuu pientaloissa ja 60 % 8—10-kerroksisissa taloissa niin, että puolet kaksi- tai useampilapsisista perheistä joutuu asumaan kerrostalossa, vielä tässäkin tapauksessa neljä kymmenestä alueella 1939 asuneesta joutuisi muuttamaan muualle.327 Vaikka Turun ja Lontoon tilannetta ei voikaan suoraan verrata, myös Turun pellot ja metsät olivat täyttymässä nopeasti sodan jälkeen, kun jälleenrakennuskaudella rakennettiin omakotitaloja laajoille viljelystonteille.

324

Von Hertzen 1946, 73. Von Hertzen 1946, 73. 326 Von Hertzen 1946, 54-60. 327 Hall 1988, 220 325

110

Kuva 14: Iso-Heikkilän pohjoinen osa liikenneympyrästä katsottuna. (Jaakko Sannemann 1996.) Kuvassa 15 näkyy Iso-Heikkilän pohjoinen, viimeiseksi valmistunut osa kuvattuna paikasta, jonka oli tarkoitus olla vilkkaiden teiden risteys, alun perin liikenneympyrä ja myöhemmin eritasoristeys.

Koska

risteävät

kadut,

Vaasantie

ja

Iso-Heikkiläntie,

oli

tarkoitettu

poikkeuksellisen suurille liikennemäärille, risteysalueen ilme olisi ollut varsin näyttävä. Laisaaren vilkkailla läpiajokaduilla oli tarkoitus olla leveät piennaralueet ja istutusvyöhykkeet. Nyt liikenneympyrä on lähes autio, koska sen ympärillä olevat kadut päättyvät pian ympyrän jälkeen umpikujiin. Iso-Heikkilän maisema oli tarkoitus nähdä auton ikkunasta nopeassa vauhdissa. Se oli sataman kautta Turkuun ja Suomeen saapuvien ensimmäinen näkymä Turusta ja Suomesta.

111

Leveät moottoriväylät, eritasoliittymät, liikenneympyrät ja tornitalot olivat Le Corbusierin 1920luvun kuvastoa, jota alettiin rakentaa todellisuudeksi toisen maailmansodan jälkeen etenkin Pohjois-Amerikassa, mutta pienempinä katkelmina ympäri maailmaa. Vauhdin, nykyaikaisuuden ja tehokkuuden kuvina ne olivat modernismia Olavi Paavolaisen ja futuristien suurkaupunkia ihannoivassa muodossa. Ne olivat myös funktionalismia, esittävää funktionalismia. Ne pyrkivät antamaan kuvan edistyksestä, tehokkuudesta ja nykyajasta ainakin niille, joille 1920-luvun modernismi oli ollut edistyksellistä arkkitehtuuria. Tavallaan Iso-Heikkilän pohjoisempi osa on Le Corbusierin perspektiivikuva turkulaisella pellolla.

Kuva 15: Le Corbusier, Contemporary City (1922). (Fishman 1977, kuvaliite)

Laisaaren arkkitehtuurinäkemyksessä arkkitehtuurin arvo ja merkitys tulee ainoastaan siitä, onko rakennus tai kaupunki toiminnallisesti tehokas, määritetyllä tavalla funktionalistinen. Se, näyttikö kaupunki modernilta oli Laisaarelle niin toisarvoista, ettei hän myöskään kieltänyt esittävää funktionalismia, jota hän arkkitehtuurityylinä kutsui modernismiksi. Laisaarelle se oli funktionalismin irvikuva, mutta koska kaikki funktionalismin saamat fyysiset muodot olivat hänelle vain tilapäisiä muoteja, hän hyväksyi myös modernismin ja negotiatismin, jotka pyrkivät luomaan funktionalistisilta näyttäviä muotoja. Itseasiassa koska Laisaari ei pyri itse luomaan uusia arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun muotoja, hänen lähiömallinsakin on visuaalisessa muodossaan esittävää funktionalismia. Lähes kaikki hänen käyttämänsä muodot ovat esiintyneet jossain muissa malleissa. Käyttämällä tällaisia muotoja Laisaari yhdistää itsensä modernin kaupunkisuunnittelun suuriin nimiin. Pragmatismin ja negotiatismin mukaisesti kaupunki ja sen rakennukset rakennetaan niin modernistisen näköisiksi kuin mistä asuntojen ostajat ovat valmiita maksamaan. Ruutukaava-alueella julkisivuarkkitehtuuri oli 1950-luvun Turussa selvästi modernistisempaa kuin lähiöissä. Esittävää funktionalismia löytyy kuitenkin muutamasta julkisivusta Iso-Heikkilässä. 1950-luvun puolivälissä valmistuneiden asunto-osakeyhtiö Patterinmäen viiden kahdeksankerroksisen pistetalon julkisivut Kanslerintien eteläpuolella korttelissa 26 oli vielä rakennuspiirustuksissa

112

jaettu elementtirakentamista jäljitellen ruutuihin, mutta elementtijakoa kuvaava kuviointi jäi niistä kuitenkin pois. Korttelissa 12 tällaista julkisivua on käytetty pitkän lamellitalon Kanslerintien puoleisessa seinässä. Kahden Vaasantien varrella sijaitsevan lamellitalon parvekejulkisivut esittävät myös nykyaikaisuutta. Rakennukset ovat sinällänsä moderneja kokeiluja, sillä ne on toteutettu liukuvalutekniikalla ja ne edustavat 1950-luvulle tyypillistä rakennusliikevetoista rationalisointikokeilua.

Parvekejulkisivut

koostuvat

parvekekentistä

ja

umpinaisista,

ikkunattomista seinäpinnoista, perinteistä aukkoikkunaseinää ei julkisivussa ole lainkaan.

Kuva 16: Asuinrakennuksia korttelissa 26, Kanslerintien eteläpuolella. (Jaakko Sannemann 1996.)

113

Kuva 17: Asuinrakennus korttelissa 26, Kanslerintien eteläpuolella. (Jaakko Sannemann 1996)

Korttelin 26 rakennukset sijaitsevat Laisaaren vuoden 1953 asemakaavan mukaisilla paikoilla, ja ne ovat myös hahmoltaan kaavan mukaisia. Merkittävin ero tähän kaavaan nähden on se, että rakentamatta jääneen Pentinaukion liikerakennuksia on matalina yksikerroksisina siipinä sijoitettu korttelin tornitalojen väleihin. Nämä muuttavat Kanslerintien katunäkymää samalla tavalla perinteisen kaupunkimaisemmaksi kuin vastaavien liikesiipien ja autotallien rakentaminen kadun toiselle puolelle kortteliin 12. Kuvissa 20 ja 21 on asuinkerrostaloja korttelissa 12 Kanslerintien pohjoispuolella ja liike- ja autotallisiipiä Kanslerintien varrella. Kuvan 20 rakennuksen julkisivussa on käytetty elementtitekniikkaa kuvaavaa ruudutusta, jolla haluttiin luoda kuva modernista rakennuksesta aikana, jolloin elementtirakentaminen ei ollut vielä päässyt Suomessa vauhtiin. Kuvan 21 liukuvalulla toteutetun rakennuksen parvekejulkisivu poikkeaa selvästi Iso-Heikkilän muuten arkisesta ilmeestä. Edellisten kuvien rakennusten ”pihajulkisivut” toteutettiin perinteisinä aukkojulkisivuina ilman erityistä esittävää sisältöä.

114

Kuva 18: Asuinrakennus korttelissa 12, Kanslerintien pohjoispuolella. (Jaakko Sannemann 1996.)

Kuva 19: Asuinrakennuksia korttelissa 13, Latokartanontiellä. (Jaakko Sannemann 1996.)

Kuvan 19 etualalla olevat autotallirakennukset sijaitsevat paikalla, johon oli tarkoitus rakentaa Pentinaukio liiketiloineen. Kuva on otettu Kanslerintieltä, paikalta mistä aukion olisi pitänyt alkaa. Aukion / autotallien takaa oli tarkoitus lähteä solun asuntoalueille johtavat kevyen liikenteen väylät. Taustalla olevat korttelin 13 tornitalot olivat vuoden 1953 asemakaavassa nelikerroksisia lamellitaloja. Tornitalojen hahmo on pelkistetympi kuin korttelissa 26 sijaitsevien tornitalojen. Kortteleissa 26, 12 ja 13 on rakennusprosessin rationalisointiin pyritty käyttämällä mahdollisimman harvoja ikkunatyyppejä, ja ainakin ratkaisu antaa rakennuksille modernin, teollisen leiman. Pääosiltaan Iso-Heikkilän rakennuskanta edustaa pragmatismia, purismia ja negotiatismia, tyylejä joiden Laisaaren mukaan tulikin olla vallitsevia funktionalismin muotoja.

115

Kuva 20: Rakennuksia Iso-Heikkilän pohjoisesta osasta. (Jaakko Sannemann 1998)

116

Kuva 21: Otavanaukio ja rakennuksia Iso-Heikkilän pohjoisesta osasta. (Jaakko Sannemann 1998) Iso-Heikkilän pohjoisen osan rakennukset ovat vielä vähäeleisempää arkirakentamista kuin eteläisen osan rakennukset. Tornitalojen kuutiomainen massa on pohjoisessa osassa vielä puhtaammassa muodossa. Alueen rakennusten ikkunointi sen sijaan on vaihtelevampaa kuin IsoHeikkilän

vanhemmassa osassa. Kuvassa 21 etualalla oleva Otavanaukio on lähinnä

parkkipaikka , jonka reunalla on pieni elintarvikeliike. Pohjoinen alue näyttää tiiviimmin rakennetulta, kaupunkimaisemmalta kuin Iso-Heikkilän eteläisempi, vanhempi osa. Alueella ei ole sellaista metsälähiön tunnelmaa kuin esimerkiksi Tapiolassa. Kaupunkitilana Iso-Heikkilä muistuttaa lähinnä Turun ruutukaava-alueen 1950-luvulta alkaen saneerattuja asuntokortteleita. Sille, että Iso-Heikkilän asemakaavan matalat lamellitalot vaihtuivat korkeisiin pistetaloihin, löytyy myös pragmaattiset ja puristiset perustelut.

Rakennusliike Armas Puolimatka oli

keskeisellä sijalla suomalaisen rakennustoiminnan rationalisoinnissa, ja Iso-Heikkilä oli ensimmäisiä kohteita, missä Puolimatka harjoitteli aluerakentamista. Vaikka aluerakentaminen sai varsinaisen

merkityksensä

asuntotuotantoon,

vasta

Puolimatkan

siirryttäessä pyrkimys

elementtirakentamiseen

päästä

Iso-Heikkilässä

eli

teolliseen

vain

harvoihin

rakennustyyppeihin oli osa rakentamisen rationalisointia, mikä ennen elementtirakentamista oli ennen kaikkea rakennuksen suunnittelun ja työmaan rationalisointia. 1950-luvulla alkoi kertyä myös tutkitumpaa tietoa siitä, minkälaisia kustannuksia erilaisista rakenneratkaisuista seuraa. Ole Gripenberg oli vuonna 1939 väitöskirjassaan todennut, että leveärunkoinen rakennus tulee edullisemmaksi kuin kapearunkoinen. Tiedettiin, että sokkeli, porrashuone ja vesikatto olivat rakennuksen kalleimmat osat. Sokkelin ja vesikaton väliin kannatti silloin rakentaa mahdollisimman monta kerrosta jakamaan kuluja. Jos rakennukseen kuitenkin tuli hissi, vasta kuusikerroksinen hissillinen rakennus oli yhtä edullinen kuin hissitön nelikerroksinen. Ja koska porrashuonetta kohden oli taloudellista rakentaa mahdollisimman monta huoneistoa, pistetalo, jossa rakennuksen kaikki asunnot ovat saman porraskäytävän ympärillä, on mielekäs ratkaisu. Iso-Heikkilän seitsemänkerroksiset hissilliset pistetalot ovat varsin luonnollinen ratkaisu taloudelliseksi rakennustyypiksi. Torninosturien ja raskaiden elementtien tulo rakennustyöhön 1960-luvun alussa muutti tilanteen, sillä lamellitalo oli rakennustyyppi, joka oli helpoin siirtää

117

sarjatuotantoon. Nosturit suosivat pitkiä nosturiratoja, mikä puolsi myös lamellitalojen rakentamista. Jos yhteiskunnan oli tarkoitus asuttaa mahdollisimman monta ihmistä ajanmukaisiin asuntoihin aikana, jolloin yhteiskunnan resurssit olivat vähäiset, tornitalo taloudellisena rakennustyyppinä oli oikeutettu, perusteltu ja siten purismin kannalta kaunis ratkaisu. Tosin se oli taloudellisin ratkaisu ennen kaikkea rakennusliikkeen kannalta. Toisen

maailmansodan

jälkeen

kerrostalorakentaminen oli

syntyneille

olemassaolon

suurille

rakennusliikkeille

peruste. Yksittäisiä

suurimuotoinen

kerrostaloja

oli

pystytty

aikaisemmin rakentamaan myös ilman rakennusliikkeitä, rakennuttajan, rakennusmestarin ja arkkitehdin johdolla. Vasta laajojen kerrostaloalueiden rakentaminen nopeassa ajassa tarjosi tehtävän rakennusliikkeille, jotka pystyivät suurien pääomiensa avulla hankkimaan nostureita ja muuta kalustoa, mihin entisillä rakentajilla ei olisi ollut varaa. Myös elementtirakentamiseen siirtyminen oli nimenomaan suurille rakennusliikkeille mahdollinen rakentamisen tapa. Omakotitalojen

rakentamiseen

hartiapankilla.

Olavi Laisaari ei ollut kiinnostunut sen enempää rakennusliikkeiden

rationalisointipyrkimyksistä

kuin

ei

tarvittu

rakennusliikettä

väestöliittolaisesta

lainkaan

suomalaisen

talojen

perheen

syntyessä

pelastamisesta

kaupungin kurimuksesta. Hän laski pelkästään taloudellisuuden kannalta, että hartiapankilla laudasta rakennettu pientalo on edullisin tapa hankkia asunnot suomalaisille. Pientaloasutuksen edullisuus Laisaaren laskelmissa perustui siihen, että hän vaati tiivistä pientaloasutusta, kun sotien jälkeen puolittaisen omavaraistalouden aikana omakotitontit olivat olleet mitoitettuja viljelyä varten. Laisaaren omissa laskelmissa tornitalolähiö ei ehkä olisi ollut puristisen kaunis, asukkaan kannalta se oli ehkä kallis, mutta rakennusliikkeen kannalta se oli paras ratkaisu. Turun matkailukartassa vuodelta 1958 näkyy Iso-Heikkilä hieman 1950-luvun puolivälin jälkeisessä asussaan. Kanslerintien ja Latokartanontien pistetalot on jo rakennettu, mutta tähtitorni seisoo vielä yksinään Iso-Heikkilän puistossa. Vaasantietä, Iso-Heikkiläntietä, liikenneympyröitä tai eritasoliittymiä ei ole vielä rakennettu. Tie Ruissaloon kulkee vielä Kanslerintien pistetalojen välitse. Kanslerintien rakennuksia lukuun ottamatta vielä tässä vaiheessa mikään Iso-Heikkilässä ei muistuta vuoden 1952 asemakaavasta, eikä mikään alueella muistuta Laisaaren solu- tai lähiömallia. Kuvan oikeassa yläreunassa on Iso-Heikkilän kartanon rakennuksia.

118

Kuva 22: Iso-Heikkilän eteläinen osa 1950-luvun lopun asussaan. (Laakso 1980, 192.)

Kuva 23: Iso-Heikkilä vuoden 1958 Matkailukartassa (Turun kaupunki 1958.)

119

Vuoden 1992 kuvakartassa Iso-Heikkilä näkyy siinä muodossa, mihin se valmistui 1960-luvun alussa ja missä asussa se on nykyisin. Vaasantie ja Iso-Heikkiläntie on rakennettu nykyiseen mittaansa. Vaasantie päättyy liikenneympyrään, ja Iso-Heikkiläntie päättyy kummassakin päässään teollisuuskortteleihin. Iso-Heikkiläntien, rautatien ja pohjoisemman asuntoalueen väliin jäävän teollisuusalueen paikalla oli vuoden 1952 asemakaavassa asuntoalue, samoin Vaasantien, Iso-Heikkiläntien ja Akselintien rajaamalla alueella. Iso-Heikkilän katuverkko muistuttaa vuoden 1992 kartassa jo enemmän Laisaaren asemakaavan katuverkkoa, etenkin alueen eteläisemmällä asuntoalueella. Kanslerintien jatko Iso-Heikkiläntielle, joka oli tarkoitettu palvelemaan lähiön sisäistä liikennettä Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien eritasoristeystä häiritsemättä, tuntuu nykyisin tarpeettomalta kadulta, kun eritasoliittymän paikalla oleva liikenneympyräkin on hyvin hiljainen.

Kuva 24: Iso-Heikkilä vuoden 1992 kuvakartassa. (Turun kaupunki 1992.)

120

8. Iso-Heikkilä asumalähiönä ja tehokkaan kaupungin osana

Laisaaren Turun yleiskaava ilmestyi pari vuotta hänen Turkuun saapumisensa jälkeen ja IsoHeikkilän asemakaava pian tämän jälkeen. Tehokas kaupunki –kirja ilmestyi vuonna 1961, kun Laisaari oli lopettanut työnsä Turun asemakaava-arkkitehtina. Iso-Heikkilän kaavoitusprosessi ja rakentaminen sijoittui tälle aikavälille, viimeiset rakennukset valmistuivat 1960-luvun alkupuolella. Voisi kuvitella, että Laisaaren kirjojen välillä olevat erot voisivat tulla esiin myös Iso-Heikkilässä. Turun yleiskaava ja kaupunigin kehittämisohjelma –kirja ilmestyi juuri ennen lähiörakentamisen ajan alkua Suomessa, ja Tehokas kaupunki –kirja ilmestyi suomalaisen lähiön ehkä maineikkaiman kauden, 1950-luvun päätteeksi. Voisi ajatella, että Tehokas kaupunki – kirjassa olisi mukana se kokemus, minkä Laisaari oli vuosikymmenessä saanut yrittäessään rakentaa Turusta lähiöoppinsa mukaista kaupunkia. On kaksi Iso-Heikkilää, Laisaaren Turun yleiskaavaan perustuva, vuoden 1953 asemakaavan suunniteltu Iso-Heikkilä ja toisaalta rakennettu Iso-Heikkilä. Suunnitellun Iso-Heikkilän juuret ovat 1920-luvun modernismissa. Hannes Meyer kirjoitti vuonna 1928, että kaikki tässä maailmassa oleva on tulosta kaavasta ’funktio kertaa talous’, ja siksi tämän maailman tuotteet eivät voi olla taideteoksia, sillä kaikki taide on kompositiota ja siksi kykenemätöntä pyrkimään käytännöllisiin päämääriin. Kaikki elämä on Meyerin mielestä funktionaalista ja siksi epätaiteellista.328 Meyerin mielestä rakentaminen on biologinen, ei esteettinen prosessi. Arkkitehtuurilla ’taiteilijan emotionaalisena tekona’ ei Meyerin mukaan ole oikeutusta. Kaupungin, rakennuksen ja asunnon suunnittelun tuli perustua funktioon, ei kompositioon. Meyerille rakennus on rakennuspaikalla koottava teollisuustuote ja tulos erilaisten asiantuntijoiden työstä. Arkkitehti on vain yksi asiantuntija muiden joukossa, samoin asuntoalueen kaavoittaja. Rakentaminen on vain sosiaalista, teknistä, taloudellista ja psykologista organisaatiota.329 Opiskeluaikaiset toverit Olavi Laisaari ja Jussi Lappi-Seppälä olivat lähellä tällaista funktionalismia. Erona 1920-luvun Bauhaus-arkkitehteihin oli kuitenkin se, että kun 1920-luvun radikaalit olivat marxilaisia, Suomen 1950-luvun radikaalit olivat lähellä kokoomuspuoluetta ja rakennusliikkeiden tavoitteita. Laisaari pyrki koko kaupunkisuunnittelijanuransa ajan siirtämään kaavoitustyötä

taiteilijan

luomistyöstä

tieteelliselle

pohjalle.

Tilastot,

ennusteet,

liikennelaskelmat, sosiologia ja kaupan lainalaisuudet olivat Laisaaren kaupunkisuunnittelussa keskeisemmällä sijalla kuin kuvataiteet. Suunniteltu Iso-Heikkilä perustui tarkkoihin laskelmiin 328 329

Conrads 1970, 117. Conrads 1970, 117,119 ja 120.

121

työpaikoista, asuntotarpeesta ja liikenteestä. Iso-Heikkilän solurakenne perustui tarkkoihin laskelmiin kaupungin väestöstä, sen perheenmuodostuksesta ja vuokranmaksukyvystä. Kuten Le Corbusierin tai Hilberseimerin suurimuotoiset kaupunkisuunnitelmat, Laisaaren kaupunkisuunnittelu halusi poistaa kaupungista ja sen suunnittelusta perinteisen yksilöllisyyden. Silti itse suunnitelma oli korostetusti yhden ihmisen unelman kuva. Laisaaren yleiskaavalle ja Iso-Heikkilän asemakaavalle kävi maailmassa kuten useimmille tinkimättömän henkilökohtaisille unelmille: se jäi lähinnä suunnitelmaksi paperille. Olisiko Laisaaren kaupunki voinut toimia, jos se olisi voitu toteuttaa johdonmukaisesti ja kokonaisuudessaan? Todennäköisesti kaupunkisuunnitelmat, joissa koko inhimillisen elämän kirjo on supistettu muutamaksi määritellyksi funktioksi, johtavat lähes aina lähiörakentamisesta tuttuun elämänmuodon köyhyyteen. Elämä on matkoja työn, kaupan ja pienen asunnon välillä, ei juuri muuta. Arkkitehdeilla, jotka näkevät materialistisessa kulttuurissa elävillä ihmisillä vain materialistisia tarpeita, tällainen kaupunki on mahdollinen. Jos ihmisellä on muitakin kuin rationaalisia materiaalisia tarpeita, Laisaaren kaupunki on yhtä ahdistava kuin Hilberseimerin tai Le Corbusierin kaupunkikoneet. Jos

suunniteltu

Iso-Heikkilä

liittyy

Laisaaren

Turun

yleiskaavan

antamaan

kuvaan

arkkitehtuurista ja kaupunkisuunnittelusta, niin rakennettu Iso-Heikkilä liittyy Tehokas kaupunki –kirjan arkkitehtuurikäsitykseen. Vaikka suunniteltu Iso-Heikkilä oli kaupunki posthumanistiseen kulttuuriin, itse suunnitelma oli vielä yhden subjektin luomus. Siinä, miten Iso-Heikkilän kaavoitus ja rakentaminen eteni vuoden 1953 jälkeen, toteutuu lopulta Hannes Meyerin ajatus rakentamisen muuttumisesta taloudelliseksi ryhmätyöksi.

Iso-Heikkilän

suunnitteluun

osallistuivat

niin

kaavoittaja,

rakennusliike,

rakennusten suunnittelijat, insinöörit kuin kaupungin ja asuntohallituksen virkamiehet. Kuten Meyer edellyttikin, Iso-Heikkilä ei ole taiteilijan teos vaan yhteistyöllä suunniteltu ja tuotettu tuote. 1920-luvun muuttuminen

posthumanistisille yksilön

luovasta

modernisteille toiminnasta

arkkitehtuurin asiantuntijoiden

ja

kaupunkisuunnittelun

ryhmätyöksi

oli

muutos

irrationaalisuudesta rationaalisuuteen. Uudentyyppisen arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun oli tarkoitus

syntyä

uudessa

yhteiskuntajärjestelmässä,

sosialistisessa

tai

kommunistisessa

yhteiskunnassa, missä asiantuntijat saattoivat toteuttaa parhaan mahdollisen suunnitelman ilman asiaa ymmärtämättömien ihmisten vastalauseita. Vaikka Laisaari olikin lähempänä poliittisen kartan oikeaa laitaa, hänen Turun yleiskaavassa kuvaamansa tehokas kaupunki toimii kuten

122

täydellisesti kontrolloitava sosialistinen kaupunki. Laisaari korosti, miten kymmenen ihmisen hyöty ohittaa aina yhden ihmisen hyödyn ja tuhannen ihmisen hyöty sadan ihmisen, ja kaupungin hyöty on aina tärkeämpi kuin minkä tahansa kokoisen kaupunkilaisten osajoukon saama hyöty. On vaikea kuvitella, miten länsimaisessa yhteiskunnassa voisi harjoittaa kaupungin suunnittelua ja rakentamista tällaisista lähtökohdista. Demokratiassa ja markkinataloudessa voi toisaalta pieni valtaa ja pääomia käyttävä joukko toteuttaa omaa etuaan riippumatta siitä, onko se kaupunkilaisten enemmistön edun mukaista. Toisaalta pieni aktiivinen vastustajien joukko voi estää hankkeen, joka olisi useimpien edun mukaista. Ja rahoituksen puute estää hankkeet, joilla on kaikkien osapuolten kannatus. Iso-Heikkilän suunnitelma kohtasi nopeasti sen ulkomaailman, missä kaikki osapuolet eivät sopeudukaan kaavoittajan ylivoimaisen asiantuntijuuden edessä. Suomalainen 1950-luvun alun todellisuus

oli

kyllä

yhteistyötä

ja

asiantuntijuutta,

mutta

prosessia

ei

hallinnut

arkkitehtidiktaattori, kuten 1920-luvun modernistit olisivat halunneet. Kaavoittajan ja lähiökaavion ylitse kävelivät niin kaupunki kuin rakentajatkin. Laisaaren kaavan keskeinen tekijä, Vaasantien ja Iso-Heikkiläntien liikennejärjestelmä hävisi ilmeisestikin kaupungin lyhyen aikavälin taloudenhoidolle. Iso-Heikkilän solurakenne ja lähiömuoto hajosivat alituisesti muuttuvissa suunnitelmissa. Asuinkortteleita muutettiin milloin teollisuusalueiksi, milloin puistoiksi, ja puistoja taas muutettiin asuinkortteleiksi. Ilmeisesti kaupunki ja Puolimatka olivat rakentamassa lähinnä kerrostalovaltaista asuntoaluetta, ei teoreettiseen malliin perustuvaa lähiötä. Puolimatka rakensi rakennuksia, joiden tekeminen oli kannattavaa, korkeita tornitaloja omistusasunnoiksi.

Kaavaan

kuuluneet

mutta

vähemmän

kannattavat

kohteet,

kuten

kollektiivitalot, jäivät rakentamatta. Kaupallisille palveluille rakennettiin tiloja ilmeisesti sillä perusteella, kuinka paljon yrityksiä oli tulossa Iso-Heikkilään, ei sen mukaan mitä teoreettinen kaava esitti. Jos Iso-Heikkilää ajattelee tehokaana kaupunkina siinä merkityksessä, mitä Laisaari tarkoitti kirjoittaessaan Turun yleiskaavaa, niin Iso-Heikkilä on epäonnistuminen. Iso-Heikkilästä ei muodostunut kuuden tuhannen asukkaan solurakenteista asumalähiötä, jolla on oma keskus. IsoHeikkilän vuoden 1953 asemakaavan mukaisesti rakennettiin lähinnä Pansiontien, Vaasantien ja Latokartanontien rajaama alue, Pentinaukio liikerakennuksineen tosin jäi toteutumatta, ja Latokartanontien rakennukset muuttuivat matalista lamellitaloista korkeiksi pistetaloiksi. IsoHeikkilän rakentaminen alkoi asemakaavan mukaisesti, sillä vuoden 1953 asemakaava oli laadittu ennen kuin mikään rakennusliike oli tullut mukaan alueen suunnitteluun.

Ensimmäinen

rakennettu kortteli on kutakuinkin kaavan mukainen, toinenkin vielä kutakuinkin ja kolmas, eli kortteli kolmetoista, on asemakaavan mallin mukainen, vaikka rakennuksien muoto onkin muuttunut, mutta näiden korttelien jälkeen Laisaaren asemakaavan merkitys on ollut hyvin pieni.

123

On ehkä mielekkäämpää puhua kahdesta kerrostaloalueesta — Patterinhaka ja Iso-Heikkilä — kuin Iso-Heikkilän lähiöstä, jos lähiöllä tarkoitetaan laisaarelaista lähiötä. Iso-Heikkilä on kaupunginosa ja yleiskielessä myös lähiö. Kaupunginosan kahden asuntoalueen nimittäminen asumasoluiksi on myös vaikeaa. Eteläisen alueen, Patterihaan, piirteet vastaavat jollain tapaa Laisaaren asumasolun ominaisuuksia, mutta pohjoinen alue ei vastaa Laisaaren asemakaavan pyrkimyksiä eikä teoreettista asumasolun mallia. Lähinnä se on kerrostaloryhmä. Myös Iso-Heikkilän keskeinen tarkoitus, ohjata sataman liikenne pois Turun keskustasta, epäonnistui. Tehokkaan kaupungin rakentamisessa se, noudattavatko Iso-Heikkilän asuntoalueet solurakennetta vai eivät, ei ole yhtä keskeistä kuin kehätiesuunnitelma. Tayloristinen, hierarkioita ja erikoistumista vaatinut funktionalismi edellytti eri liikennemuotojen erottamista toisistaan. Satamasta lähtevälle ja satamaan saapuvalle raskaalle liikenteelle olisi joka tapauksessa pitänyt rakentaa oma liikenneverkkonsa. Kun 1950-luvun alussa rekat kulkivat Turun keskustan katuja pitkin, rekat olivat osaltaan tukkeuttamassa keskustan liikennettä niin, että sekä rekkojen että muiden liikkujien liikkumisen tehokkuus kärsi. Se, että Vaasantiestä tuli vain Iso-Heikkilän läpi kulkeva umpikujakatu, ja muilta osilta Laisaaren suunnittelemaa kehätietä ei koskaan rakennettukaan, ja se, että Turun keskustan ja Pansion/Pernon välistä liikennettä tehostamaan tarkoitettu Iso-Heikkiläntie jäi Iso-Heikkilään päättyväksi umpikujaksi, oli Iso-Heikkilän suurin epäonnistuminen Laisaaren kaupunkisuunnittelun kannalta. Asukkaiden kannalta alueen suurellisen liikennejärjestelmän jääminen paperille oli varmaankin onnekas ratkaisu. Iso-Heikkilä suunniteltiin paikalleen, koska alueella oli runsaasti työpaikkoja, mutta hyvin vähän asuntoja; tarpeettomien työmatkojen poistaminen oli Laisaarelle tärkeää kuten Hilberseimerille 1920-luvulla. Työmatkoihin tuhlaantuu kallista aikaa ja polttoainetta, ja turha liikenne ruuhkauttaa kaupungin kadut. Ihanne Laisaarelle kuten Hilberseimerillekin oli, että ihminen asuisi työpaikkansa vierellä. Iso-Heikkilästä ei kuitenkaan tullut satamatyöläisten lähiötä, kuten Laisaari oli suunnitellut. Arava-osaketalot, joita alueelle rakennettiin, olivat liian kalliita työläisperheille. Tämä mitätöi koko lähiön perustamisen perustarkoituksen. Kun vielä suuri osa lähiön asuntokortteleista muutettiin teollisuus- ja varastokortteleiksi, niin alueen työpaikkojen ja asuntojen suhde huononi entisestään. Kaavoittaja ei voinut vaikuttaa siihen, minkälaisia asuntoja lähiöön rakennetaan ja kenelle. Laisaaren kaupunkisuunnitteluideologia olisi vaatinut maailman, jossa suunnittelijalla on valta niin rakentamiseen kuin asukkaiden valintaankin. Heikki von Hertzen pyrki tällaiseen Tapiolan suunnittelun ja rakentamisen aikana, mutta Tapiolasta tuli vielä selvemmin ’parempien ihmisten’ lähiö kuin Iso-Heikkilästä. On vaikea arvioida, kuinka suuri pettymys Laisaarelle oli hänen yleiskaavansa jääminen epäviralliseksi

ohjeeksi

tai

Iso-Heikkilän

lähiön

muuttuminen

kerrostalovaltaiseksi

124

asuntoalueeksi. Modernin kaupunkisuunnittelun historia on toteutumattomien suunnitelmien historiaa. Demokraattisissa valtioissa kaupunkisuunnittelijat ovat harvoin löytäneet niin vahvoja toimeksiantajia, että teoreettiset mallit tai lennokkaat luonnokset olisi voitu siirtää rakennettuun todellisuuteen muuten kuin pieninä fragmentteina. Jos Iso-Heikkilä oli yritys siirtää teoreettinen lähiömalli käytäntöön, niin sen toteuttaminen toisaalta epäonnistui vähemmän kuin Le Corbusierin tai Hilberseimerin yritykset luoda kaupunkeja muualle kuin paperille. 1960-luvun alussa Laisaari oli lähtenyt ovet paukkuen Turun asemakaava-arkkitehden virastaan, ja Iso-Heikkilän rakentaminen alkoi olla valmista. Kun Laisaari kirjoitti Tehokas kaupunki – kirjansa, hänen esikuviaan eivät olleet enään Le Corbusierin ja Hilberseimerin tapaiset arkkitehtidiktaattoria

kaipaavat

suunnittelijayksilöt,

vaan

pikemminkin

amerikkalainen

kaupunkisuunnittelukäytäntö. Jos 1920-luvun marxilainen posthumanistinen kaupunkisuunnittelu luotti siihen, että sosialistisessa yhteiskunnassa asiantuntijat saavat suunnitella ilman asiaa ymmärtämättömien vastarintaa ihanteellisia kaupunkeja, niin Laisaaren 1960-luvun tehokas kaupunki on kapitalistisen yhteiskunnan posthumanismia. Hannes Meyerin tai Laisaaren Turun yleiskaavan kaupunki oli kuin kilpa-auto, äärimmilleen viritetty kone, jossa jokaisella osalla oli tärkeä tehtävä päämäärän, tehokkuuden, saavuttamisessa ja joka toisaalta menee rikki vähäisemmästäkin suunnitteluvirheestä. Tehokas kaupunki –kirjan tehokas kaupunki ei ole kenenkään yksilön suunnitelma. Materialistinen kulttuuri joka pyrkii suurimpaan mahdolliseen hyötyyn, liberalistinen markkinatalous ja kaupungin omat lainalaisuudet vievät kaupunkia kohti luonnollista päämääräänsä. Kaupunkisuunnittelijan tehtävä on varmistaa, ettei tähän kaupungin luonnollisen kehittymisen prosessiin tule ulkopuolisia häiriöitä. Poliitikot ja ihmiset, joilla on ideoita kaupungin kehittämiseksi, ovat uhka kaupungille. 1950-luvun alun Laisaari yleiskaavansa kanssa olisi vaaratekijä kaupungin luonnolliselle kehittymiselle. Jos nykyaikainen kaupunkisuunnittelu syntyi 1800-luvulla lääkkeeksi laissez faire -hengessä täysin kontrolloimattomasti kasvavien suurkaupunkien ongelmiin ja jos suunniteltu kaupunki nähtiin ratkaisuksi suunnittelemattomaan kaupunkikaaokseen, niin Laisaaren lähiömalli 1950luvulla edustaa tätä traditiota. Turun suunnittelemattomasti levinneet esikaupungit, Raunistula, Nummenmäki ja Vähä-Heikkilä, eivät olleet samaa kokoluokkaa kuin Lontoon esikaupungit, mutta ongelmat olivat periaatteessa samat. 1800-luvun laissez faire johti ylitiivistyneisiin slummeihin ja kaupungin tukehtumiseen. Laisaari puhuu Tehokas kaupunki -kirjassaan automiehen kaupungista, Laisaari löysi tulevaisuuden kaupungin mallin autoistuneesta PohjoisAmerikasta. Jos ihmisillä on käytössään auto ja jos puinen omakotitalo on edullisin tapa asua,

125

kaupungeista

ei

muodostu

ahdasta

slummia,

vaan

laaja

pohjoisamerikkalaistyylinen

pientalomatto. 1960-luvun alun Laisaari on siirtynyt kaupunkisuunnitteluideologiasta, joka bauhausilaisen epähumaanista muodostaan huolimatta oli kuitenkin lähtöisin howardilaisesta ihannekaupungista, pyrkimyksestä muuttaa ihmisen kannalta kohtuuton kaaos suunnitelmallisuudella siedettäväksi järjestykseksi, lähelle laissez faire -aikakauden kaupunkisuunnittelua. Ihmiset, joita ohjaa luonnonlainomaisesti ainoastaan pyrkimys suurimpaan mahdolliseen tehokkuuteen, rakentavat automaattisesti

kulloisenkin

hetken

tehokkaimman

mahdollisen

kaupungin,

jos

kaupunkisuunnittelija saa ihmiset luopumaan vääristä motiiveista, vanhentuneesta estetiikasta ja itsekkyydestä. Iso-Heikkilän asemakaava alkoi muuttua alkuperäisestä staattisesta solumallista dynaamisesti, hetken tarpeita ja resursseja kuvastaen, kuten tehokkaan kaupungin pitikin. Kaupunki kaavoitti, pankit ja valtio rahoittivat ja rakennusliike rakensi sellaisia rakennuksia, jotka tuottivat sillä hetkellä suurimman hyödyn kaupungille, pankille tai valtiolle. Jos Vaasantie ja Iso-Heikkiläntie olisivat tuottaneet tarpeeksi suuren hyödyn, ne olisi rakennettu valmiiksi, ja jos kollektiivitalojen ja kulttuuritilojen rakentaminen olisi ollut kannattavaa, niitä olisi rakennettu. Laisaaren Tehokas kaupunki –kirjassa esittämien käsitysten mukaan Iso-Heikkilä on nykyisin joka tapauksessa epätarkoituksenmukainen, tehoton ja siten ruma. Se on pysynyt pystyssä jo paljon kauemmin kuin Laisaaren mukaan lähiön ja sen rakennusten tulisi säilyä. Mutta miten voisi arvioida, oliko Iso-Heikkilä kaunis eli tehokas joskus uutena, jonain tiettynä hetkenä? Kuten Laisaari kirjoitti, kauneutta, eli tehokkuutta on mahdoton arvioida silmämääräisesti. Iso-Heikkilän jonkun tietyn historiallisen hetken kauneuden arvioiminen edellyttäisi sen hetkisten käytössä olleiden resurssien arvioimista ja vertaamista sen hetken mahdollisiin resursseihin ja tarpeisiin ja tavoitteisiin. Suunnittelu- ja rakennusprosessin tehokkuus tulisi analysoida ja verrata aikalaiskohteisiin ja ideaaliin. Pitäisi pystyä laskemaan, lisäsikö Iso-Heikkilän suunnittelu ja rakentaminen Turun kaupungin toiminnan tehokkuutta. Tällainen tutkimus, jos se olisi mahdollista suorittaa, ei ainakaan taidehistorioitsijalle olisi helppo tehtävä, enkä ole sellaiseen ryhtynytkään. Jos Laisaaren arkkitehtuuriajattelussa tapahtui muutoksia 1950-luvun kuluessa, niin suurimmaksi osaksi se pysyi ennallaan. Siihen kuului materialistinen maailmankuva ja siihen liittyvät tehokkuuden ja taloudellisuuden vaatimukset. Laisaaren käsityksen mukaan kaupunkisuunnittelu on tieteellistä, ei taiteellista toimintaa, eikä hän usko asiantuntijoiden kykyyn määrittää ihmisille tarpeelliset ja sallitut funktiot.

126

Asemakaavaoppi

–kirjassaan

Meurman

kirjoittaa:

”Arkkitehtonisesti

suunnitellussa

hajakeskitetyssä kaupungissa tulevat asukkaat elämään taiteen kultivoivassa ilmapiirissä, he voivat kehittyä parempaa fyysillistä ja henkistä elämää kohti, parempaan makuun ja syvempään sivistykselliseen mieleen. ’Näytä minulle kaupunkisi, ja minä sanon millaiset sen asujaimiston kultturelliset pyrkimykset ovat.’”330 Tällainen ajattelu puuttuu kokonaan Laisaarelta, joka kirjoittaa: Asemakaavan tarkoituksena on luoda hyvin toimiva ja palveleva kaupunki. Sen tarkoituksena ei ole ajaa läpi yhteiskunnassa liikkuvia kaikkia kasvatuksellisia, sosiaalipoliittisia tai muita ideologisia ajatuksia. Kaupunki on toiminnallinen välikappale, kuten auto, puhelin, silta tai rakennus. Se edustaa näitä kaikkia, se on eräällä tavalla näitten kaikkien summa. Ideologisten ajatusten läpiajaminen kuuluu koululle, politiikalle, lainsäädännölle jne. ei toiminnalliselle välikappaleelle. Auto ei tunne moraalia, ei sen paremmin yksilöllistä kuin kollektiivistakaan. Autonkuljettaja sen sijaan tuntee ne. Autolla ei ole tunteita, autonkuljettajalla on. Asemakaava on samanlainen amoraalinen väline kuin auto. Sen tulee olla aina joustava, ei mistään ideasta kiinnipitävä, täydellinen inhimillisten tarpeiden palvelija. Asemakaavan tarkoitus ei ole ihmisen kasvatus paremmaksi ihmiseksi. Sen tehtävä ei ole juoppouden vähentäminen, ihmisen pakottaminen kävelemään tai urheilemaan, tai muuttamaan materialistisia käsityksiänsä ideologisiksi. Ihmistä ei voi pakottaa tekemään vähemmän työtä ja lukemaan enemmän, hylkäämään auton käyttöä ja hengittämään raitista ilmaa. Asemakaavan tarkoitus ei ole myöskään estää tällaisia mahdollisuuksia. Asemakaavan tehtävä ei ole ratkaista koko kysymystä. Se on ihmisten kasvattajien tehtävä. Tässä yhteydessä on paikallaan viitata suuriin sosiaalisiin asianajajiin, sellaisiin kuin Mumford. Hän on sanonut, että liikenteelle uhrataan liikaa, jopa kaupunkimaiseman eheyskin ja että olisi siirryttävä pois liikenteen probleeman ratkomisesta inhimillisten arvojen alueelle. Hänen mielestään luonto, seutu on asemakaavasuunnittelun lähtökohta ja perusta, ei toiminnallisuus. Mumford ei ole funktionalisti.331 Jos Laisaaren kaupunkisuunnitteluideologia ei tuottanut Turkuun yhtään Tapiolaa, niin kyse ei ollut epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä. Laisaaren kaupunkisuunnittelulla vain oli erilaiset tavoitteet ja keinot. Laisaaren tavoitteena oli luoda kaunis kaupunki, kauneden löytäminen vain edellytti uudenlaista tapaa lähestyä kaupunkia. Objektiivinen tieto oli syrjäyttänyt subjektiivisen havainnon.

330 331

Meurman 1982, 75 ja 76. Laisaari 1962, 92.

127

9. Kuvaluettelo

KUVA 1: HILBERSEIMERIN KAUPUNKIYKSIKÖN KAAVA. (HURME 1990, 51.)...........50 KUVA 2: KAUPUNKIYKSIKKÖ, MARS-SUUNNITELMA. (HURME 1990, 25.).................55 KUVA 3: LAISAAREN ASUMASOLUN KAAVIO (LAISAARI 1952A, 104.)...................... ...57 KUVA 4: KOULUPIIRIN JA ASUMALÄHIÖN KAAVIO LAISAAREN MALLISSA. (LAISAARI 1952A, 105.)............................................................................................ ..................63 KUVA 5: HILBERSEIMERIN KALANRUOTOKAAVA 1931—1933. POMMER 1988, 43. . 65 KUVA 6: TURUN YLEISKAAVAN KANSIKUVA. (LAISAARI 1952.)................................... .66 KUVA 7: ASUMAKUNNAN KAAVA LAISAAREN MALLISSA. (LAISAARI 1952A, 107)..68 KUVA 8: KONSENTRISEEN TAPAAN RAKENTUVA KAUPUNKI JA TYTÄRKAUPUNKIPERIAATTEELLE RAKENTUVA KAUPUNKI. (LAISAARI 1952A, 137.).......................................................................................................................... ......................80 KUVA 9: TURKU JA SEN TYTÄRKAUPUNKIEN SIJOITUS. (LAISAARI 1952A, 140.). . .81

128

KUVA 10: LAISAAREN VUODEN 1952 TURUN YLEISKAAVAEHDOTUKSEN KARTTA. (LAISAARI 1952A, KARTTALIITE.)................................................................................... ......99 KUVA 11: ISO-HEIKKILÄN ASEMAKAAVA 1953. (LIITE)................................... ..............100 KUVA 12: KAHDEKSANKERTAINEN AUTOLIIKENNE MAKSIMITUNTILIIKENTEEN AIKANA. (LAISAARI 1952A, 67.)....................................................................... .....................102 KUVA 13: SATAMAN KUORMA-AUTOLIIKENNE SEN JÄLKEEN, KUN SATAMASUUNNITELMAT ON TOTEUTETTU JA LIIKENNE ON KASVANUT NELINKERTAISEKSI NYKYISESTÄ. (LAISAARI 1952A, 67.)......................................... ..102 KUVA 14: ISO-HEIKKILÄN POHJOINEN OSA LIIKENNEYMPYRÄSTÄ KATSOTTUNA. (JAAKKO SANNEMANN 1996.).......................................................... ........110 KUVA 15: LE CORBUSIER, CONTEMPORARY CITY (1922). (FISHMAN 1977, KUVALIITE)............................................................................................................................ ....111 KUVA 16: ASUINRAKENNUKSIA KORTTELISSA 26, KANSLERINTIEN ETELÄPUOLELLA. (JAAKKO SANNEMANN 1996.).......................................... ................112 KUVA 17: ASUINRAKENNUS KORTTELISSA 26, KANSLERINTIEN ETELÄPUOLELLA. (JAAKKO SANNEMANN 1996)........................................... ................113 KUVA 18: ASUINRAKENNUS KORTTELISSA 12, KANSLERINTIEN POHJOISPUOLELLA. (JAAKKO SANNEMANN 1996.).................................... ..................114 KUVA 19: ASUINRAKENNUKSIA KORTTELISSA 13, LATOKARTANONTIELLÄ. (JAAKKO SANNEMANN 1996.).................................................................................. .............114 KUVA 20: RAKENNUKSIA ISO-HEIKKILÄN POHJOISESTA OSASTA. (JAAKKO SANNEMANN 1998).................................................................................................... ...............115 KUVA 21: OTAVANAUKIO JA RAKENNUKSIA ISO-HEIKKILÄN POHJOISESTA OSASTA. (JAAKKO SANNEMANN 1998)............................................................................. ..116 KUVA 22: ISO-HEIKKILÄN ETELÄINEN OSA 1950-LUVUN LOPUN ASUSSAAN. (LAAKSO 1980, 192.)......................................................................................................... .........118 KUVA 23: ISO-HEIKKILÄ VUODEN 1958 MATKAILUKARTASSA (TURUN KAUPUNKI 1958.)........................................................................................................................................... ..118 KUVA 24: ISO-HEIKKILÄ VUODEN 1992 KUVAKARTASSA. (TURUN KAUPUNKI 1992.)........................................................................................................................................... ..119

129

10. Lähdeluettelo Painamattomat lähteet: Turun kaupunginvaltuuston esityslistat ja päätökset (KvEP) 1953—1957 Kirjallisuus: ARVILOMMI, Matti: Turku. Teoksessa Jälleenrakentamisen aika. Näkökulmia 1940- ja 1950luvun arkkitehtuuriin. Toimittanut Sirkkaliisa Jetsonen. Helsinki 1994. BONSDORFF, Pauline von: Arkkitehtuurin määrittely Suomessa 1940—1989. Valtion teknillinen tutkimuskeskus, Espoo 1991. CALINESCU, Matei: Five Faces of Modernity. Modernism, Avant-Garde, Decadence, Kitsch, Postmodernism. Duke University Press, Durham 1987. CONRADS, Ulrich: Programs and manifestoes on 20th-century architecture. The MIT Press, 1970. Diplomi-insinöörit ja arkkitehdit. Diplomingeniörer och arkitekter 1973. Tapiola 1973. FISHMAN, Robert: Urban Utopias in the Twentieth Centurry. Ebenezer Howard, Frand Lloyd Wright, Le Corbusier. New York 1977. FRY, Maxwell: Fine Building. Lontoo 1944. HALL, Peter: Cities of Tomorrow. An intellectual History of Urban Planning and Desing in the Twentieth Century, Oxford & New York 1988. HANKONEN, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Suunnittelujärjestelmien läpimurto suomalaisesten asuntoalueiden rakentumisessa 1960-luvulla. Tampere 1994.

HAYS, K. Michael: Modernism and the Posthumanist Subject. The Architecture of Hannes Meyer and Ludwig Hilberseimer. The MIT Press 1992. HEINONEN, Raija-Liisa: Funktionalismin läpimurto Suomessa. SRM 1986. HERTZEN, Heikki von: Koti vaiko kasarmi lapsillemme. Asunnontarvitsijoiden näkökohtia asunto- ja asemakaavakysymyksissä, Helsinki 1946. HURME, Riitta: Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen, Helsinki 1991. JALLINOJA, Riitta: Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Rauma 1991. JUNTTO, Anneli: Asuntokysymys Suomessa Topeliuksesta tulopolitiikkaan, Helsinki 1990. KOHO, Timo: Suomalaisen arkkitehtuurin 60-luku. Konstruktivismi ja järjestelmäajattelu. Rakennustieto 1994. LAAKSO, Veikko: Turun kaupungin historia. 1918—1970. Ensimmäinen nide. Turun Sanomat 1980.

130

LAISAARI, Olavi: Turun yleiskaava ja kaupungin kehittämisohjelma. Turku 1952. (Laisaari 1952a) LAISAARI, Olavi: Salon yleiskaava ja sen toteuttamisohjelma. Salo 1952. (Laisaari 1952b) LAISAARI, Olavi: Hyvinkään yleiskaava ja kauppalan kehittämisohjelma. Hyvinkää 1953. LAISAARI, Olavi: Tehokas kaupunki, The Smooth-running Town. Turku 1962. LAISAARI, Olavi: Liikekeskusten liikenteellinen slummiutuminen ja kaupunkiyksikköjen jakautumisteoria. 1967? LAISAARI, Olavi: Liikekeskusten tukkeutumisesta ja kaupunkiyksikköjen jakautumistarpeesta. Lahti 1969. LAPPI-SEPPÄLÄ, Jussi: Elävältä se maistui. Helsinki 1972. LEHTOVUORI, Olli: Sumea kaupunki. Ehdotuksia aikamme kaupungin metaforaksi. Arkkitehti 1/1996. MAULA, Jere: Kaavoituksen kasvava perspektiivi. Sankaruus ja arki—Suomen 50-luvun miljöö. Suomen rakennustaiteen museo, Vantaa 1994. MEURMAN, Otto-Iivari: Asemakaavaoppi, Helsinki 1982. MEURMAN, Otto-Iivari ja ERVI, Aarne: Oulun Yleiskaava. Oulun kaupunki 1952. MÄKIÖ, Erkki: Kerrostalot 1940—1960. Rakennustietosäätiö 1990. NIKULA, Riitta: Asuntopolitiikka ja kaupunki—ohjelma ja todellisuus. Sankaruus ja arki— Suomen 50-luvun miljöö. Suomen rakennustaiteen museo, Vantaa 1994. OJA, Aulis: Maarian pitäjän historia, 1. osa, 2.Keskiajan ja 1500-luvun Maaria, Tampere 1944. PAKKALA, Pekka: Asuinalueiden suunnitteluperiaatteista. Sankaruus ja arki—Suomen 50-luvun miljöö. Suomen rakennustaiteen museo, Vantaa 1994. PALLASMAA, Juhani: Arkkitehti, Kuluttaja ja ympäristö. Raportti Rakennetusta ympäristöstä: Aarne Ervin arkkitehtuuria. Helsinki 1970. PERÄLÄ, Tauno: Turun maakuntamuseo 1996.

kaupunkialueen

muodostuminen.

Turun

nimistö

1.

Turun

POMMER, Richard: ”More a Necropolis than a Metropolis”. Ludwig Hilberseimer’s Highrise City and Modern City Planning. In the Shadow of Mies. Ludwig Hilberseimer—Architect, Educator, and Urban Planner. The Art Institute of Chicago 1988. RELPH, Edward: The Modern Urban Landscape. Croom Helm 1987. Suomen korkeakouluinsinöörit ja arkkitehdit. Finlands högskolingeniörer och arkitekter 1956, Helsinki 1956. SAARIKANGAS, Kirsi: Model Houses for Model Families. Gender, Ideology and the Modern Dwelling The Type-Planned Houses of the 1940s in Finland. SHS 1993.

131

SAHLBER, Irja: Iso-Heikkilä kuninkaankartanona ja virkatalona. Turun kaupungin historiallinen museo 1992. SPAETH, David: Ludwig Hilberseimer’s Settlement Unit. Origins and Applications. In the Shadow of Mies. Ludwig Hilberseimer—Architect, Educator, and Urban Planner. The Art Institute of Chicago 1988. STANDERTSKJÖLD, Elina: P. E. Blomstedt 1900-1935 Arkkitehti. Jyväskylä 1996. TAFURI, Manfredo, Archtecture and utopia. Desing and capitalist development. Cambridge 1988. TUOMI, Timo: Lahden kaupunkikuvan ja arkkitehtuurin kehityspiirteitä, teoksessa Lahden historia 2, Savonlinna 1992. TUOMI, Timo: Lahden kaupunkisuunnittelua ja rakentamista 1945—1965. Amerikkalaisuus myyttinä ja todellisuutena. Happy Days Are Here Again—Amerikan ilmiöitä ja ajankuvaa Lahdessa 1945—1965. Kukkila 1990.

UUSITALO, Sinikka: Turun kaupungin historia. 1918—1970. Toinen nide. Turun Sanomat 1982.